Anna ja Kaisa Karjalainen istuvat Helsingissä sijaitsevan vanhan treeniksensä sohvalla vierekkäin. Kahvinkeitin porisee, ja Maustetyttöjen neljännen albumin ilmestymiseen on aikaa tasan kuukausi. Annalla on ollut tavallista parempi päivä, sillä hän on herännyt viikon sairastelun jälkeen paremmalla voinnilla.
– Kävin hakemassa yhden soittolaitteen huollosta, tilailin vähän uusia soittolaitteita netistä ja treenasin pari tuntia kitaransoittoa, hän kertoo. – Aika menee nopeasti, kun säätää ja treenaa.
Kosketinsoittaja-basisti Kaisa on asunut nelisen vuotta Tampereella, ja siksi bändin nykyinen treenis sijaitsee siellä. Päätös tehtiin tasavertaisuuden nimissä: nyt kitaristi Anna on se, joka saa matkustaa siskonsa luokse toiseen kaupunkiin.
Lördagin julkaiseman Itken jos mua huvittaa -albumin lähestyvä ilmestymispäivä ei tunnu enää niin maailmoja räjäyttävältä asialta kuin vielä kolmannen levyn kohdalla, Kaisa sanoo.
– Albumin julkaisua on odottanut ennen kuin joulua, mutta nyt alkaa olla siinä pisteessä uraa, että tuore levy on vain yksi muiden joukossa. Sitten tulee uusia levyjä. Niiden tekeminen on vain osa tätä oravanpyörää, hän toteaa.
Maustetytöillä on takanaan kolmen vuoden tauko kaiken musiikin julkaisemisesta. Kolmas albumi Maailman onnellisin kansa ilmestyi keväällä 2023, minkä jälkeen bändi alkoi keikkailla tiuhaan tahtiin ympäri Eurooppaa.
– Lähti lapasesta tuo keikkailuhomma sen elokuvan myötä, Kaisa sanoo viitaten Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -teokseen (2023), jossa Maustetytöt esitti kappaleensa Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin. Se herätti kansainvälisen yleisön huomion, minkä myötä bändi alkoi esiintyä ympäri Euroopan. Yhtyeen keikkoja on nähty muun muassa Italiassa, Ranskassa, Saksassa, Kreikassa ja Sveitsissä.
– Kaikki vapaat kuukaudet menivät ulkomailla. Lopulta me molemmat väsähdimme aika pahasti ja täytyi pitää vähän taukoa.
Liika on liikaa
Kiertue-elämän haasteita käsitellään uuden albumin avauskappaleessa Oslo Helsinki Berliini Kokkola. ”Kuka vähiten ehtinyt on nukkua, takahuoneessa ei taaskaan kahvia, en lähde jatkoille, viihdyn hotellihuoneessa”, siinä lauletaan.
Tammikuussa ilmestyneessä Helsingin Sanomien haastattelussa Kaisa totesi, että ”keikkailu on mahtavaa, mutta esiintyminen ihan perseestä”. Nyt hän muistelee makoilleensa pahimman uupumuksen keskellä Annan sohvalla ja haaveilleensa ammatista, jossa työt eivät seuraisi kotiin.
– Muistan tunteen siitä, että haluan jonkun kasista neljään -työn. Etten jaksa enää tätä. Mutta nyt ei onneksi tunnu enää siltä. Krooninen väsymys kyllä vaivaa harva se päivä, mutta se on vielä ihan hallinnassa, Kaisa sanoo.
– Jos huomaa, ettei pysty nauttimaan enää ollenkaan siitä mitä tekee, mun mielestä se kertoo siitä, että joku on vialla, Anna sanoo. – Tämän pitäisi kuitenkin olla intohimoammatti, johon on alun perin alkanut siksi, että se on tuntunut hyvältä.
Intensiivisimmillään keikkailu todella johti sellaiseen väsymykseen, että hyvältä ei tuntunut enää mikään. Uupumuksen myötä yhtye alkoi rajata selkeämmin, miten monta keikkaa Maustetytöillä saa olla vuodessa. Viime vuonna niitä oli 15, joista vain viisi Suomessa.
