Keravan rautatieaseman seutuvilla on keväisenä iltapäivänä rosoisen eläväinen tunnelma. Matka sovittuun haastattelupaikkaan on lyhyt, sillä Taneli Jarvan työhuone – tyylikkäästi sisustettu tatuointistudio – sijaitsee asema-aukion laitamilla.
Jarva ei ole liikkeellä yksin, vaan mukana on kaksi vekkulia mäyräkoiraa, niin kuin lähes aina. ”En ehkä pysty lähtemään koirien takia spontaaneille viikonloppureissuille, mutta se on oma valintani. Nämä hienot tyypit antavat minulle omalla tavallaan koko elämänsä, joten kyllähän minäkin haluan antaa niille ison siivun”, Jarva sanoo hymyillen.
Vaikka kello raksuttaa vasta kohti alkuiltaa, on parempi käydä toimeen, sillä puhuttavaa riittää niin nuoruusvuosien tunnetuimmista yhtyeistä Sentencedistä ja Impaled Nazarenesta kuin monista muistakin kokoonpanoista. Ja onhan Jarvan värikkääseen elämään luonnollisesti mahtunut paljon muutakin.
Putkahdit maailmaan Suomessa, mutta vietit suurimman osan lapsuudestasi Italiassa. Millaisia muistikuvia sinulla on niistä ajoista?
– Synnyin tosiaan Oulussa, mutta muutettiin isän työn takia Roomaan. Olin silloin yksivuotias. Seuraavat seitsemän vuotta menivät Italiassa, vaikka välillä toki käytiin Suomessa ja reissattiin muutenkin ahkerasti ympäri Eurooppaa. Minuahan ei kastettu, mutta pärjäsin ihan hyvin pakanana vahvasti katolisessa maassa!
– Sikäläisestä koulusta jäi mieleen erityisesti se, että siellä opetettiin jo ekaluokkalaisille kädestä pitäen, miten viiniä tehdään. Pitäisiköhän Suomessa opettaa vaikka pontikankeittoa?
Miltä tuntui muuttaa pysyvästi Suomeen?
– Siinä tuli kova kulttuurishokki. Kaikki oli erilaista kouluruoasta lähtien. Kun Rooman pitsat ja herkkujuustot vaihtuivat kanaviillokkiin ja pinaattikeittoon, pikkupoika oli ihmeissään.
Oletko myöhemmin harkinnut muuttavasi Italiaan?
– Olen onneksi saanut käydä siellä usein niin vapaa-ajalla kuin töiden puolesta, sillä tietynlainen kaipaus ei hellitä. Mutta arki on arkea kaikkialla, ja yritän tehdä oman maailmani mahdollisimman hyväksi omassa asuinpaikassani. Hauskat piipahdukset ja pysyvä asuminen ovat kuitenkin eri asioita. Tunnen italialaisia Suomi-faneja, jotka saapuvat ihastelemaan vaikkapa pohjoista luontoa, mutta eivät he tänne pysyvästi muuta. Niinhän se on, että ihminen kaipaa usein juuri sitä, mitä hänellä ei ole.
Ennen kuin aloitit soittohommat, juttusi oli piirtäminen. Miten innostus siihen syttyi?
– Pidin piirtämisestä ylipäänsä. Toisinaan olin arkeologi-isän kanssa museossa ja hänen työpäivänsä olivat joskus pitkiä. Hän saattoi osoittaa minulle vitriinin sisällä ollutta kypärää ja sanoa, että piirrä tuo mahdollisimman tarkasti. Minähän piirsin ja opin koko ajan lisää. 80-luvun lopulla nämä taidot avasivat portteja musan maailmaan, sillä aloin väsätä logoja, demojen kansia ja keikkajulisteita.
Miten kiinnostuit raskaasta musiikista?
