”Jos meno ei muutu niin Suomi-pojat saa lähtä kesken session takas” – Sentenced-klassikolla merkkipäivä, joten älä vedä itseäsi kiikkuun vaan ota haltuun hilpeät muistelut

11.11.2016 12:32

Oululaisrykmentti Sentencedin riveissä elettiin vähän liiankin jännittäviä aikoja vuonna 1996. Levy-yhtiö Century Media oli jo ehtinyt varata orkesterille studioaikaa saksalaisesta Woodhouse-studiosta, vaikka yhtyeessä ei ollut edes solistia. Sentencedin basistilaulaja Taneli Jarva oli nimittäin päättänyt lähteä omille teilleen vain vähän aikaisemmin.

North From Here (1993) ja Amok (1995) olivat jo tehneet Jarvan omintakeisen tulkinnan tutuksi Sentencedin kasvavalle fanilaumalle, joten kyseessä ei ollut mikään ihan pieni muutos. Sitten, vain vähän ennen studiosessioiden sovittua alkuhetkeä, Sentencedin uudeksi keulakuvaksi löytyi Ville Laihiala. Ja mikä löytö se olikaan.

Laihialan ”out of the blue” -tyyppistä sisääntuloa tekee jossain määrin mieli verrata Amorphisin ja Tomi Joutsenen liittoon. Kumpikin orkesteri etsiskeli uutta solistia (Sentencedin tapauksessa jo hieman epätoivoisestikin), eikä niitä karismaattisia ja taitavia keulakuvia todellakaan kasva ihan joka puussa. Eikä joka toisessakaan. Silti niin Lohjalta kuin Oulustakin löytyi lopulta maailmanluokan kaveri, ja molempien bändien urat lähtivät nousukiitoon (Amorphisin tapauksessa uuteen sellaiseen).

Sentenced saapui Saksasta ehkä hieman krapulaisena, mutta herrojen takataskussa oli joka tapauksessa yhtyeen neljäs studioalbumi. Down ilmestyi 11. marraskuuta – päivälleen kaksikymmentä vuotta sitten – ja se sai mainion vastaanoton. Koukeroista death metalia alku-urallaan soittanut yhtye veteli nyt suoraviivaisemmin ja vähän kevyemmin, mutta komeat kappaleet upposivat niin vanhoille faneille kuin Sentencedin uusille ystävillekin.

Downille ei eksynyt notkahduksia, mutta tiettyjä johtotähtiä löytyy. Noose on toki noussut erääksi tunnetuimmista Sentenced-ralleista koskaan, mutta silkkaa kivikovuutta tarjovat myös esimerkiksi livehitti Bleed, jo nimellään vakuuttava Keep My Grave Open sekä lopun ajan synkeitä tunnelmia ja komeita melodioita  sisältävä Crumbling Down (Give Up Hope). Entä Sun Won’t Shine, Ode To The End tai Warrior Of Life (Reaper Redeemer)? Silkkoja ässiä nekin.

Esimerkiksi 0132 ei puolestaan tule useinkaan mainituksi Sentenced-juhlapuheissa, mutta tämä vajaa pariminuuttinen instrumentaalihan on silkkaa soolokitaristi Miika Tenkulan juhlaa. (Mies muuten kirjoitti myöhemmin isoisälleen omistetun Mourn-instrumentaalin, joka saattaa olla kauneinta ja melankolisinta musiikkia, jota tämä maa päällään kantaa. Jos puhutaan kylmistä väreistä niin…).

Downin parikymppisten kunniaksi (hei, sitä Koskenkorvaakin pääsee ostamaan vasta 20-vuotiaana!) kitaristi ja tekstittäjä Sami Lopakka muistelee seuraavassa hieman menneitä.

Mitä Downin ajoista nousee päällimmäisenä mieleen?

– Se oli isojen muutosten aikaa, mutta kaikki tapahtui lopulta aika äkkiä. Etupäässä siksi, että meille oli todellakin varattu Saksasta studio jo ennen laulajanvaihdosta, eikä sessioita oltu valmiita siirtämään tuottajan ja studion aikataulujen takia muuta kuin ”äärimmäisessä tilanteessa”. Aika lähelle sitä kyllä lipsuttiin, sillä kun Ville tuli messiin, ei studion alkuun ollut enää kuin pari viikkoa. Varsinkin tuohon hektiseen tilanteeseen suhteutettuna homma meni kyllä yllättävän putkeen.

Miten hommat sujuivat Saksassa?

– Se oli meille eka kerta, kun levytettiin muualla kuin Suomessa ja eka kerta, kun mukana oli tuottaja (Waldemar Sorychta). Niin päin se taisi kuitenkin mennä, että enemmän sai Waldemar totutella meihin, kuin me tuottajaan… Studioaikaa oli melkein kuukausi, siis reilusti enemmän kuin aiemmilla levyillä. Saksassa asuttiin aika askeettisessa kämpässä ja matkat studiolle kuljettiin sveitsiläisen Alastis-yhtyeen pakun peräkontissa. Itse Woodhouse-studiohan oli viimeisen päälle. Päivät hoidettiin kunnialla, illat oli vähän niin ja näin. Tulihan siitä sanomistakin. Jossain vaiheessa levy-yhtiön porukka ilmotti, että jos meno ei muutu niin Suomi-pojat saa lähtä kesken session takas Suomeen. Me sanottiin, että passaahan se niinkin. Mikä ettei.

Jarva oli sanoittanut useimmat kappaleet esimerkiksi Amok-albumilla, mutta nyt tuo savotta kaatui sinun harteillesi.

– Tilanne oli onneksi uusi vain työn määrässä mitattuna, ja ihan loppusuoraa lukuun ottamatta sanat tulivat aika kivuttomasti. Paria rallia väännettiin viime tingassa Villen kans vielä siellä Saksan kämpässä. Siellä alkoi jo hikeäkin kyllä pukata. Sitten kun jälkikäteen kattelin niin repeilytti, minkälainen valikoima itseen kohdistettua väkivaltaa siitä sanotusvihkosta muodostui.

Down erosi aika tavalla esimerkiksi Amokista, puhumattakaan Shadows Of The Pastista tai North From Herestä. Millaisia odotuksia teillä oli? Jännittikö vastaanotto?

– Ei meillä ollut sinänsä odotuksia, muuta kuin niitä perusnegatiivisia, jotka oli joka levyn yhteydessä ennen ja jälkeenkin. Joten kyllä se yllätti, miten hyvin Down otettiin vastaan, isoista muutoksista huolimatta. Sitä meni hyvin kaupaksi ja keikoilla oli tuvat täynnä. Jotkut tietenkin kitisi, että miksi ei oo samanlaista kuin ekalla demolla ja niin edelleen. Heille hoettiin sitä meidän markkinointimottoa, että ei sitä vittu pakko oo ostaa. Aika moni osti kuitenkin.

Lisää ilahduttavaa Sentenced-lukemistoa löytyy Sami Lopakan Marraksen ja Matti Riekin Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina -opuksien uumenista.

Levy on tarjolla Spotifyssa, Discogsista löytyy alkuperäinen vinyyli ja tällä tavalla soi Youtubessa:

Saksasta tultiin tekemään yhtyeestä juttujakin:

Lisää luettavaa