”Meillä oikeus on olla huoleton, työpaikkamme Akun tehdas on!” Nuo sanat eivät ole koskaan olleet yhtä totta kuin tänään.
Me – siis veljekset Martti ja Pantse Syrjä sekä minä, Soundin toimittaja – olemme tulleet tekemään kysymys- ja vastaustyötä Akun tehtaalle. Myös kitaristi Juha Torvinen on paikalla, puhuu aulassa puhelimeen ja tervehtii kulmakarvoja kohottamalla. Epäilemättä rumpaliherra Aku Syrjäkin puuhailee jossakin av-kompleksin uumenissa. Entä Sami Ruusukallio? Basisteista on vaikea sanoa.
Mitä huolettomuuteen tulee, viimeistään nyt Eppu Normaalin on aika heittää huolensa ylöjärveläisen tapahtumatuotanto- ja tekniikkatalon ikkunasta. Bändi juoksee loppusuoraa voittajana. Viimeinen kesä alkaa. Viimeinen keikka häämöttää. Viidenkymmenen vuoden ura jää taakse.
Pian suomirockin suurin nostetaan muistoksi kansakunnan kaapin päälle. Tämä saattaa hyvinkin olla viimeinen haastattelu, jonka Eppu Normaali antaa.
Punkkia ja muita vallattomuuksia
Eppu Normaalilla on synttärit, mutta kukaan ei muista tarkalleen, mikä päivä mahtaa olla kyseessä. Joka tapauksessa oli elokuu 1976 ja syyslukukautta takana ehkä viikko, kun Mikko Saarela riensi välitunnilla kavereidensa luo kertomaan tärkeää asiaa.
– Mikko oli juuri nähnyt Mel Brooksin elokuvan Young Frankenstein [1974], kitaristi ja säveltäjä Pantse muistelee. – Mikael Wiik oli kääntänyt nimen Abby Normal muotoon Eppu Normaali. Saarela oli keksinyt, että siinäpä on Heimo Hämähäkki -yhtyeellemme uusi hieno nimi.
Eppu Normaali soitti ensimmäisen keikkansa Tampereen Gorillassa tammikuussa 1977. Lavatouhu oli vallatonta mutta ei aivan punkkia, koska bändi ei ollut vielä nähnyt Ramonesia keikalla. Tilanne korjaantui Martin syntymäpäivänä 17. toukokuuta, kun amerikkalaisyhtye soitti Tampereella.
– Palasimme Ramonesin keikalta aikamoisen innostuksen vallassa, laulaja ja sanoittaja Martti sanoo. – Saarelan mielestä meidän ei tarvinnut tehdä omia biisejä, koska Ramones oli jo tehnyt kaikki hyvät. Pantse oli asiasta hieman eri mieltä. Ja kohta oli Saarelakin. Se oli onnekas hetki tulla bändinä maailmaan, koska maailma oli muuttumassa.
Punk loi Eppuihin itseluottamusta. He eivät olleet instrumenttien mestareita, mutta innostuivat soittamisesta entistä enemmän. Ja toisin kuin aiemmin, kukaan ei enää naureskellut heille.
– Me innostuttiin punkista eri tavalla kuin muut, Pantse huomauttaa. – Melkein kaikki pitivät sitä yhteiskunnallisena juttuna, mutta meille punk oli puhtaasti musiikkia. Energia, yksinkertaistaminen ja raikkaan vapaa itsensä ilmaiseminen innoitti meitä. Minun ja Martin ensimmäinen yhteinen biisi Teen sinusta muusia kuulosti punkilta, mutta siinä ei ollut yhteiskunnallista sanomaa. Kyllä sitä sitten ihmeteltiinkin, että miksi Eput ei osaa suhtautua asioihin tosissaan.
– Sellaisiakin kommentteja kuultiin, että rockmusiikissa ei saisi olla ollenkaan huumoria, Martti jatkaa. – Meille selvisi aika nopeasti, että kapeakalloinen kiihkoilu ei ole meidän juttu. Kyllähän Saarelan Mikko kirjoitti myös kantaa ottavia tekstejä, mutta kieli poskessa, eikä se saavuttanut meissä muissa mitään kaikupohjaa.
Uusiutuneen bändin valitsema tie näytti heti johtavan jonnekin. Epe Helenius kiinnitti Eput Poko Rekordsille, ja ensimmäinen albumi Aknepop ilmestyi vuonna 1978. Sillä oli biisejä kuten Poliisi pamputtaa taas ja Rääväsuita ei haluta Suomeen.