– Mieleen nousee pari välähdyksenomaista muistoa 80-luvun alkupuolelta. Luokkatoverini nauhoitti kasetille Iron Maidenin Killersin, ja hämmästelin, miten mikään musiikki voi olla niin mahtavaa. Erään toisen kaverin luona pääsin näkemään Kissin livevideon. Kun Gene Simmonsin suusta pulppusi verioksennusta, se oli menoa.
Mikä oli ensimmäinen instrumenttisi?
– Pienenä halusin tietysti soittaa rumpuja ja tuottaa mahdollisimman paljon meteliä. Ihan niin ei käynyt. Sain vanhan Landolan akustisen – osa teräskielistä vieläpä puuttui – ja yritin tapailla jotain Smoke on the Wateria.
– Sattui käymään niin, että Esa Pulliainen oli piipahtamassa meillä erinäisten perhekytkösten vuoksi. Äitini pyysi sitten näyttämään kitaralla ”jotain juttuja”, ja Pulliainen tuskaili hetken Landolan kanssa yrittäen saada sitä edes vireeseen. Sitten hän totesi: ”Polje tää paska hankeen ja sano mutsilles, että ostaa sulle oikean skeban.”
Kuvat: Taneli Jarvan kotialbumi
– Kuinka ollakaan, minulla oli synttärit viikkoa myöhemmin – tammikuussa 1990 – ja sitten mentiinkin ostamaan sähkökitara. Epiphonella oli parempi sahata Bathoryn The Return of the Darkness and Eviliä, Slayerin Evil Has No Bounderiesia ja vaikka Extreme Noise Terroria.
Esimerkiksi Bathory ei ollut tuolloin ihan joka pojan juttu. Miltä underground-bändien löytäminen tuntui?
– Se oli mieletöntä. Kiss ja Iron Maiden olivat Anttila-kamaa, mutta pinnan alla kyti mahtava salaseura, josta vain harvat tiesivät. Oli erittäin kiehtovaa saada jalka sen oven väliin. En ole nostalgiaan taipuvainen, mutta kyllähän 90-luvun taitteessa oli fantastista olla kaikenlaisesta erikoisesta ja vaarallisesta metelistä kiinnostunut nuorukainen.
Miten bändikuviot käynnistyivät?
– Palo oman yhtyeen perustamiseen oli ihan hirveä, mutta Oulusta ei tuntunut löytyvän soittotaitoisia ja -haluisia. Lopulta onnistuin perustamaan serkun kanssa death metal -yhtye Anthropofagian, mutta sen suhteen ei tapahtunut suurempia.
Päädyit Sentencedin riveihin 16-vuotiaana. Mitä tapahtui?
– Olin tehnyt bändille flyereita ja jeesannut sanoitusjutuissa, kun osasin englantia keskimääräistä pohjoispohjalaisteiniä paremmin. Alkusyksystä 1991 Sentencedin basistin paikka aukesi ja jätkät kysyivät minua messiin. En ollut soittanut bassoa, mutta mietin itsekseni, ettei se ihan mahdotonta voi olla. Pari kieltä vähemmän kuin kitarassa, kyllä se hoituu.
Nyt ajateltuna tilanne vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Sentencedin oli määrä aloittaa Shadows of the Past -debyyttialbumin nauhoitukset kolmen viikon kuluttua, mutta et osannut biisejä eikä sinulla ollut bassoa. Hirvittikö yhtään?
– Hyppäsin kieltämättä aika tiukkaan paikkaan, mutta ei sitä tullut liiemmin ajateltua. Sain basson lainaksi, ja sitten treenattiin niin perkeleesti. Seuraavaksi mentiin Kemin Tico Tico -studiolle ja soitettiin jutut livenä sisään lauluosuuksia ja joitain mausteita lukuun ottamatta. Studioaikaa oli hyvin rajallisesti, mutta onneksi saatiin biisi kuin biisi tyydyttävällä tavalla purkkiin toisella tai kolmannella otolla. Totta kai ekojen Sentenced-levyjen soitosta kuulee, että bändi vetää teknisesti ihan äärirajoilla. Että kaatuuko se vai ei.
