Jazzbändi niittitakeissa, punkkarit puvussa – Suuri salaisuus nimeltä Shadowplay

27.2.2015 09:55

Tänään 27.2. nousee Tavastian lavalle Shadowplay. Jos tiedät, mistä on kyse, olet luultavasti jo hankkinut lipun keikalle. Jos et tiedä, lue alla oleva perehdytys aiheeseen, jonka jälkeen tiedätkin, miten toimia. Tavastialla juhlistetaan samalla myös Shadowplay-trumptetisti Marco Kososen viisikymppisiä sekä hänen uuden Muurikaupunki-romaaninsa julkaisua. 

Teksti: Juho Äijö
Kuva: Jouko Lehtola


 

”Don’t you know that this is the end?”

Vuonna 1982 laulaja-pianisti Brandi Ifgrayn ja basisti Hande Virkin perustama Shadowplay lienee suomen suurin musiikillinen salaisuus. Post punkista, glam rockista ja jazzista vaikutteita imenyt yhtye on tähänastisella urallaan julkaissut musiikkia maltillisin väliajoin ja keikkaillut vuoden-parin välein. Ennen yhteen perustamista keulahahmo Ifgray oli ollut niin ikään osasyyllinen Ratsian viimeiseksi jääneen, mainettaan paljon paremman Jäljet-levyn uudistuneeseen äänimaailmaan ja estetiikkaan.

Shadowplay on aina ollut kummajainen omalla kentällään. Yhtye on kuin jazzbändi niittitakeissa tai lauma punkkareita puvuissa, näkökulmasta riippuen. Nosferatun näköinen Ifgray kuvastaa koko yhtyettä liki täydellisesti läpitunkevalla katseellaan ja hintelällä olemuksellaan. Sanoitustenkin suhteen Shadowplay oli aikaansa edellä, ja viimeistään Ifgrayn lakonisen karkea ilmaisutapa häivytti niistä pois turhan sentimentaalisuuden. Täydellisessä maailmassa yhtyeestä olisi pitänyt aikanaan tulla maailmalla, jos ei isompi, niin ainakin arvostetumpi kuin Hanoi Rocksista.

Nosferatun näköinen Ifgray kuvastaa koko yhtyettä liki täydellisesti läpitunkevalla katseellaan ja hintelällä olemuksellaan

Omissa kirjoissani kaikkien aikojen popsinkkuihin kuuluva Night Porter näki päivänvalon 1985. Lievästi ilmaistuna kakofonisesti alkava kappale muuntautuu intron jälkeen haikeaksi ja tupakansavuiseksi tunnevyöryksi, vieden ajantajun ja kuulostaen elämäntilanteesta riippuen joko toiveikkaalta tai melankoliselta. Seuraavana vuonna ilmestyi vielä Dekadenzin julkaisema, yhtyeen nimeä kantanut EP, jonka paras kappale ja allekiroittaneen henkilökohtainen suosikki Firepalace antoi osviittaa tulevasta.

Maailmallakin muun muassa NME:n ja Melody Makerin alusvaatteet kastellut, yhtyeen vakiintuneimman kokoonpanon tekemä Touch & Glow (1988) on edelleen Shadowplayn vahvin albumi, ja eräs niistä levyistä, joita syntyy vain kerran vuosikymmenessä. Kiistaton klassikko, joka ei voinut syntyä muutoin kuin eri musiikkityylien ja taustojen kohtaamisesta Lepakon treenihuone #4:ssä. Kyseinen albumi muutti käsitykseni kotimaisista indiebändeistä (ja musiikista itsessään) kertaheitolla kesällä 2004, jolloin sain siitä käsiini poltetun kopion. Olen pitänyt albumia siitä lähtien musiikillisena rimana.