– Kesällä 1978 me tehtiin jo paljon ihan oikeita keikkoja ja ostettiin keikkabussi ja laulukamat, Martti kertoo. – Lohjan-keikalla oli valtavasti sekä punkkareita että diinareita, jotka olivat ajan hengen mukaisesti kuin kissat ja koirat. Kun me noustiin lavalle, diinarit tulivat eturiviin räkimään. Kysyttiin järjestysmiehiltä, voisivatko he suojella esiintyjiä edes vähän. Vastaus kuului: ”Vielä sanakin, niin kohta olette kaikki samassa kopissa.” Sellaista se oli siihen aikaan.
Ensimmäisen kunnon keikkakesän jälkeen Eput yllätti ilmoittamalla jäävänsä keikkatauolle.
– Se oli ilmeisesti ennen kuulumaton ja pöyristyttävä asia, Martti sanoo. – Vaarana oli kuulemma, että yleisö unohtaa meidät. Mutta me tarvittiin pientä hermolepoa, ja piti tehdä tokan levyn biisitkin.
Lahden Microvoxissa äänitetty Aknepop ei kuulostanut sellaiselta kuin Eput oli toivonut, joten Maximum Jee & Jee tehtiin uusilla asetuksilla.
– Bändi oli sitä mieltä, että kun kerran Pantsen äänittämät demot kuulostavat paremmalta kuin bändin eka albumi, niin mitäpä jos Pantse tuottaisi Eppujen tokan levyn, Pantse muistelee. – Pyysin samalla Sundqvistin Mikaa näyttämään, miten MSL-studion vehkeet toimivat. Siitä lähtien mä olen tehnyt studiotöitä.
Huhtikuussa 1979 listakolmoseksi noussut kakkosalbumi oli debyyttiä popimpi. Kukaan tuskin yllättyy kuullessaan, mitä faneista punkeimmat siitä tuumasivat: njet njet.
– Meitä moitittiin itsemme myymisestä, Martti sanoo. – Yhtyeen olisi pitänyt olla yhteiskunnallisesti valveutunut ja soittaa kamalankuuloista musiikkia.
– Jotkut sanoivat, että me petettiin punk, kun liu’uttiin kauemmas siitä, Pantse jatkaa. – Mutta olihan Epuissa punkin elementtejä vielä pitkään. Me saatiin uusia ideoita ja meidän taidot kehittyivät, jolloin ilmaisu laajeni. Itsemmehän me oltaisiin petetty, jos ei oltaisi muututtu.
Maximum Jee & Jee vei Eput keikoille ympäri maan.
– Kemijärven-keikalle tuli lauma raggareita uhittelemaan, Martti kertoo. – Lavalle lensi puukko, joka jäi Juhan jalan viereen törröttämään. Se tuli tosin järkkärin kautta: järjestysmies otti eturivissä veistä esitelleeltä kaverilta teräaseen pois ja heitti sen olkansa yli lavalle, koska eihän siellä ollut ketään suojelemisen arvoisia.
– Kun me oltiin lähdössä, raggarit tulivat uhittelemaan, että ”haa, mepä ajetaankin meidän hienot siipiautot tähän teidän bussin eteen, ja sitten te saatte kaikki turpaanne!” No, Aku nousi ratin taakse, pisti pikkuykkösen silmään ja lähti ajamaan, ja niin vain raggarit autoineen katosivat tieltä tosi nopeasti. Me ilmoitettiin keikkamyyjälle, että ei kiitos Kemijärvelle enää.
Aikansa kutakin: bändi palasi pohjoisen pikkukaupunkiin seuraavan kerran 1980-luvun loppupuolella. Sittemmin se on soittanut Kemijärvellä vuosittain varsin hyvällä menestyksellä.
Vuoden 1979 lopulla Eppu Normaalin kokoonpano muuttui merkittävällä tavalla.
– Oltiin Juice Leskisen järjestämällä rockbändien itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tampereen ylioppilastalolla, kun Saarela pudotti pommin, että hän lähtee bändistä, Martti muistelee. – Olihan Mikko oireillut jo jonkin aikaa. Keikkailu eli bussissa asuminen ja tyttöjen jahtaaminen oli alkanut tympäistä. Muistan, kun oltiin Varkaudessa keikalla, enkä saanut selvää, huvittaako Mikkoa soittaa enää ollenkaan.
– Mehän soitettiin jo kesällä 1978 Kuusrockissa kvartettina, minä olin basistina, Pantse muistuttaa. – Meillä tuli kiire Oulun-junaan ja viimeiset askeleet piti ottaa reippaasti. Minä otin, Mikko ei. Saarela ei juossut loppuspurttia vaan sanoi ”hohhoijaa” ja jäi asemalle.