– Olemme puhuneet paljon siitä, että kaikilla ihmisillä on tietysti rajansa ja liika on liikaa, Anna sanoo. – On myös hyvin paljon omasta ajattelusta ja stressaamisesta kiinni, miten itse voi vaikuttaa jaksamiseensa. Kun on vapaata, osaako päästää irti, ja jos tulee joku työsähköposti, onko siihen pakko reagoida heti.
Joskus aiemmin valmius olla saatavilla tuntui menestymisen kannalta olennaiselta, Anna jatkaa.
– Oli sellainen olo, että jos kieltäytyy keikoista tai haastattelusta, se on sitten oma syy, jos ura kääntyy laskuun.
– Mä en ehkä ajatellut noin, Kaisa sanoo. – Enemmänkin se on nuorena sisäänrakennettu asenne, että bändi on aina ykkössijalla ja kaikki keikat tehdään. Jossain vaiheessa ymmärsi, että sellainen asenne ei ole pidemmän päälle ihan fiksu, vaan siinä ajaa itsensä loppuun. Loppuun palaneena ei jaksa tehdä musiikkia, ja uran jatkumisen kannalta on loppupeleissä tärkeintä, että sitä jaksaa tehdä.
Päätäntävalta bändiin liittyvissä asioissa on kokonaan Maustetyttöjen omissa käsissä. Kukaan ei sanele ulkopuolelta, miten pitäisi toimia.
– Enemmän se on itsensä kanssa taistelua, että osaako kieltäytyä tarjouksista, Kaisa sanoo.
Tänä vuonna keikkoja saa olla korkeintaan 60. Päätös tuli Annan aloitteesta.
– Mä olen tämä ilonpilaaja, hän sanoo ja saa siskonsa naurahtamaan.
Pyykinpesuajatuksia lavalla
Ulkomaiset keikkayleisöt ovat yllättäneet Maustetytöt riehakkuudellaan ja reaktiivisuudellaan, kun taas kansa kotimaassa on pidättyväistä. Keikkataltiointien perusteella vaikuttaa siltä, että Maustetytöt on pysynyt Suomen ulkopuolellakin uskollisena omalle vähäeleiselle esiintymistyylilleen. Kaksikko keskittyy enemmän soittamiseen kuin yleisön kanssa vuorovaikuttamiseen.
Onko innokas yleisö herättänyt paineita siitä, että Maustetyttöjen esiintymisen pitäisi olla energisempää?
– Mun täytyy myöntää, että olen lavalla aika omassa maailmassani, Anna sanoo. – En mä ihan hirveästi katso, mitä yleisö tekee, tai kiinnitä kauheasti huomiota niihin ihmisiin.
Kaisa on samoilla linjoilla: yleisön tekemiset eivät vaikuta olennaisesti siihen, miten bändi suoriutuu. Hän kuvailee olevansa lavalla omien tekemistensä vankina. Suun edessä on mikrofoni, ja keskittyminen kohdistuu kosketinsoittimiin ja rumpukoneisiin.
– En mä pystyisi tanssimaan vaikka haluaisinkin. Enemmänkin tässä mietitään, miten tämä meidän kotikutoinen… tai sanotaanko, että mun aika kämäinen honotus menee ulkomailla läpi ilman, että teksteistä ymmärtää mitään.
Sisarukset ovat saaneet totutella esillä olemiseen ensimmäisen singlensä julkaisusta lähtien, sillä jo Tein kai lottorivini väärin -kappale (2019) sai huomattavan innostuneen vastaanoton ja toi bändille paljon julkisuutta. Samana vuonna ilmestynyt debyyttilevy Kaikki tiet vievät Peltolaan, toinen albumi Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä (2020) ja Maailman onnellisin kansa ovat ainoastaan syventäneet suosiota ja vahvistaneet Maustetyttöjen asemaa kotimaisen indiemusiikin kentällä.
Suosion mukanaan tuomasta ahkerasta keikkailutahdista huolimatta esiintymisjännitys ei ole kadonnut mihinkään, Anna sanoo.
