Michael Monroe otti osaa Classic Rockin juttusarjaan, jossa muusikot nimeävät heille tärkeitä kappaleita, levyjä ja artisteja sekä muita elämänsä tärkeimpiä soundeja.
”Vanhempani kuuntelivat klassista musiikkia kun olin pieni. Sinfonioita, Sibeliusta. Äidinpuoleinen isoisäni soitti selloa ja kontrabassoa ja hänen isänsä oboeta. Kuuntelin klassista musiikkia kunnes näin Black Sabbathin tv:ssä ollessani kahdeksanvuotias. En ollut koskaan kuullu mitään vastaavaa ja ajattelin, että vau, ehkä minäkin voin olla tuo hullu äijä lavan etuosassa. Ja jos voisin tehdä sitä työkseni, se olisi mahtavaa”, Monroe vastaa, kun tältä kysytään ensimmäistä musiikkiin liittyvää muistoa.
Monroe nimeää maailman parhaimmaksi albumiksi Little Richardin The Best of -kokoelman ja Little Richardin myös kaikkien aikojen parhaimmaksi rocklaulajaksi. Parhaimmaksi lauluntekijäksi Monroe nimeää Mott the Hooplen Ian Hunterin ja parhaimmaksi kitaristiksi Chuck Berryn. Kulttisankarikseen Monroe nimeää Dead Boysin ja The Lords of the New Churchin Stiv Batorsin, jonka kanssa Monroella oli hyvin läheinen suhde.
”Minulla oli tapana ruokkia hänen Ziggy-kissaansa, kun hän oli poissa. Kun hänen vaimonsa muutti pois, minä muutin hänen kämppikseksi – säästimme rahaa jakamalla vuokran. Lordseja tuottanut Little Steven pyöri nurkissa ja sitten Johnny Thundersin tyttöystävän perhe potki hänet pihalle, joten myös hän muutti kanssamme! Ne olivat aikoja ne – hyviä, pahoja aikoja”, Monroe tarinoi.
Maailman aliarvostetuimmaksi yhtyeeksi Monroe nimeää vuosina 1977-1983 toimineen brittiläisen The Rutsin. Kappale, joka saa Monroen juhlatuulelle, on puolestaan Rolling Stonesin Rocks Off ja biisi, joka taas nostattaa romanttisempiin tunnelmiin, on funkyhtye Undisputed Truthin Poontang. Ian Hunterin Boy on puolestaan kappale, joka saa Monroen herkistymään ja Hunterin ensimmäinen sooloalbumi toimii Monroen referenssinä omia levyjä miksatessa.
Entä mikä soi Monroen hautajaisissa? Alice Cooperin Killerin lopun pitkä urkuosio.
”Lapsena sanoin aina, että haluan sen soivan hautajaisissani, mutta sitten päätin, etten aio kuolla. Vaikka kukaan ei ole koskaan elänyt ikuisesti, ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista, joten ehkäpä elänkin ikuisesti. On kuitenkin todennäköisyys, että myös minä jonain päivänä jätän maallisen ruumiini ja kun se tapahtuu, haluan että läheiset ystäväni muistavat minua kuuntelemalla Killerin loppua.”
Lue Monroen tarkemmat perustelut valinnoista tästä.