Uutta muotoa etsimässä
Mikko Saarela soitti viimeisen keikkansa Eppu Normaalin basistina Köyliön Lallintalolla. Sen jälkeen Martti oli järkytyksestä ymmyrkäisenä: nytkö bändi loppuu, vaikka vasta päästiin alkuun?
Ei nyt sentään. Pantse päätti, että ei tässä mitään lopeteta.
– Varasin pari viikkoa studioaikaa. Sitten ruvettiin tekemään biisejä, kitaristi sanoo. – Meillä ei ollut minkäänlaisia riitoja Saarelan kanssa, ja hän päättikin jatkaa sanoitusten tekemistä meille.
Bändi valitsi uudeksi basistikseen Mikko Nevalaisen ja alkoi kutsua muutaman vuoden vanhempaa kaveria Vaariksi. Helmikuussa 1980 ilmestyi albumi nimeltä Akun tehdas. Pantse kertoo, että se tehtiin vielä ”vanhoilla lämpimillä”, mutta Cocktail Barilla (1981) hänen ja Saarelan yhteistyö ei enää ollut entisenlaista.
– Demokasetteja ja sanoituksia kyllä läheteltiin, mutta ei nähty naamatusten. Jossain vaiheessa aloin valitella Martille, että mun ja Mikon juttu ei enää toimi. Mulla oli myös entistä melodisempia kappaleita. Mietin, mahtaako Eppu Normaali haluta tällaista lällyä soittaakaan.
1980-luvun alkua kuvaillaan usein Eppujen suosion notkahduksen ajaksi. Martti muistelee, että siinä on perää.
– Cocktail Bar ei onnistunut täysin, vaan monen biisin tunnelma jäi hätäiseksi. Se näkyi keikkasuosiossa. Vastaanotto ei ollut enää samanlainen kuin Akun tehtaan aikana.
Pantse miettii, että Cocktail Bar ei ollut varsinainen floppi, mutta kyllä se harmittamaan jäi.
– Moni biisi puserrettiin punkahtavaan muottiin, vaikka ei olisi pitänyt. Ihan itse olin siihen syyllinen olettaessani, että meidän tarvitsee soittaa niin.
Biisien ja ilmaisun välille oli syntynyt ristiriita, jolle täytyi tehdä jotakin. Sen vuoksi Pantse otti Martin kanssa puheeksi, että tämän pitäisi ottaa sanoituspuoli haltuunsa kokonaan.
– Tiesin Martin ilmaisuvoiman ja lupasin alkaa hänelle eräänlaiseksi kustannustoimittajaksi, Pantse sanoo. – Martti oli halukas lurittelemaan myös tunteistaan, toisin kuin Mikko. Martti vuorostaan kannusti minua säveltämään sellaisia biisejä kuin tulee. Sitten tulikin tehtyä pari kokeellisempaa levyä.
Eppu Normaali etsi uutta muotoa. Se löytyi Tie vie -levyä (1982) tehdessä.
– Olin tehnyt jokaiselle levylle jotakin, mutta silloin oli pakko ruveta kirjoittamaan tosissaan, Martti muistelee. – Pantsen uudet melodiat olivat rytmityksiltään hyvin tarkkoja, eikä niitä saanut muuttaa. Pantse tuki minua sanoittamisessa.
Tie vie avasi Epuille reitin jota edetä. Syrjän veljesten kesken käynnistyi luova prosessi. Se oli samantyyppinen kuin Pantsen ja Saarelan välillä, mutta silti omanlainen.
– Tie vie on uramme tärkeimpiä levyjä, Martti sanoo. – Se oli meille tyylin, linjan ja asenteen muutos sekä tietoinen irtiotto entisestä. Me alettiin tehdä musiikkia biisien ehdoilla. Kaunis kappale sai kuulostaa kauniilta ja hidas sai olla hidas. Tie vie on raikas kattaus eri vaikutteita, joita meille oli kertynyt.
Kuva: Markus Paajala
Pantse keksi pyytää levylle mukaan Safka Pekkosen, jonka koskettimet toivat musiikkiin uusia sävyjä.
– Safka auttoi meitä irtautumaan pakonomaisesta kitaravyörytyksestä, Pantse kertoo. – Tie vielle lipsahti mukaan myös Murheellisten laulujen maa, vaikka mietin, että se varmaan pitäisi yrittää kaupata Riki Sorsalle. Vai oliko se vasta Tahroja paperilla, jota mietin hänelle… No, jollekulle se Murheellisten laulujen maakin oli menossa.
Kitarat palasivat päärooliin levyllä Aku ja köyhät pojat (1983), jolla rumpali pääsi taas otsikkotasolle.
