Aldous Harding on erinomainen esimerkki siitä, miltä hyvänlaatuinen outous kuulostaa.
Uuden-Seelannin lahja aikamme folkille saa musiikillaan aikaan jännittävän ristivedon. Harding houkuttelee tulemaan lähemmäs ja olemaan samalla varuillaan. Hänen lauluistaan löytyvät 1960–70-lukujen hivenen eksentrisemmän folkin ja lauluntekijämusiikin klassiset hyveet hienovaraisesti päivitettyinä.
Hardingin pehmeä laulu on taltioitu upeasti ja kerrostettu taiten. Sävellyksissä on hypnoottista imua ja yhtyeensä soitossa jatsikkaan intensiivistä svengiä. Korvia hivelevä äänikuva ei kuitenkaan typisty epookkinäppäröinniksi, sillä päähenkilö ei tyydy moiseen. Hän haluaa mennä pidemmälle, uida ihon alle ja tulla uniin.
Aldous Hardingin lyriikoissa ja tavassa tulkita niitä on jotakin ihanan pelottavaa. Pikkusievän sijaan hänen maailmansa on surrealistisesti nyrjähtäneiden satujen ja psykedeelisten kummitustarinoiden tyyssija. Vaikka Harding laulaisi peruskaurasta kuten ihmissuhteista, hän kampeaa pienillä sävyvalinnoilla tunnelman mukavan niksahtaneille urille.
Useamman albumin mitassa kovaa laatutasoa ylläpitäneen Hardingin tapauksessa on parasta, ettei friikkiys synny esimerkiksi soundikikkailulla tai tuotannollisella venkoilulla. Hänessä on oikeasti jotakin lumoavan outoa.