– Mua on jännittänyt alusta asti, mutta ei ole mitään logiikkaa, miten se ilmenee. Voi olla pieni siedettävä perusjännitys, joka katoaa siinä vaiheessa, kun menee lavalle. Tai sitten voi olla ihan jäätävä epäonnistumisen pelko, jolloin haluaisi tehdä kaikkensa, ettei lavalle tarvitsisi mennä.
Sen verran johdonmukaisuutta asiassa kuitenkin on, että jännityksen taso riippuu paljon omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta, Anna jatkaa. Kun on virkeä ja levännyt hyvin, jännittää vähemmän.
– Anna on meistä se pahempi jännittäjä, mutta kyllä mullakin on tuota samaa, että välillä jännittää tosi paljon, Kaisa sanoo. – Siinä pitäisi olla sellainen sopiva balanssi, että mennään nyt hoitamaan tämä ja mietitään pyykinpesua samalla kun soitetaan.
Toteamus on tarkoitettu vitsiksi, mutta sitäkin on tapahtunut, että ajatukset todella pyörivät aivan muualla kuin itse esityksessä.
– Siitä tulee oikeasti tosi paha mieli, Kaisa sanoo. – Se tuntuu epäonnistumiselta. Ainahan sitä haluaisi virittyä läsnä olevaan tilaan ja olla sen verran itsevarma, ettei pelottaisi olla lavalla.
– Mutta jos keikkoja on vaikka seitsemän päivää putkeen, siinä käy helposti niin, että ei enää muista, missä on ollut edellisenä päivänä, Anna sanoo.
– Olemme vitsailleet leikkimielisesti, että sopivaan tilaan pääseminen vaatisi sitä, että virittäisi itsensä päihteillä ja lisäisi annostusta joka päivä. Mutta se ei ole kestävän kehityksen kannalta mitenkään suotavaa, Kaisa sanoo.
Kuva: Aki Roukala
Hymytön lapsuudenkoti
Livetilanteiden lisäksi Maustetytöt jakaa yleisölle kuulumisiaan muun muassa Instagramissa. Postaukset tehdään vuorotellen. Molemmat inhoavat niiden tekemistä, Anna sanoo.
– Siitä on aina ihan hirveät paineet, kun ei ole mitään sanottavaa. Mua suorastaan ahdistaa se, että pitäisi taas kertoa ihmisille jotain syvältä mun sisimmästä.
Kuvien alle kertyy paljon sydämiä ja ihailevia kommentteja, mutta Anna sanoo huomaavansa niiden seasta vain kriittiset ja tyytymättömät vastaukset.
– Jos postataan tulevista keikoista, kysellään, että miksi ette soita Vaasassa ja miksi ei taaskaan Lahteen. Tai sitten sanotaan, että miksi hymyilette, onpas positiivista, menee maku.
Kaisakin sanoo kokeneensa asian niin, että kaikkien muiden postaukset saavat enemmän tykkäyksiä kuin heidän. Toisaalta esimerkiksi Facebookissa tulee paljon hyvää palautetta, ja siellä kohdeyleisöä on vielä enemmän kuin Instagramissa.
– Kun ollaan tällaisella alalla, missä tehdään luovaa työtä ja mihin liittyy epävarmuutta, kaikki kannustus lisää positiivista mielialaa, Kaisa sanoo.
Varsinkin alkuaikoina Maustetytöt profiloitui vahvasti juuri totisten ilmeiden ja vähäeleisen ulosannin kautta. Imago ei kuitenkaan ole lainkaan niin suunniteltu kuin miltä ulospäin vaikuttaa, Anna sanoo. Ilmeettömyys on johtunut paljon enemmän olosuhteista kuin strategisista päätöksistä.
– Uran alussa olimme kymmenen vuotta nuorempia ja aika ahdistuneita. Julkisuudessa oleminen oli uutta, se pelotti ja jännitti, Anna sanoo. – En tosin väitä, että olisin vieläkään mikään positiivisuuden perikuva.