Akun tehdas -nimi oli keksitty CCR:n Cosmo’s Factorysta, ja Aku ja köyhät pojat tuli saman bändin Willy and the Poor Boysista. Mitä mieltä Aku-serkku oli näistä hullutuksista?
– Aku on aina ollut innolla mukana meidän venkoiluissa, Martti vakuuttaa. – Noitahan on ollut. Jo Heimo Hämähäkki tuli The Whon Boris the Spiderista ja Maximum Jee & Jee saman bändin sloganista Maximum Rhythm & Blues.
– Ei Akulla ollut siihenkään mitään sanomista, että meillä oli yhtye nimeltä Aku Syrjä Band, Pantse kertoo. – Saarela halusi bändille sellaisen nimen, koska häntä hävetti soittaa progepieruilua. Tuolla nimellä kaikki meni Akun piikkiin.
Aku ja köyhät pojat oli Epuille erilainen prosessi. Juha ja Aku suorittivat siviilipalvelusta, eikä koko bändi ollut kertaakaan koolla äänityssessioissa. Lisäksi Mika Sundqvistin studio oli remontissa, joten työ oli tehtävä yhtyeen kotikonnuilla Ylöjärvellä.
– Me raahattiin Sundqvistin äänitysvehkeet vuokralle Rantalaan, Pantse sanoo. – Kitarakamat möyrysivät pitkin pihaa ja rummut olivat aitan kuistilla.
– Naapuritkin saivat musiikista osansa, mutta eivät ne siitä pahastuneet, Martti sanoo. – Me tehtiin kaikenlaisia kokeiluja. Äänitettiin esimerkiksi navetan tiiliseinän nopeaa heijastusta. Se loi pariin biisiin hienon soundin.
Martti jatkaa, että Köyhillä pojilla on muutama ”aika omituinen” biisi ja teksti. Hän miettii, että ehkä vastaanotto ei ollut niiden vuoksi niin hyvä kuin bändi olisi toivonut.
Mutta sitten se paljon puhuttu notkahdus jäi taakse.
Härmärockin huipulla
Suomirock nousi 1980-luvulla arvaamattomaan arvoon. Vanha sanaseppo Juice Leskinen eri bändeineen, härmäromantiikan uudet tähdet Dingo ja Yö sekä Eppu Normaalin ja Popedan kaltaiset Mansen starat nauttivat ennennäkemätöntä suosiota. Suomen kansa sai omannäköisensä tulkinnan rockmusiikista, ja eniten sitä määritti Eppu Normaali.
Eppujen jyrkin nousukiito alkoi klassikkoalbumista Rupisia riimejä karmeita tarinoita (1984), joka sisälsi hitit Nyt reppu jupiset riimisi rupiset ja Pimeyden tango.
Martti sanoo, että levyn suosiolle oli syynsä.
– Sanoitusten tasoon vaikutti, että me otettiin aikalisä tekstien kirjoittamista varten. Kun pohjat oli soitettu, istuttiin alas ja käytiin kaikki biisit tekstien ja melodioiden osalta läpi. Biisit olivat ilmestyessään meidän siihen saakka eniten valmista materiaalia. Niissä oli kaikissa kakkaleima.
”Kakkaleima” on Kurt Vonnegutin kirjasta kopioitu kuvio, joka kirjailijan mukaan esittää hänen peräaukkoaan. Tuo laadun tae on koristanut kaikkien Eppu-levyjen kansia Rupisista riimeistä lähtien.
– Halusin sovittaa biisit niin, että Eppu Normaali pysyy kitarabändinä ja pystyy esittämään uudet biisinsä myös keikoilla, Pantse miettii menestyksen syitä. – Sen kautta meidän kitaransoitto, kitaroiden työnjako ja kitarasoundit kehittyivät. Kitarabändin osaset loksahtivat kohdilleen. Löytyi juttu, jota me ollaan viljelty paljon siitä lähtien.
– Rupisten riimien aikaan otettiin käyttöön uusi kitaralaite, Rockman, Martti muistaa. – Sitten saatiin kuulla, että kyseisestä vehkeestä lähtevät kimmeltävät soundit olivat Dire Straits -vaikutteita.
Suosio huimasi myös seuraavalla albumilla. Levy sai järjestysnumeronsa ja vaikean valmistumisprosessinsa mukaan nimekseen Kahdeksas ihme (1985).
– Sen kohdalla mulla oli ongelmia tekstien kanssa, Martti sanoo. – Hulluuksissani luulin, ettei niitä tarvitse kirjoittaa muistiin. Mulle tapahtui siinä vaiheessa kaikennäköistä muijan vaihtumisesta ja Rosso-elokuvan tekemisestä lähtien. Ajatukset olivat muualla ja tuli tuollainenkin aivolapsus.
