Henkilökohtainen on poliittista – Teemu Takatalon poikkeuksellisen vahva debyytti

Arvio julkaistu Soundissa 8/2016.
Kirjoittanut: Hannu Linkola.

Arvio

Teemu Takatalo
Vallankumous kämmenellä
Helmi

En ole koskaan osannut pitää Leonard Cohenia poliittisena radikaalina. Siksi hätkähdän Teemu Takatalon syytävän vallankumoustaan ilmoille suoraan maestron varjosta, aivan kuin muistuttaakseen, että kärjistyneessä ajassa kaikki joutuvat ottamaan kantaa – ja harvoin omista lähtökohdistaan.

Takatalon debyyttipitkäsoiton tunnelma on poikkeuksellisen vahva. Harkiten louhitut soittimet tungeksivat estoitta iholle, ja runolliset julistukset putoilevat akustisen äänikuvan kyljestä kuin teräväreunaiset pulterit. Laulujen maalaamat näkymät tuulen murjomista kaduista ja uuden ”kauniin ajan” jähmettämistä ihmisistä ovat karuja, mutta kerronnassa häivähtää myös lämpö. Ei Takatalo laulaisi, jos hän ei välittäisi.

Sanomalla on kohteensa. Kulutusyhteiskuntaa ja sen valtasuhteita aiemminkin runnonut taiteilija suuntaa sormensa etenkin heihin, jotka asettavat muut raameihin voidakseen turvata oman etunsa. Osoittelun rinnalla kulkee omakohtainen, pohdiskelevampi juonne:
”Siis teinkö väärin kun kieltäydyin uskomasta / tyhjiä puheita oikeusvaltiosta / tai silloin kun rupesin kirjoittamaan / näitä lauluja koko typeryyttä vastaan?” (Apologia)

Takatalo ei ehkä rakenna lauluillaan uutta yhteiskuntaa, mutta hän tekee parhaansa palauttaakseen universaalin ihmisyyden nykyiseen. Vähempi ei saisikaan riittää. Kenellekään.

Lisää luettavaa