– Kun Shadows of the Past puolisen vuotta nauhoitusten jälkeen julkaistiin, oltiin jo tehty paljon uutta musaa. Albumin ilmestyminen ei tuntunutkaan kovin kummoiselta, kun omat ajatukset olivat jo tulevassa. Puhuttiin siihen tyyliin, että seuraava on kova, tuo oli vasta harjoitelma.
Kakkoslevy North from Here ilmestyi keväällä 1993, jolloin sinä toimit myös bändin laulajana. Mitä tapahtui?
– Oltiin matkalla Kokkolan-keikalle, kun laulajana siihen asti toiminut kitaristi Miika Tenkula ilmoitti, ettei enää örise. Ei sekuntiakaan. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, vaan minun piti siirtyä myös solistiksi. Se oli hyvin Sentenced-henkistä toimintaa.
Kokkolassa satunnaista taustalaulutukea tarjosi myös Impaled Nazarenen solisti Mika Luttinen. Kuinka sinusta tuli näihin aikoihin myös Impaledin basisti?
– Olin kova Impaled-diggari, tein bändille logon ja työstin muutakin visuaalista materiaalia. Kun yhtyeen kokoonpanossa sitten tapahtui muutoksia, päädyin mukaan.
Impaled Nazarenen matkassa tunnetusti sattui ja tapahtui. Jäikö jokin keikkareissu erityisesti mieleesi?
– Kerran oltiin Italiassa soittamassa. Esiinnyttiin jostain syystä jossain leirintäalueen diskossa ja oltiin aika vittuuntuneita niin paikasta kuin meiningistäkin. Provosoitiin ja pilkattiin aika huolella niin paavia kuin jotain Mussoliniakin, eikä porukka kauheasti tykännyt suomalaisten haistattelusta.
– Kun lähdettiin pois, joku gangsterilauma alkoi seurata meitä. Pysähdyttiin huoltoasemalle ja nämä tyypitkin tulivat sisälle. Osasin italiaa ja kuulin, miten jengin pomo käski hakea autosta teräaseita. Että nyt annetaan näille pelleille kunnon opetus. Totesin muille jätkille, että nyt muuten lähdetään ja vähän nopeasti. Päästiin pälkähästä, mutta siinä olisi voinut käydä huonomminkin.
Sentenced työsti tuolloin Amok-albumia. Musiikillinen muutos oli vahvasti läsnä ja lyriikka pitkälti käsialaasi. Mitkä ovat päällimmäiset muistosi tästä aikakaudesta?
– Miikalta, meidän säveltäjämaestrolta, alkoi tulla ihan uudenlaisia biisejä, ja mukaan päätyi esimerkiksi Neljä Ruusua- ja Pearl Jam -vaikutteita. En pistänyt tuoreita sävyjä pahakseni, sillä olin itsekin alkanut diggailla muun muassa The Sisters of Mercyä ja The Cultia. Hieman toki mietitytti, mitä yhtyeen taustavoimat ja diggarit tuumivat, kun North from Heren talvisista sävyistä ei ole enää tietoakaan. No, soraääniä sitten kuuluikin, mutta kyllähän jengi alkoi myös intoilla Amokista aika kovasti.
– Kun suunnittelin sanoituksia, mietin aluksi kirjoittavani vahvemman oikeudesta. Menin samoihin aikoihin siviilipalvelukseen ja päädyin työskentelemään kehitysvammaisten lasten erityiskouluun. Vietin siellä vuoden, minkä jälkeen sosiaalidarvinistiset ajatukset eivät enää tuntuneetkaan niin hienoilta. Lopulta Amokin sanoituksiin tulikin enemmän nuoren miehen sydänsuruja ja Bukowski-henkistä rappion ihannointia.
Sitten nähtiin yllättävä käänne: lähdit vuonna 1996 niin Sentencedistä kuin Impaled Nazarenestakin ollessasi vasta 21-vuotias. Mitä kulisseissa tapahtui?