– Muistan, kun tulit Rosson kuvauksista studioon räjähtäneen näköisenä mukanasi lappusia, joissa oli tekstinpätkiä, Pantse jatkaa. – Oltiin tekemässä silloin Kitara, taivas ja tähdet -singleä. Teksti kirjoitettiin valmiiksi vasta studiossa.
Tuo aina olemassa olleen oloinen klassikko ei ollut ainoa biisi, joka oli studioon mentäessä täysin hajallaan. Sessioiden pykiessä bändi käsitti, ettei levy valmistuisi suunnitellussa aikataulussa.
– Biisit eivät olleet semmoisessa kunnossa, että niitä olisi voinut äänittää. Otettiin aikalisä ja tehtiin rundi ennen kuin palattiin studioon, Martti sanoo.
– Ja kun sitten oltiin valmiita äänittämään, studioaikoja ei meinannut löytyä, Pantse jatkaa. – Mentiin studioon, joka oli meille outo eikä tuntunut kotoisalta. Homma ei vieläkään lähtenyt rullaamaan. Piti ottaa taas aikalisä ja odottaa, että päästään tuttuun studioon.
Kahdeksannen ihmeen julkaisua jouduttiin lykkäämään muutamalla kuukaudella, mutta se kannatti. Vuonna ’85, Kitara, taivas ja tähdet ja Voi kuinka me sinua kaivataan saivat valtavasti radiosoittoa. Levy myi yli 120 000 kappaletta.
– Vaikka Nyt reppu jupiset riimisi rupiset oli iso hitti, vasta Kahdeksannen ihmeen kohdalla aloin uskoa, että me taidetaan olla ihan oikea bändi, Pantse tunnustaa.
Eppu Normaali kiersi ympäri maan yllättyneenä suosionsa nopeasta kasvusta ja isojen tanssilavojen yleisöennätyksistä.
– Meillä oli siihen aikaan tanssilavoilla enemmän yleisöä kuin Dingolla, joka kuitenkin kaappasi kaiken mediahuomion, Martti hymähtää.
– Dingon jätkät olivat meidän kavereita, Pantse tähdentää. – Ajattelin, että sellainen uusi bändi tekee alalle hyvää. Mitään kilpailuasetelmaa ei ollut. Eihän yhden menestys ole toiselta pois. Ihan lehdistön edustajalle vinoilematta voin kertoa, että sen ajan Eput vs. Popeda -tyyppiset otsikot olivat median luomia.
Menestys avasi uusia mahdollisuuksia. Vuoden 1985 lopulla Eput ryhtyi väsäämään omaa studiota Syrjän veljesten lapsuudenkodin pihapiirin Alamökkiin.
– Me oltiin tehty levyjä kriisien kautta ja aika oli ollut aina ongelma, Martti pohjustaa. – Päätettiin sitten Pantsen kanssa, että kun Teosto-tuloja kerran tulee paljon, sijoitetaan ne järkevästi studioon. Eka versio ei ollut kauhean hyvä, joten me purettiin se ja rakennettiin uudelleen.
Sitten aikaongelmaa ei enää ollut, mutta se toi mukanaan uusia ongelmia. Deadlinet alkoivat paukkua.
– Kun rakentaa varaston, sitä iloitsee, että nythän mulla on tilaa kaikelle. Kohta huomaa, että nyt se varastokin on täynnä. Eli kun aikaa on rajattomasti, sitä tulee myös käytettyä, Pantse sanoo.
Rajattoman studioajan puitteissa syntyi Valkoinen kupla (1986), edeltäjiään pohdiskelevampi ja surumielisempi Eppu-albumi, jonka myynti hipoi 120 000 kappaletta.
– Eräänlaisen kriisin kautta sekin valmistui, Martti huokaa. – Valkoinen kupla on hyvä, mutta me käytettiin liikaa aikaa turhien asioiden miettimiseen. Kun deadline oli siirtynyt pari kertaa, me tiedettiin, että levy-yhtiön rahkeet eivät riitä, jos me jatketaan studiossa väsäämistä. Tuli kova kiire. Viimeinen studioviikko oli helvetillinen ja meni lähestulkoon nukkumatta.
Tuon kokemuksen jälkeen uuteen levytysprosessiin lähteminen oli entistä korkeamman kynnyksen takana. Vuosi 1987 oli bändin levytysuralla ensimmäinen, jolloin ei ilmestynyt uutta Eppu-albumia.
