Herranen III -studiopäiväkirja, osa 2: Ulkomusiikillisia kokeiluja
Herään lattialta pimeässä. Keräilen hetken epätietoisena informaatiota ympäröivästä todellisuudesta, kunnes tajuan makaavani ilmapatjalla 5By5-studion B-tarkkaamon lattialla.
Selkää ja niskaa särkee, ja parin tunnin yöunien jälkeen ajatustoiminta on kuin VR: vakuuttavan epävarmaa ja katkonaista.
Muutaman edellisen 15-tuntisen työpäivän paino tuntuu hartioilla. Kova laji. Ilta on mennyt pitkäksi taiteen merkeissä. Väsyttää. Uskoa ja kestävyyttä koetellaan.
Jaha, pannu kuumaa teetä huiviin, kone auki ja luuttu kouraan.
On lokakuun alku, ja Herrasen työpöydällä on Evil Tone -kappale Uuden musiikin kilpailuun. Uuden tyylisuuntani ensimmäinen etsikkokappale ja mahdollinen tiennäyttäjä tulevalle III-levylleni.
Olen tapani mukaan asian äärellä yksin, säveltäjä / sanoittaja / tuottaja / tulkitsija / äänittäjä / miksaaja, perinteinen Herras-hullunmylly. Olen istunut ”kopissani” jo useita päiviä asian äärellä, eikä ”5By5 Hotels” -yökään ole tässä projektissa ensimmäinen.
Onneksi loppu jo häämöttää. Masterointiin on enää päivä, homman on pakko tulla valmiiksi tänään. Väsymyksestä huolimatta olen innoissani, vihdoinkin on paletti kasassa ja jäljellä enää pientä hienosäätöä – tai niinhän sitä luulisi.
Kun olin tehnyt päätöksen musiikkityylin muutoksesta, mieleeni juolahti osallistua Uuden musiikin kilpailuun. Siellähän olisi kätevä kokeilla uusia kujeita ja niiden toimivuutta. Tuumasta toimeen ja biisiä väsäämään. Valitsin päivän pelivälineeksi pianon, ensimmäiseksi soinnuksi c-duurin ja annoin tilanteen viedä.
Nopeasti sain fiilisteltyä kasaan pop-biisin, johon lennosta keksin jopa pari riviä tekstiä. Pikainen laulu & piano -demoversio talteen ja hetken tauko.
Kuulin päässäni valtavat kasarirummut, synapadit ja laulustemmat – ehkä stratolla nättejä sointuja ja hieman chorusta. Toimiva biisi – mutta ei helvetissä meikäläiselle.
Kuulin päässäni valtavat kasarirummut, synapadit ja laulustemmat – ehkä stratolla nättejä sointuja ja hieman chorusta. Toimiva biisi – mutta ei helvetissä meikäläiselle. EI JATKOON.
Joihinkin omiin biiseihin ehtii nopeasti kiintyä, vaikka yhteinen taival ei alkaisikaan lupaavasti. Niin kävi myös tässä. ”Kai tän nyt voi tehdä jotenkin siistimminkin”, ajattelin.
Niinpä päivän peliväline vaihtuu kitaraan, laulumelodia hieman seesteisempään ja kasarirummut saundiltaan 2010-luvulle. Biisi pysyi muilta osin (soinnut, harmonia) samana ja kas: tuloksena on kappale kauneinta Herrasta. Tuolloin kappaleen nimi oli Fault, myöhemmin se muuttui Evil Toneksi.
Päätin tehdä biisistä sellaisen, että siinä olisi laulajalle tarpeeksi haastetta. ”Ähäkutti, vetäkää perässä”. Tein melodiaan parit hehkutuspaikat ja alkuun fiilistelyn, että oma ääni ehtisi biisin aikana näyttää useita puolia itsestään.
Halusin myös samalla kokeilla, missä menevät omat rajani laulajana ja tulkitsijana ja pystynkö samaan aikaan hehkuttamaan ja olemaan herkkä. Näistä aineksista aloin keittää soppaa.
Tuntui hyvältä tehdä uutta musaa, kuin olisin ollut uuden elämän alussa. Biisi on duuribiisi ja sanomaltaan valoisa, jopa toivoa herättävä.
Toisin kuin yleensä, biisin tekstikin syntyi melko vaivattomasti. Tuntuu, että nyt on puhuttava elämän valoisammista mahdollisuuksista – levitettävä Herrasen sanassa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen, joka noin ylipäätään ei tässä ajassa näytä kovin valoisalta.
Tein biisistä ”bändiversion” johon soitin kaikenlaisia eteen osuvia soittimia marakassista ja shakerista kitaran ja basson kautta kiippareihin ja rumpusettiin. Tapani mukaan lauloin paljon stemmoja ja muutenkin.
Viimeinen yö ennen UMK-haun deadlinea meni hienosti asian äärellä. Parin tunnin unilla ja jopa kaksi tuntia ennen deadlinen umpeutumista sain materiaalit Ylelle.
Muutaman päivän päästä sain puhelun UMK-artistikoordinaattori Hakaselta, joka kertoi onnitellen, että minut oli valittu mukaan UMK:hon. Wow, mahtavaa, Euroviisut here I come!
Tästä alkaa kappaleeni matka demosta täyskasvuiseksi ja julkaisukelpoiseksi Evil Toneksi. Matkalla muutan sävellajia kahdesti, C:stä H:hon ja lopulta H:sta C 432Hz:n.