– Painiskelin parisuhteen ja bändikuvioiden välillä, ja lopullisten ratkaisujen tekeminen oli kivuliasta ja vittumaista. Ensin mietin, että lähden vain Impaledista, mutta sitten jätin myös Sentencedin. Jälkikäteen ajateltuna saatoin olla liian impulsiivinen ja päätökset olisivat voineet olla erilaisia pidemmän miettimisen jälkeen, mutta jossittelu on täysin turhaa. Silloin tapahtui mitä tapahtui, eikä se muuksi muutu. Saattoi myös hyvinkin käydä niin, että bändeistä lähteminen pelasti minut pidemmässä juoksussa. Olin kuitenkin silloin jonkinlainen itsetuhoinen nuori alkoholisti.
Musiikki ei kuitenkaan jättänyt sinua rauhaan. Miten seuraava yhtyeesi The Black League sai alkunsa?
– Ensin mietin vähän niin, että jätän musantekemisen, mutta se ei ollutkaan mahdollista. Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, että kun biisejä alkaa toden teolla pulputa, niitä on pakko tehdä oman mielenrauhan säilyttämiseksi.
– Vuonna 1997 kappaleita tuli ihan maanisella intensiteetillä. Olin niihin aikoihin viitisen vuotta juomatta, mikä ehkä lisäsi sävellysten tulvintaa. Sitten soitin Luttisen Kimmolle, vanhalle Impaled-bändikaverille, ja pyysin hänet messiin. Alettiin treenata kahdestaan ja tehtiin demo, joka herätti Spinefarm Recordsin kiinnostuksen. Kun levydiili sitten syntyi, The Black Leaguesta kasvoi ihan oikea bändi ja Ichor-debyytti ilmestyi vuonna 2000. On mielenkiintoista, että nykyään monet tuntuvat pitävän Ichoria varsin korkeassa arvossa, mutta aikoinaan se ei herättänyt juurikaan kiinnostusta.
Oliko sinulle iso pettymys, ettei The Black League koskaan noussut isojen poikien liigaan?
– Ei. Totta kai olisi ollut hienoa, jos esimerkiksi viimeinen studioalbumi Ghost Brothel [2009] olisi saanut enemmän huomiota, se kun onnistui niin musiikillisesti kuin soundillisesti, mutta en menettänyt yöuniani. Liigan suhteen ajatuksena oli tehdä täysin omaehtoista musiikkia, ja se tavoite täyttyi sataprosenttisesti. En todellakaan haaveillut, että The Black Leaguesta tulisi tiiviisti rundaava ja leivän pöytään tuova yhtye. On varsin kuvaavaa, että yhdessä vaiheessa meidän oli määrä lähteä Euroopan-kiertueelle, mutta homma peruuntui juuri ennen starttia. Muita jätkiä vitutti, mutta minä olin pelkästään helpottunut.
Miksi?
– Vaikka itse esiintyminen on hienoa, perinteinen runditouhu – bussissa istuminen, bäkkäreillä odottaminen ja kaikenlainen säätäminen – ei ole koskaan tuntunut omalta jutulta.
Miksi The Black League pani pillit pussiin vuonna 2014?
– Jokaisella bändillä on oma luonteva elinkaarensa. Kun tunnit tulevat täyteen, hommalle ei kannata antaa tekohengitystä väkisin. Tuntui siltäkin, että olisi kiva soittaa taas bassoa, sillä minähän toimin Liigassa pelkästään solistina.
Palataan hetkeksi 2000-luvun alkupuolelle, jolloin vaikutit death metal -yhtye Chaosbreedissä. Avaisitko hieman bändin tarinaa?
– Kun Death-kippari Chuck Schuldiner menehtyi 2001, Helsingissä järjestettiin tribuuttikeikka. Amorphis-kuvioista tuttu Oppu Laine otti yhteyttä ja pyysi laulamaan muutamia biisejä. Iltama oli onnistunut, ja samalla syntyi idea vanhan liiton bändistä – nimenomaan aikakaudella, jolloin death metalin suosio oli alamaissa. Seuraavan parin vuoden aikana keikkailtiin jonkin verran ja tehtiin mainio studiolevy Brutal. Chaosbreed oli hieno projekti.
