Armon vuodet – Jeff Buckleyn Grace 20 vuotta

Päivälleen 20 vuotta sitten Jeff Buckley julkaisi ensimmäisen ja ainoan elinaikanaan valmiiksi saamansa albumin.

16-vuotias Meriläinen ajautui Gracen pauloihin vähitellen. Muistan lainanneeni kirjaston uutuushyllystä löytyneen cd:n kolmesti ennen kuin päätin kopioida sen osaksi c-kasettikokoelmaani. Jo ensi kuunteluilla Pearl Jamin ja Danzigin marinoimaa päätäni viehätti bändin paikoin hyvinkin raskaaksi yltyvä soitto, mutta vähitellen huomasin iltamyöhään kelaavani kasetin nauhaa edes takaisin nimen omaan herkempien hetkien kohdalla. Jostain syystä minua viehätti eniten albumin kolme lainabiisiä: uneliaana keinuva Lilac Wine (James Sheltonin vuonna 1950 kirjoittama laulu, jonka on ehkä upeimmin ikuistanut Nina Simone), gospelhymni Corpus Christi Carol sekä definitiivinen versio Leonard Cohenin Hallelujahista (en ole lämmennyt Cohenin omalle sovitukselle vieläkään).

Ne tuntuivat muuten alternativerockia hikoilevan albumin keskellä virkistäviltä ja jopa rohkeilta. 

Miltä Grace kuulostaa nyt? Tietenkin nostalgialta, ennen kaikkea henkilökohtaiselta mutta ruutupaidan tuoksussaan myös universaalilta 90-lukulaiselta rocknostalgialta. Paikoin sen raskaammat kohdat kuulostavat kankeilta ja vähän hassuiltakin. Mutta väitän, että Gracea on aika kohdellut poikkeuksellisen hyvin – albumin monipuolisuus ja kunnianhimo tuntuvat yhä raikkailta. Ja tietenkin syvän vaikutuksen tekee yhä Jeff Buckleyn G2:sta E6:een yltävä ääni, jossa isältään Tim Buckleyltä perittyyn kauneuteen ja herkkyyteen yhdistyy hurja voima ja jopa aggressiivisuus.

Totta puhuen se ääni koskettaa nykyään julkaisuvuottaan enemmän, sillä Jeff on kuollut.

Jeff Buckleyn kuolema oli minulle kova isku, olinhan odottanut siinä vaiheessa jo ulkoa opettelemani Gracen seuraajaa innokkaasti ja lumoutunut Buckleyn hahmosta harvojen käsiini saamien lehtijuttujen kautta. 19. toukokuuta 1997 Jeff Buckley meni tuttuun tapaansa iltauinnille Wolf-jokeen, buutsit jalassa ja vaatteet päällä Whole Lotta Lovea laulaen. Hän katosi ohiajavan hinaajan nostamiin aaltoihin.

Keskeneräinen kakkosalbumi julkaistiin vuoden päästä nimellä Sketches For My Sweetheart The Drunk. Sekin on erinomainen albumi, rosoisuudessan (oli se sitten tarkoituksellista tai keskeneräisyydestä johtuvaa) tavallaan Gracea kiehtovampikin. Sitä kuunnellessa mielessä on ennen kaikkea surullinen varmuus siitä, että Jeff Buckleyn lahjakkuudesta ehdittiin maistaa vain pieni osa.

JEFF BUCKLEY: GRACE (1994)