Miksi Touch & Glow sitten on niin upea albumi? Sen pinnan alla kytenyt aggressiivisuus, sysimusta huumori ja paikoin suoranainen vittumaisuus on ollut suunnatan silmien avaaja lukemattomille vähänkin tummempisävyistä musiikkia tekeville kitarabändeille, jazz-muusikoille ja omien kokemusteni mukaan myös kasvavalle joukolle taideopiskelijoita. Albumi imee oman maailmansa sisään, jossa jokainen katu on kuin Itä-Berliini pienoiskoossa. Romantiikkaa ilman tunteita. Vaikka albumi olikin näennäisesti kaupallinen floppi, on se kanonisoitunut Harsoisen Teräksen (Hassisen Kone) ja Peilitalossa-albumin (Musta paraati) honteloksi, ketjupolttavaksi serkuksi. Oudointa on, että Shadowplay oli yhtyeistä ainut, jolla olisi ollut vientiä myös ulkomailla. Touch & Glow on albumi, jonka uudet sukupolvet löytävät ja ymmärtävät eri tavoin yhä uudelleen ja uudelleen.

Albumi imee oman maailmansa sisään, jossa jokainen katu on kuin Itä-Berliini pienoiskoossa

Absurdi Looking At The Trees, sekä ad-libattu, itseironinen Kingdom Gone (”I’m trying to get better, but I’m only getting tired”) avaavat albumin kevyesti, mutta heti perään lykätystä Gang Of Four -cover Damaged Goodsista eteenpäin albumi menee kiihtyvää tahtia syvemmälle tyhjyyteen. Sing Boy, Repulsion ja Like That olisivat jo itsessään riittäneet tekemään yhtyeestä muistamisen arvoisen, mutta käytännössä jokainen Touch & Glow’n kappaleista olisi voinut olla single, lukuunottamatta muutamaa hassua intrumentaalipätkää, joissa Ifgrayn Astrud-kissa kävelee pianon koskettimien päällä.

1989 Shadowplaylta tuli ulos David Lynchmäinen Nightwood Set-Up -single, sekä pienen hiljaiselon jälkeen 12″-ep Dreams (1992) ja seuraavana vuonna yhtyeen toinen albumi, popahtavampi Eggs & Pop. Vaikka yhtye olikin sama, oli jotain pielessä. Moni lahjoittaisi mielellään jonkin sisäelimensä Some Kind of Wonderfulin tai Dirtysweetin kaltaisista kappaleista, mutta yhtye ei enää kuulostanut suljettujen ovien takana peilin kanssa käydyiltä keskusteluilta. Suurin syy tähän on albumin onneton ja nykyvinkkelistä katsottuna auttamattoman vanhentunut tuotanto, jota yhtye itsekin on myöhemmin kironnut. Albumi on vahvasta kappalemateriaalista huolimatta tasapaksu.

Raw Powder (1997) on yhtyeen albumeista ristiriitaisin, sisältäen Shadowplayn mittapuulla laajemmin orkestroitua poppia (Rose, Fake That) ja raskaampia kitarapaloja (Ragged Up Tragedy Doll, Try Not To Lose It). Yhtälailla hankalissa olosuhteissa syntynyt albumi äänitettiin muutaman vuoden aikana pienissä paloissa, jakaen mielipiteet niin bändin sisällä kuin kriitikoiden silmissä. Kauko Röyhkän taustayhtyeeseen liittynyt Timo Vikkula erosi Shadowplaysta ennen albumin julkaisua. Raw Powder on siitä huolimatta yleistunnelmaltaan lähempänä yhtyeen alkuaikoja, joskin on edeltäjänsä tavoin hieman liiankin tasainen kokonaisuus, vaikka kappaleissa ei moitteen sijaa olekaan.

Yhtye on lupaillut uutta materiaalia julkaistavaksi jo ainakin 2000-luvun puolivälistä lähtien, mutta toistaiseksi mitään varteenotettavaa ei ole tapahtunut.

Shadowplayssa yhdistyy Joy Divisionin ja Magazinen romanttinen synkkyys, Miles Davisin hämyisyys ja Iggy Popin nihilismi. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole toista Shadowplayn kaltaista yhtyettä.

Lisää luettavaa