Etanan vauhdilla eteenpäin
Imperiumin vastaisku (1988) sisälsi sellaisia suosikkeja kuin Afrikka, sarvikuonojen maa, Linnunradan laidalla, Baarikärpänen ja Näin kulutan aikaa. Liki sata tonnia myynyt kymmenes levy jäi Mikko ”Vaari” Nevalaisen viimeiseksi Eppu Normaalissa.
– Nevalaisella oli vähän asennoitumisvaikeuksia, Martti muistelee. – Pantse säveltäjänä määritteli bassokuviot ja -linjat, mutta Mikko olisi halunnut soittaa omalla tavallaan.
– Mikko turhautui, kun ei saanut soittaa enemmän Cream-pohjalta. Mutta sellainen ei vain minusta sopinut Eppujen musiikkiin, Pantse lisää.
Bändin kemia oli alkanut kärsiä. Kesän 1988 keikoilla osapuolten välit olivat niin kireät, että yhteistyö päätettiin yhteistuumin lopettaa. Nevalaisen tilalle tuli Sami Ruusukallio.
– Me ei tiedetty Samia kuin ulkonäöltä. Sen sijaan koko Tampere lukuun ottamatta meidän bändin jäseniä ja Samia itseään tiesi, että Ruusukallion Samista tulee Eppu Normaalin basisti. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Sami toi bändiin uudenlaista potkua. Hän on musikaalinen kaveri, joka ymmärtää nuotteja ja jonka sävelkorvaan pystyy luottamaan.
Ruusukallion Eppu-debyytti oli Historian suurmiehiä (1990), jolta löytyvät esimerkiksi Tahroja paperilla ja Kun olet poissa. Levy myi yli 85 000 kappaletta.
– Se ei ole meidän tuotannon ehdotonta huippua, mutta ei huonokaan, Martti arvioi. – Tässä vaiheessa me oltiin viisastuttu eikä luvattu levyjemme ilmestymisestä mitään kenellekään, ei edes levy-yhtiölle.
Ei olisi kannattanutkaan, sillä Studio Etana (1993) oli nimensä mukainen projekti.
– En saanut aikaiseksi mitään, enkä ymmärtänyt miksi, Pantse muistelee. – Ihmettelin vain studiossa, että mikä on kun ei luista, vaikka nutaan päivästä toiseen siellä. Esimerkiksi kitarasoundin löytäminen oli kauhean työn takana.
– Voi olla, että lavavolyymin vuosikymmenen vaihteessa aiheuttama kuulovaurio selittää osan tuosta, kitaristi jatkaa. – Samoin se, että 1980-luvulla tehtiin levyjä niin tiuhaan, että ihmettelen, milloin ne biisit on oikein ehditty säveltää. Niin kova tahti alkaa väkisinkin tökkiä. Ei ihminen pysty olemaan tasaisesti luova äärettömän pitkään. Jossain vaiheessa se, mikä tulee helposti, on ammennettu tyhjiin. Ja sitten lahjakaskin joutuu kaivelemaan laarinpohjia.
Lopulta oltiin taas saman edessä: albumin masteri oli pakko saada levy-yhtiölle. Pantse kuvailee Studio Etanaa uupuneena lauletuksi ja miksatuksi levyksi. Se myi 42 000 kappaletta, mikä olisi ollut lähes kaikille muille bändeille tosi paljon.
– Sen jälkeen päätettiin, että enää ei kierretä ja levytetä automaattisesti, Martti sanoo. – Meidän piti saada huilata, joten me päätettiin ajaa koko systeemi vähäksi aikaa alas. Samaan aikaan meidän piti miettiä raha-asiat uudelleen, koska bändin toiminta ei sopinut verottajan eikä eläkeyhtiöiden kategorioihin.
– Syntyi ajatus firman perustamisesta, Pantse jatkaa. – Takavuosina verottaja oli pitänyt artistien perustamia yhtiöitä veronkiertokikkailuna, mutta 1990-luvulla asenne muuttui. Meidänkin oli luontevaa perustaa osakeyhtiö, Eppu Normaali Oy.
Yhtye oli satsannut äänentoistonsa kehittämiseen jo pitkään. Se johti 2000-luvun alussa Akun tehtaan perustamiseen.
– Meillä oli pitkä keikkatauko, jonka aikana ei ollut käyttöä äänentoistokamoille eikä keikkabussille, Martti kertoo. – Aku alkoi vuokrata niitä tutuille bändeille. Kun Akun autotalli Mutalassa kävi pieneksi vuokraustoimintaan, heräsi kysymys, pitäisikö siihen puoleen alkaa satsata enemmän. Saatiin idea keskuksesta, jonne koottaisiin erilaisia toimijoita saman katon alle nauttimaan yhteistoiminnan eduista.
