Eppu Normaalin päätöstä lopettaa keikkailu voisi marginaalisesti liioitellen verrata siihen, että saunominen kiellettäisiin ja ruisleivät katoaisivat kauppojen hyllyltä. Niin suuri osa kansallista identiteettiä tuo orkesteri on. Kuten varmasti olisi saunan ja ruisleivänkin kohdalla, niin jokaisen täytyi kokea Eppu Normaali vielä kerran, koska seuraavaa mahdollisuutta ei enää tulisi.
Eppujen mukana on kasvettu ja kappaleet ovat olleet monelle elämän taustamusiikkia. Itse muistan, miten eräillä ammoisilla kesäfestareilla mukana oli vain yksi kasetti, missä toisella puolella Eppu Normaalia ja toisella Peer Güntia. Tuota ihanuutta luukutettiin sitten taukoamatta muiden festarikävijöiden iloksi ja riesaksi. Äkäisimmätkin rauhoittuivat, kun saivat pienet maistiaiset Koskenkorvaa lepytykseksi ja kasetin pyöritys jatkui.
Erilaisia tarinoita on varmasti tuhansia ja niistä voisi koota montakin kirjaa, ellei näin ole jo tehtykin. Ison aikakauden päättymisestä suomalaisessa historiassa voidaan puhua Tampereen Ratinan viimeisten keikkojen jälkeen. Eput ovat itsekin historian suurmiehiä eivätkä pelkästään levynsä tittelin perusteella.
Tunnelma ennen keikkaa oli haikean odottava varsinkin heillä, jotka jonottivat sisäänpääsyä pitkän ajan ja olivat tulleet mahdollisesti kaukaakin Eppuja katsomaan.
Lavalle oli rakennettu kopio yhtyeen ensimmäisestä treenikämpästä eli niin sanotusta alamökistä. Keikka alkoi sen uumenista pohtimalla, miten Ratina herätetään. ”Mennään vaan ja ruvetaan soittamaan” oli onnistununeen mietinnän lopputulema ja muutama bändin alkukauden kappaleista nostalgisoitiin mökissä soittaen.
”Tämä biisi kertoo meistä”, Martti Syrjä totesi ja Akun tehdas -kappale pompautti miehet ulos mökistä. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin myös hieman vähemmän soitettuja värssyjä. Moni yleisössä lauloi jokaisen kappaleen suvereenisti. Mikäli taukoa jollottamisesta ei pidetty edes Jackpotin tai Kultaisen sateen aikana, niin kyseessä oli jo jonkinlainen omistautuminen tuotantoon eikä vain satunnainen eksyminen keikalle kavereiden mukana.
Yli neljänkymmenen kappaleen setti oli jaettu kahteen osaan, mutta täydellinen läpileikkaus se ei ollut. Ne, jotka unelmoivat kuulevansa uusimman levyn kappaleita tai joille Aku ja köyhät pojat on ainoa oikea Eppujen levy, joutuivat pettymään viimeisen kerran.
Hyväntuuliselta yhtyeeltä olisi tehnyt mieli kysyä: ”miksi lopetatte keikkailun?” ja vieläpä alle 70-vuotiaina eli pirun nuorina. Varmasti juuri siksi. Ihmisille (ainakin itselle) jää muistot hyvinvoivana huipulla keikkailun lopettaneesta yhtyeestä eikä vanhuksista, jotka pyörivät vapisten rollaattoreilla lavalla kappaleidensa tahtiin.
Muutaman kerran keikan aikana tirahti tippa omaan silmäkulmaan aurinkoisesta kelistä huolimatta. Muistelin nuorta itseäni nojailemassa yksin puuhun vuoden -96 Räikkärockissa Eppujen soittaessa taustalla ja sitä miten kaverille ”rakentavasti” vinoiltiin, kun oli ostanut Valkoisen kuplan eikä Slayeriä.
Keikkaan sisältyi tahaton kidutusosio niille, jotka eivät nauti siitä, että joutuvat tiiviiseen kontaktiin toistensa kanssa. Väliajalla liikkuminen oli nimittäin tietyissä osissa stadionia täysin mahdotonta ja monelle pisuttelu, bisseily ja hodarin mässyttely jäi haaveeksi, kun aika meni poukkoilevan ihmismassan puristuksessa pyristelyyn.
Väliajan jälkeen bändi soitti kolme kappaletta akustispainotteisesti stadionin keskellä olevalla pikkulavalla. Yleisö lauloi, tanssi ja eli mukana aktiivisesti läpi koko esiintymisen. Kun järjestysmiehetkin aukovat suitaan biisien mukana, niin kyse on jostain muusta kuin tavanomaisesta keikasta. Toivottavasti eräs herrasmies, joka käveli päämäärätietoisesti, joskin melko laajoin ja horjuvin askelin kohti keikkapaikkaa, on päässyt nautiskelemaan soitannosta edes jollain tavoin – vaikka sitten silmät kiinni stadionin ulkopuolella.
Setin jälkipuoliskolla kuultiin parisenkymmentä kappaletta, joista vähitenkin soitetut ovat silti läpeensä tuttuja suurimmalle osalle suomalaisista. Katsellessani toisiaan halailevia itkeviä miehiä Njet njet -biisin aikana mietin samalla pimentoon jääneitä taustoja tunnepurkauksen takana. Mykistävän hittipotpurin jälkeen pimenevässä illassa kuultiin vielä Kaikki häipyy, on vain nyt ja keikka oli ohi. Nyt jo? Kappaleita olisi voinut kuunnella vielä lisää ties kuinka pitkään.
Ainoastaan esiintymiset loppuvat, joten korvaamaton palanen perisuomalaisuutta jatkaa toivottavasti elämää vielä muulla tavoin. Ehkä Eppu Normaali tekee uuden levyn ja Pantse Syrjä voi nauhoittaa vaikka 138 kitararaitaa päällekkäin ilman tarvetta miettiä, miten asia toteutetaan livetilanteessa.
Mutta mikäli nämä olivat jäähyväiset, oli keskuudestamme poistuminen erittäin kunniakas. Kiitos Eppu Normaali. Näemme ja kuulemme uudestaan viimeistään sitten, kun näistä viimeisistä keikoista julkaistaan levy ja muita tallenteita.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
Lue myös: Eppu Normaali jätti jäähyväiset – Tältä näytti tunnelma Ratinassa