Kaisa nostaa esiin siskosten perheolosuhteet, jotka vaikuttivat merkittävästi siihen, millaiseen sosiaaliseen olemiseen he kasvaessaan tottuivat.
– Lapsuudenkodissamme ei hymyilty. Se on periytynyt vanhemmillemme heidän vanhemmiltaan, eikä hymyily ole siksi ollut meillekään luontaista. Ennen Maustetyttöjä en edes tiennyt, että hymyilen epätyypillisen vähän. Läheisiltä on tullut vasta aikuisiällä palautetta, että mun hymyilemättömyys voi olla heille outoa tai raskasta, koska on vaikuttanut siltä, että mulla on paha mieli.
Kaisa on tietoisesti opetellut näyttämään tunteitaan tilanteissa, joissa hänellä on hauskaa tai hyvä mieli. Aiemmin hänestä on tuntunut oudolta hymyillä esimerkiksi kuvissa ilman, että siihen on selkeää aihetta.
– Luin vähän aikaa sitten jostain, että Neuvostoliitossa pidettiin mielenvikaisena, jos käveli kadulla hymyillen ilman näkyvää syytä. Mulla oli ehkä vähän samanlainen ajatus, että en kai mä nyt turhaan hymyile. Mitä järkeä siinä olisi.
– Niin, tai näyttävätkö muutkaan voimakkaita tunteita sellaisten ihmisten keskuudessa, joita eivät tunne tai joiden seurassa eivät koe oloaan turvalliseksi, Anna sanoo. – Mun mielestä se on ihan ymmärrettävää, että ei välttämättä ole niin ilmeikäs tai reaktiivinen.
Toisaalta kumpikaan ei halua jäädä imagonsa vangiksi eikä suostu olemaan hymyilemättä vain siksi, että joku fani sitä pyytää.
– Kyllä mä saan kehittyä ja muuttua, ja ilmaista itseäni haluamallani tavalla, Anna sanoo.
– Joskus, kun olen ollut myymässä paitoja väsyneenä keikan jälkeen ja joku on tullut pyytämään yhteiskuvaa, jossa ei saisi hymyillä, olen hymyillyt ihan tahallani, Kaisa sanoo. – Jos olen huonolla tuulella, en halua miellyttää siinä ketään.
Laadukasta vintagesointia
Itken jos mua huvittaa -albumin kannessa Maustetytöt poseeraa Jokeri-meikit kasvoillaan. Kansikuva otettiin jo ennen kuin yhtye oli edes päättänyt levyn nimeä, ja ehdotus valokuvasta tuli manageri Aki Roukalalta.
– Mun mielestä se oli loistava idea, meillä kun on tämä ei hymyä -imago, Kaisa sanoo. – Olemme aina suhtautuneet kansiin erillisinä visuaalisina taideteoksina, mutta aiemmin emme ole käyttäneet valokuvaa.
Itse toteutus oli nopea ja helppo: maskeerauksen jälkeen kuva oli otettu kymmenessä minuutissa. Albumin nimi taas ei määritä levyä kokonaisuutena sen kummemmin. Yhtenäisten teemojen sijaan Maustetytöt-albumeista on pyritty tekemään mahdollisimman hyvien popkappaleiden kokoelmia, Kaisa sanoo.
– Tietysti, kun niitä kappaleita rupeaa studiolla tekemään ja on siinä prosessissa, ne vaikuttavat toisiinsa, Anna toteaa. – Niitä ohjaa tietynlainen runko, että olisiko tämä vaikka slovari, tämä menobiisi ja mitä instrumentteja laitetaan. Pyöritellään näkemyksiä ja ruvetaan kokoamaan sen pohjalta.
Edellisen albumin jälkeen bändillä oli visio ainakin sen suhteen, minkä kuuloista musiikkia ja kenen kanssa seuraavaksi tehtäisiin. Toiveissa oli analoginen soundi vanhoilla instrumenteilla, mikä johdatti Maustetytöt ruotsalaisten Gustav Ejstesin ja Mattias Glavån luo. Ejstes tunnetaan Dungen-yhtyeen keulakuvana, ja tuottaja Glavå on työskennellyt muun muassa Håkan Hellströmin ja ruotsinsuomalaisen Anna Järvisen kanssa.