”Akun tehdas” oli ollut biisi, albumi ja yhtyeen vertauskuva. 2000-luvun alussa siitä tuli Eppu Normaali Oy:n omistuksessa oleva monialainen av-talo.
Paluu rintamalle
Yhdeksänkymmentäluvulla moni luuli Eppu Normaalin lopettaneen toimintansa kokonaan. Todellisuudessa bändi oli vain jättäytynyt tauolle vuosiksi 1993–1996. Kun hiljaisuus sitten päättyi, fanien ilo oli ylimmillään.
– Väki tuli riemurinnoin katsomaan meitä, Martti muistelee. – Jono kiersi kaksi kertaa korttelin ympäri, jos vähän liioitellaan.
Studioon Eput ei kuitenkaan palannut vielä pitkään aikaan.
– Kun päästiin irti 1980-luvun tahdista, tuntui kuin olisi päässyt rintamavastuusta, Pantse selittää. – Rintamalle palaaminen oli isomman kynnyksen takana kuin palaamatta jättäminen. On hienoa olla suosittu rocktähti, ja välillä siinä ansaitseekin ihan hyvin, mutta se on myös kuluttavaa touhua. Varsinkin, jos joutuu olemaan vastuussa luovasta puolesta.
Levytystaukoa pidettiin oikein huolella: Sadan vuoden päästäkin (2004) ilmestyi yksitoista vuotta Studio Etanan jälkeen.
Kuva: Markus Paajala
– Pantse päätti, että nyt tehdään levy, Martti kertoo. – Siinä vaiheessa studio sijaitsi Akun tehtaalla, eikä analoginauhureita enää käytetty vaan Pantse opetteli ProToolsin. Meissä oli uutta intoa, eikä uuden projektin aloittaminen tuntunut kauhealta. Vaikka tiesihän sen, että edessä saattaa olla pitkä ja raskas projekti.
Laulaja muistelee, että asioita piti opetella pitkän tauon jälkeen uudelleen.
– Jouduin virittämään aivoni takaisin sanoituksia tuottavaan moodiin. Se ei ole automaattista vaan vaatii lämmittelyä. Se on tuskallista, koska aluksi paperille ei tule yhtään hyvää riviä. Mutta kun siitä pääsee yli, homma alkaa sujua. Sadan vuoden päästäkin -levyllä on muutama oikein hyvä biisi ja muutenkin hyvä henki. Ennen kaikkea se osoitti, että pitkän levytystauon jälkeenkin voi saada aikaan jotain hyvää.
Eput päätti jättää kiertämisen sikseen ja esiintyä vain kerran Tampereen Ratinan loppuunmyydyllä stadionilla elokuussa 2004. Se oli huono ratkaisu.
– Meille ei päässyt muodostumaan minkäänlaista soittorutiinia, Martti sanoo. – Ja kun satsasi liikaa paukkuja yhteen iltaan, itse esitys meni liian jännittyneissä tunnelmissa.
Viimeisen uutta musiikkia sisältäneen Eppu-studiolevyn Syvään päähän (2007) jälkeen taktiikka muuttui. Eppu Normaali lähti soittamaan pieniin paikkoihin Klubiotteella-otsikon alla.
– Se oli suuri punk-kiertue, josta julkaistiin vuonna 2008 monta livetaltiointia. Oli hauskaa kiertää kaljakuppiloissa punkkaamassa. Me oltiin jo vanhoja ukkoja, mutta pystyttiin vielä tavoittamaan itsestämme se nuori ja laiha esiintyjä, Martti kertoo.
2010-luvulla Eput alkoi taas keikkailla enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Sopivasti.
– Meillä on ollut monenlaisia kuvioita, Pantse sanoo. – On ollut jäähallikiertue ja kesäfestivaaleja ja akustisia keikkoja konserttisaleissa. Ei olla oltu telakalla, mutta ei myöskään tapetilla mistään järisyttävästä syystä. Nyt tietysti ollaan, kun meinataan lopettaa.
Maaliin omilla ehdoilla
Kun miettii maailmaa ilman Eppu Normaalia, mieli muuttuu haikeaksi. Voiko sellaista Suomea ollakaan? Voipa tietenkin. Kaikki häipyy, on vain nyt on Valkoisen kuplan biisi, Eppu Normaalin jäähyväiskiertueen nimi ja ennen kaikkea katkeransuloinen tosiasia.
Martti sanoo, että ajatus lopettamisesta nousi esiin pari vuotta sitten.
– Se tuli juuri sen väistämättömyyden miettimisestä, että tämä homma loppuu joka tapauksessa joskus.
