Nita Strauss tunnetaan nykyisin erityisesti Alice Cooperin ja Demi Lovaton yhtyeistä. Vaikka kitaristi nauttiikin nykyään soittajana suurta arvostusta, matka rockmaailman huipulle on ollut pitkä ja sen varrelle on mahtunut niin nousuja kuin laskujakin. Jälkimmäisiä edustaa eräskin keikka, jonka innokas Strauss soitti heti uransa alkuvaiheessa.
Muistot nousivat pintaan kun Strauss avautui Guitar Playerille elämänsä kamalimmasta keikkakokemuksesta.
”Olen onnekas, että soitin elämäni kamalimman keikan ihan alkuaikoina”, Strauss kertoo. ”Olin 12 tai 13 ja ensimmäisessä bändissäni ODA:ssa. Minulla ei ole hajuakaan mistä se oli lyhenne, mutta kaipa siinä joku ajastus oli taustalla. Olin vielä yläasteella kun muut bändissä olivat lukiolaisia. San Fernandossa oli pikkuruinen metalliklubi nimeltään Cobalt Café, ja siellä järjestettiin bändikilpailuja. Päätimme osallistua, mutta sitä varten tuli myydä 10 kappaletta 10 dollarin lippuja.”
”Meillä ei ollut isoa kaveripiiriä, joten saimme kaupatuksi neljä lippua rumpalin tyttöystävälle ja jonkun veljelle”, Strauss jatkaa. ”Sitten jäimme jumiin. Keneltä saisimme 60 taalaa? Isäni saapui pelastamaan tilanteen. Hän oli kiertävä muusikko ja tunsi kuviot, joten hän tuli soundcheckiin ja osti loput kuusi lippua.”
Jännitys oli käsin kosketeltavissa nuoren yhtyeen saapuessa keikkapaikalle.
”Olimme into pinkeänä – oikea keikka oikean yleisön edessä! Siitä tulisi mahtavaa. Tiesimme vain kolme biisiä: kaksi omaa ja Metallican For Whom the Bell Tollsin.”
Keikka sai kuitenkin nopeasti yllättävän käänteen.
”Saavuimme paikalle rokkaamaan, mutta jostain syystä melkein kaikki häipyivät klubilta, yksi muista bändeistä ja kaikki tuomarit mukaan lukien! Isäni ja neljä muuta lipunostajaa jäivät”, Strauss muistelee.
”Näin jälkeenpäin voin sanoa, että se oli karuin soittamani keikka, mutta tuolloin olin siitä aivan innoissani. Olin niin onnellinen päästessäni lavalle ja ihmisten eteen. Koko bändi oli täpinöissään. Emme välittäneet, että ihmiset haihtuivat paikalta. Emme välittäneet edes siitä, että tuomaritkin häipyivät. En tiedä kuka voitti, tai julkistettiinko voittajaa edes koskaan. Me vain ajattelimme, että ’nyt mennään! Esteistä viis, tapahtuipa sitten mitä tahansa, me potkimme jengiä persuuksille!’ Emme tietenkään potkineet juuri ketään persuuksille, mutta siltä meistä silloin kuitenkin tuntui.”
Strauss muistaa isänsä suhtautuneen tapahtumiin rauhallisesti.
”Isäni suhtautui juttuun hienosti. Hän sanoi minun olleen mahtava, ja että en saisi antaa yleisön vähyyden häiritä. Vanhempani tukivat minua aina, mutta eivät kaunistelleet asioita. Jos soitin hyvin, he sanoivat sen, mutta olivat aina rehellisiä. Se on todella tärkeää, erityisesti nuorena ja opetteluvaiheessa.”