Idea yhteistyöstä tuli jälleen Roukalalta, joka tunsi Ejstesin ennestään.
– Etsimme mahdollisimman laadukasta ja autenttista vintagestudiota, ja Mattiaksella oli sellainen, Kaisa sanoo viitaten Glavån omistamaan Kungsten Studiosiin Göteborgissa. – Studioprosessi oli tosi sujuva. Olimme siellä yhteensä 20 päivää, ja oli ihan äärettömän mukavaa.
Aikaisemmin studiotyö on tuntunut Kaisasta pakolliselta pahalta, sillä toisten tontilla oleminen on hänestä epämukavaa.
– Kun ei taida itse teknistä puolta, siinä on monesti aika vieraskorea ja kädetön olo, ei ole omalla maallaan. Sitä enemmänkin odottaa, että se olisi jo ohi. Mutta tällä kertaa oli niin mukavaa ja mahtava tiimi, että vähän harmitti, kun se loppui.
– Mulla on ollut studiossa mukavaa aikaisemminkin, ja olen kyllä nauttinut tekemisestä muidenkin tuottajien kanssa, Anna sanoo.
– Joo, ehdottomasti, Kaisa heittää väliin.
– Mutta ehkä tämä erosi aikaisemmista prosesseista siinä, että kun on jo kolme levyä takana, suorituspaineita oli huomattavasti vähemmän, Anna jatkaa. – Oli sellainen luotto, että ehkä mä selviän studiossa, ja ehkä mulla on ideoita ja jotain annettavaa.
Tällä kertaa fokus ei myöskään ollut sopivan singlebiisin tai radiohitin miettimisessä. Kaisa kertoo tekemisen olleen rentoa, kun sitä ei ohjannut kaupallisen menestymisen paine.
Onko sellaista sitten aikaisemmin ollut?
– Ensimmäisen levyn menestymisen jälkeen oli sellaista oloa, että pitäisi pysytellä pinnalla ja olisi kiva, jos radiotkin soittaisivat, Kaisa sanoo.
– Valehtelisin jos väittäisin, että tällaisia ei ole mietitty. Mutta ehkä siinä kävi pienen kierroksen omassa päässään ja tajusi, että ei jaksa pelata sitä peliä. Siinä menee mielenkiinto ja inspiraatio tekemiseen.
Mieluummin tekee sitä, mistä itse tykkää, ja jos siitä tykkää joku muukin, se on plussaa. Muiden tykkääminen mahdollistaa musiikin tekemisen työkseen, mutta jos suosiota ei tule, pitää miettiä toista ammattia. Tällaiseen lopputulemaan Kaisa on tullut pohdinnoissaan.
Kuva: Aki Roukala
Pari sanaa kuolemasta
Uudella albumilla käsitellään Maustetytöille tyypilliseen tapaan asioita, jotka eivät ole kaikkein kevyimmästä päästä. Omat kappaleensa ovat saaneet muun muassa syömishäiriö, koulukiusaaminen ja rakoileva elämänhallinta.
Biisien sanoitukset syntyivät samalla tavalla kuin aina ennenkin, eli Kaisa sanoitti kappaleet niiden asioiden pohjalta, joita hän itse näkee, kuulee ja kokee. Hän kertoo laittavansa kirjoittaessaan aina omat tunteensa peliin, mutta se ei tarkoita, että biisit kertoisivat hänen omasta elämästään.
– Se olisi varmaan aika tylsää. Toisaalta ei tulisi mieleenkään kirjoittaa jostain itselleni täysin vieraasta aiheesta. En usko, että syntyisi hyvä kappale, jos ei pystyisi samastumaan aiheeseen ja näyttelemään päähenkilöä.
– On siellä henkilökohtaisia juttuja, mutta kun en halua henkilökohtaisesta elämästäni julkisuuteen puhua, on parempi pitää mysteerinä, mikä on totta ja mikä keksittyä.