Matkan pää. Sentenced lopetti toimintansa Oulussa lokakuussa 2005. Jarvan edessä Vesa Ranta, Ville Laihiala, Miika Tenkula sekä Samit Lopakka ja Kukkohovi.
Chaosbreedin tarina päättyi 2005, kuten Sentencedinkin. Millaista oli vierailla ”Senarien” viimeisillä keikoilla Oulussa?
– Kun lähdin aikoinaan Sentencedistä, jätin bändin paskamaiseen rakoon esimerkiksi aikataulujen suhteen, mutta onneksi ystävyytemme ei katkennut. Olikin sitten aivan helvetin hienoa olla mukana viime hetkillä ja sulkea ympyrä, vaikka oma suoritukseni erityisesti ihan vikalla keikalla ei ollutkaan parasta A-ryhmää.
Siirrytään vähän lähemmäksi näitä aikoja. Vuonna 2016 sai alkunsa uusi yhtye Poison Whisky. Mitä tapahtui?
– The Black Leaguen jälkeen soitin rivimiehenä bassoa muutamissa bändeissä, mutta erään kerran kannettiin kitaristi Maike Valanteen – vanhan bändikaverini Liigan ajoilta – ja rumpali Christian Schäferin kanssa soittokamat Kaapelitehtaalle. Ajatuksena oli metelöidä äskettäin menehtyneen Lemmy Kilmisterin hengessä, ja homma lähti saman tien helvetin hienolle laukalle. Jo ekat treenit paljastivat, että jutussa on jotakin spesiaalia: jauhettiin pitkään The Stoogesin I Wanna Be Your Dogia, ja yhtäkkiä käyttämäni Orangen nuppi alkoi kärytä. Savumerkki alleviivasi sitä, että hommaa kannattaa jatkaa.
Rakennetaanpa aasinsilta Motörheadistä… Olet iskenyt yli kahden vuosikymmenen mittaisella tatuoijan urallasi aika monen ihmisen nahkaan logoja ja muita bänditunnuksia. Montako kertaa olet tatuoinut Snaggletoothin?
– Motörhead-aiheisia tatskoja on tullut tehtyä kymmeniä. Sentencedin logosta tutun ässän olen tatuoinut varmasti yli sata kertaa. Ja toki reilusti kaikenlaisia muitakin bändiaiheisia kuvia.
Miten tatuoijan urasi lähti liikkeelle?
– Elettiin 2000-luvun alkua, kun hankin tatskakamat opintolainalla. Ne maksoivat muistaakseni 11 000 markkaa, mikä oli ainakin minulle pirun iso summa. Koko touhu oli silloin ihan erilaista, ja minun täytyi hankkia työskentelykamat jonkun jo olemassa olleen tatuointifirman kautta. Tunsin Helsingistä käytännössä yhden alan ihmisen eli Barathrum-yhtyeen Janne Sovan. Katsottiin Jannen kanssa katalogista tarvittavat välineet ja annoin hänelle rahat tilausta varten. Pariin kuukauteen ei kuulunut mitään ja aloin vähän huolestua. Yhtenä päivänä liikkeestä soitettiin, että täällä olisi paketti, ja siitä se sitten lähti.
Miten sinusta tuli doom metal -yhtye Friends of Hellin basisti 2020-luvun alussa?
– Tutustuin Electric Wizardissa soittaneeseen Tas Danazoglouhun tatuointijuttujen ansiosta. Vuonna 2015 kävi niin, että liityin hänen perustamaansa Diavolos-metallibändiin, ja matka jatkui Tasin seuraavaan yhtyeeseen eli Friends of Helliin. Olin mukana parilla studiolevyllä, mutta sitten tuli puhetta muun muassa keikoista ja ilmoitin jättäytyväni sivuun.