Niin, olen tehnyt pari levyä joilla soittimet on viritetty 432Hz:n ja havainnut mielenkiintoisia ja erittäin positiivisia asioita tästä vireestä. Musiikki on täydempää ja jotenkin pehmeämpää. Osaan odottaa eroa normi-440Hz:n vireeseen 432Hz:aan myös Evil Tonen kohdalla, mutta en niin suurta. Yhtäkkiä biisi ”asettuu” ja tuntuu oikealta.
Loppuviilausten aikana viilaan myös tekstiä lopulliseen muotoonsa ja soitatan pari kitararaitaa kitaristilegendaystävälläni Nissisellä. Hyvä boogie, homma etenee.
Huolimatta varsinaisen tekemisen näennäisestä helppoudesta, ei tämäkään matka ole ollut niitä helpoimpia. Olen täysin pennitön: järjestäytymättömän musiikkituotantoalan kääntöpuolia ovat ajoittain todella lyhyellä varoajalla ja viidakon laeilla peruuntuvat tai vielä useammin myöhästyvät duunit, joista ei ammattiliiton puuttuessa ja pienissä piireissä juuri pysty tai kannata taistella.
Nyt on menossa ennätyssyksy neljän peräkkäisen siirtyneen duunin sotkettua talouspakkani melko tehokkaasti. Teen siis UMK-biisiä tilanteessa, jossa raha ei riitä elämiseen.
Nyt on menossa ennätyssyksy neljän peräkkäisen siirtyneen duunin sotkettua talouspakkani melko tehokkaasti. Teen siis UMK-biisiä tilanteessa, jossa raha ei riitä elämiseen ja samaan aikaan UMK-deadlinen kanssa on myös perheeni elantoon huomattavasti myönteisemmin vaikuttavan miksausduunin kuolonlinja.
Saan kuulla ystäväpiirin edellisten vuosien UMK-kävijöiltä, että itse musiikkinsa tuottavat artistit ovat saaneet rahaa tuotantoihinsa UMK:ssa. Huh, tämähän voisi pelastaa koko sirkuksen. Tämän tiedon valossa ja hattu kauniisti kourassa otan yhteyttä tuotantoyhtiöön, jolle Yle on ulkoistanut UMK-tuotannot sekä niiden valvomisen.
Kysyn mahdollisuutta saada rahaa tuotantooni, jonka joka tapauksessa teen alusta loppuun itse. Koska jo etukäteen on selvää, ettei kukaan luovu omistaan suosiolla, pyydän rahaa vain ”kriisiajalle”, selitän tilanteeni ja kysyn, josko voisin tässä ahdingossani esimerkiksi laskuttaa yhden äänityspäivän, joka jo (hassua kyllä) auttaisi minua kusessa, jossa juuri olin.
Tuotantofirman rahakirstunvartija kertoo minulle selkein sanankääntein, ettei tämä missään tapauksessa käy päinsä: ”Kato kun ne tuotannot jää vaan hoitamatta, jos me annetaan rahaa täältä ulos. Tällä rahalla me tarjotaan jengille puitteet tehdä ja esimerkiksi lennätetään tänne ulkomailta tuottajia artistien avuksi, jos artistilla sattuu tällainen vahvuus tuotantotiimissään olemaan.”
Kuulostaapa reilulta. No ei siinä, tätä kai on viihteen etulinjassa.
Niinpä istuskelen kotoisassa tarkkaamossani 5By5:llä tuplavuoroja ja otavalais-savolaisella sisulla, kiukulla ja kauhialla tahdonvoimalla paukutan kaikki maaliin kiitettävillä arvosanoilla ja vain pienillä psyykkisillä pintavammoilla. Tuotanto ei jää hoitamatta, vaikka teen sen itsekseni muiden töiden lisäksi kynsiä nälkääni pureskellen ja pulloja kauppaan roudaten. Tätä on rock-glamour.
Hassulla tapaa Evil Tonen tekoprosessi on todella kaksijakoinen: synkät hetket ovat Yötäkin synkempiä epätoivon kaivoja, onnistumiset ja uuden tekeminen taas silkkaa mainioutta ja puhdasta iloa.
Lopulta olen tilanteessa, jossa deadline on taas kylmää tuntifaktaa ja ”pari ihan pientä säätöä enää tekemättä”.
Ja kuten hakuprosessin deadlinen kohdalla, nytkin valvon viimeisen yön hommaa kuntoon viilaten ja toimitan materiaalini masterointiin nippanappa ajoissa, puolinukuksissa ja aamuteeövereissä.
Itse kilpailussa biisi toimi hienosti. Sain homman hienosti toimimaan huolimatta pienistä suorituspaineista laulun vaikeustason vuoksi. Treenaamalla oppii, kappas kappas.
Päätin tehdä kolmannen soololevyni mahdollisimman tiukasti UMK:n kylkeen, jotta kilpailusta olisi hyötyä myös levyn markkinointiin eikä se jäisi pelkäksi kivaksi kokemukseksi tv-maailmassa. Kun vuosi lopulta vaihtui, aloitin välittömästi levyn tekemisen ja päätin, ettei tällä kertaa olisi mitään rajoja – ei tyylin, ei sanoman, ei minkään suhteen.
Lisää herrastelua ja jopa asiaa itse käsillä olevasta albumista lähitulevaisuudessa.