– Meillä on kaksi vaihtoehtoa, Pantse lisää. – Joko tämän lopettaa omilla ehdoilla, tai sitten huomaa jonain päivänä, että nyt se loppui, mutta ei omilla ehdoilla.
Mutta mikä loppuu ja mikä ei? Keikkoja ja uutta musiikkia yhtye ei enää tee, mutta vanhat biisit tulevat soimaan vielä pitkään radioissa, striimipalveluissa ja levysoittimissa. On myös vaikea kuvitella, että Eppu Normaalin kokoiselta yhtyeeltä ei enää koskaan julkaistaisi yhtään mitään, kuten kirjoja, elokuvia tai äänitteitä.
– Ei niistä nyt kannata puhua, Martti sanoo ja huitaisee puheenaiheen pois kädellään. – Osa meistä varmasti haluaa jatkaa soittamista. Juha on niin intohimoinen esiintyjä, että haluaa varmaankin keikoille. Sami on rautainen ammattilainen, jollaiselle on aina tarvetta. Sitä en osaa sanoa, nostaako Aku rummut naulaan vai ei. Mutta minun ja Pantsen parasta ennen -päivä on mennyt jo ajat sitten, 66-vuotias laulaja virnistää. – Meidän on parasta päästä eläkkeelle.
– En mä tiedä, hänen 68-vuotias isoveljensä sanoo ja hiljenee ennen kuin jatkaa. – Mä jotenkin miellän itseni… biisintekijäksi.
Martti vakavoituu pohtimaan, että keikkailun loputtua energiaa varmastikin vapautuu johonkin muuhun.
– Voisin vaikka alkaa lämmitellä kirjoittamista. En vielä tiedä, millaisen muodon se voisi ottaa, mutta kyllä se mahdollista on. Sitten on piirtäminen ja maalaaminen, jota harrastin nuorena paljon. Niitäkin taitoja voisin opetella uudestaan ihan omaksi ilokseni.
Varsinainen elämäntyö on kuitenkin tehty. Lopputuloksena ei ole punkreliikki eikä suomirocknostalgiaa vaan jotakin suurempaa. Eppu Normaalin musiikki ei edusta ja palvele vain yhtä aikakautta ja ihmisryhmää vaan läpäisee yhteiskunnan ja ylittää sukupolvet.
– Kyllä siitä voi olla ylpeä, Martti sanoo. – Me ollaan saavutettu paljon, vaikka ei sitä tuolla kadulla tallatessaan osaa ajatella. Ihmiset arvostavat meidän tekemistä. On tämä jonkinlainen saavutus, vaikka mihinkään tällaiseen ei ole tietoisesti tähdätty. Se vain tuli saatua aikaiseksi hiljaa ja hivuttamalla. Jos me vielä onnistutaan lopettamaan tämä kunniakkaasti, niin siinä vasta täyttymys.
– Tilanne lopun suhteen on kuin karkumatkalla olevilla pankkiryöstäjillä, Pantse sanoo. – Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin, mutta päästäänkö me oikeasti karkuun? Ja en nyt puhu ollenkaan rahasta, vaan siitä, miten hyvin tämä juttu saadaan vietyä maaliin.
Tässä on kyse musiikkia julkaisevasta ja yleisölle esiintyvästä Eppu Normaalista. Sen takana on henkilökohtainen Eppu, muutaman miehen välinen side ja iso osa elämää.
– Me ollaan eletty yhdessä viisikymmentä vuotta, koulupoika-ajoista asti, Martti mietti. – Tämä on ollut ihmeellinen matka ja samalla hyvä yhteisö, joka on tarjonnut meille kaikille elannon. Asiat ovat hyvin. Akun tehdas on alkanut elää omaa elämäänsä, eikä me olla sijoitettu kaikkia rahojamme turhuuden markkinoille.
Kun haparoin tallenninta sammuttaakseni sen, Pantse käy vielä pohtimaan, olisiko esimerkiksi viinaan ja naisiin sijoittaminen ollut kuitenkaan varsinaista turhaan satsaamista.
Puhelimeni kilahtaa. Bändin tiedottajalta Taija Holmilta on tullut tekstiviesti: ”Moi Ari! Viitsisitkö tsekata, että kahvipannu on pois päältä, kun lähdette haastistilasta?”
Ilman muuta. Tämä homma viedään tyylillä loppuun siltäkin osin, että Tehdasta ei polteta. Käymme vuoron perään keittiössä varmistamassa, ettei keittimen valo varmasti enää pala.
Sitten poistumme rakennuksesta. Viimeinen lähtijä sammuttaa Akun tehtaan valot.