Ennen kuin puhutaan viimeisimmästä yhtyeestäsi T. Jarva and the Dark Placestä, vielä kysymys Poison Whiskystä: jääkö äskettäin ilmestynyt raivokas Bottlekill-ep ryhmän viimeiseksi?
– Kukaan ei tiedä, onko Poison Whisky haudattu lopullisesti, mutta ainakin tässä vaiheessa päätettiin tehdä viimeinen levy, tavallaan tribuutti itsellemme ja bändin teknikoille. Jos uutta materiaalia joskus syntyy, niin totta kai me jatketaan, mutta Poison Whiskyn keikoille minua ei enää saa. Kun puhutaan esiintymisistä, keskityn ihan täysin Dark Placeen.
Kuinka T. Jarva and the Dark Place nytkähti liikkeelle?
– Aloin tehdä Sami Hassisen kanssa duokeikkoja 2010-luvun loppupuolella. Ensimmäinen esiintyminen jännitti enemmän kuin mikään muu aiemmin. Tuntui siltä, että seison lavalla alasti, kun en voinut piiloutua meluvallin taakse. Soitettiin aluksi Leonard Cohenin, Nick Caven, Tom Waitsin ja kumppanien tuotantoa, mutta sitten ajatukset alkoivat kääntyä vahvasti kohti omaa materiaalia. Samin panosta täytyy alleviivata, sillä hän on tehnyt suurimman osan Dark Placen musiikista. Minä taas vastaan teksteistä ja laulumelodioista.
Kuvat: Timo Isoaho
– Alkuvuodesta 2024 ilmestynyt Post Festum -debyytti oli vielä pitkälti minun ja Samin duojuttu, vaikka mukaan päätyi myös vierailijoita ja muita soittimia. Studiosessioiden jälkeen porukka alkoi joka tapauksessa kasvaa, ja sittemmin Dark Placestä on tullut oikea bändi. Parhaimmillaan lavalla on tainnut olla kymmenisen muusikkoa. Nykyään kasassa on fantastinen ja mukautuva ryhmä. Pystytään keikkailemaan niin isommissa saleissa kuin pienemmissä baareissa, ihan tilaisuuden luonteesta riippuen.
Äskettäin ilmestyneen The Light -kakkoslevyn tunnelma on erittäin intensiivinen. Samettisen hauras musiikki ja kuristavat sanoitukset nappaavat tiukkaan otteeseen. Avaisitko hieman albumin taustoja?
– The Light syntyi niin sanotusti vereslihalla, eikä sen tekeminen ollut helppoa. Olen aina käsitellyt biiseissä monenlaisia asioita, ja nyt yksi isoimmista teemoista oli kuolema. Esimerkiksi päätösbiisi Last Exit to the Light – työnimeltään Pray for Death – syntyi niiden raskaiden viikkojen aikana, kun kävin katsomassa äitiäni saattohoidossa. Mutta vaikka monien kappaleiden teemat ovat lyijynraskaita, en halunnut alleviivata pikimustuutta liikaa, vaan levy tekee periaatteessa matkaa kohti valoa – mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaakaan. Tämän vuoksi levyn alkuperäinen nimi In the Dark Place vaihtui matkalla The Lightiksi.
Onko puhdasta sattumaa, että teet akustisvoittoista musiikkia ensi kertaa nyt, hieman yli viisikymppisenä?
– Lemmy tuumasi aikoinaan, että ”if you think you are too old to rock’n’roll, then you are”. Hän oli oikeassa. Voin nostaa ensimmäisenä käden pystyyn ja myöntää, että rauhallisempi ilmaisu tuntuu tällä hetkellä luontevammalta. Toisaalta taas: musiikistahan tulee usein jopa raaempaa, kun siitä riisutaan desibelit, säröt ja huudot!
15. huhtikuuta
Taneli Jarvan työhuone, Kerava