Albumin toiseksi viimeinen kappale on nimeltään Kuolema lähestyy. Se käsittelee vääjäämätöntä kohtaloa, joka odottaa jokaista ihmistä: ”Mut halusin taikka en, silti kuolema lähestyy”, kuuluu biisin kertosäe.
Välillä aiempien albumien kuunteleminen hävettää, koska niiden tekstit ovat niin rankkoja, Kaisa sanoo.
– Ei helvetti, huh huh. Joku epävakaa persoonallisuus on kytenyt sisälläni, ja kytee varmaan vieläkin. Täytyy sanoa, että Kuolema lähestyy -biisistäkin on vähän sellainen olo, että ääh, pitikö tämä nyt tehdä.
Toisaalta 30 ikävuoden ylittäminen on saanut Kaisassa aikaan sen, että elämän rajallisuus hahmottuu hänelle hieman selkeämmin kuin aikaisemmin.
– Pahoin pelkään, että se tunne tulee pahenemaan. Mutta ei se mikään päivittäin kalvava asia mulle ainakaan ole.
Aiemmiltakin albumeilta löytyy viittauksia kuolemaan, mutta Annan mielestä ne eivät ole kovin kirjaimellisia. Ennemmin ne edustavat elämän alakulon ja masennuksen käsittelyä – normaalia elämän negatiivisuutta, Anna kuvailee.
– Toki on käynyt selväksi, että mulla ja Kaisalla on vähän tavallista pessimistisempi tämä elämänkatsomus. Välillä tulee palautetta, että joku biisi on ollut niin koskettava ja samalla ahdistava, ettei sitä ole voinut kuunnella toista kertaa. Kyllä se pysäyttää.
Kaisa sanoo olevansa otettu, että Maustetytöt voi herättää musiikillaan voimakkaita tunteita. Silloin hän kokee onnistuneensa kirjoittajana.
– Joku sanoi edellisestä levystä, että itki kaikkien biisien kohdalla. Silloin mietin, että jes, se oli tarkoituskin, Kaisa sanoo.
– Mutta jos se on niin epämiellyttävää, ettei halua enää koskaan kuulla niitä biisejä, niin mietin myös, että mitä tässä on tehty väärin, Anna jatkaa.
Saa itkeä, kun itkettää
Paljon riippuu tietysti kuulijan tulkinnasta. Maustetyttöjen kohdalla biisien rankkoja aihepiirejä on aina värittänyt musta huumori. Ikääntyminen on kuitenkin alkanut vaikuttaa niin, ettei huumoria ole enää yhtä paljon kuin ennen, Kaisa sanoo.
– Olen huomannut muuttuvani vakavammaksi, ei enää huvita tehdä kaikkea kieli poskessa. Siitä on tullut myös palautetta, että nykyisistä biiseistä puuttuu huumori, että ne alkavat mennä vähän liian synkiksi.
Uuden albumin nimikkobiisin kertosäe mukailee Lesley Goren It’s My Party -hittiä vuodelta 1963. ”It’s my party, and I’ll cry if I want to”, Gore lauloi reilut 60 vuotta sitten. Maustetytöt rakentaa tarinansa saman, nyt vain suomeksi käännetyn toteamuksen ympärille.
Itkeekö Maustetytöt silloin kun huvittaa?
– Mun mielestä se on tietenkin sallittua, aivan ehdottomasti. Kaikki tunteet ovat sallittuja, Anna sanoo.
– Sanoo ihmiset, jotka ei näytä mitään tunteita ulospäin, Kaisa naurahtaa.
– Niin, mutta siis, kyllä mä ymmärrän, että Suomessa ja sukupuoliroolien takia varsinkin miehillä on tosi vaikeaa itkeä ja näyttää tunteita, mikä on tosi surullista, Anna sanoo. – Mun mielestä on suuri lahja, että pystyy tuntemaan ja saa kokea monenlaisia tunteita. Mutta eihän niitä kaikille halua näyttää, eikä tarvitsekaan.
Anna kertoo olleensa jo lapsena hyvin herkkä. Yhteiskunta kuitenkin kasvatti ajattelemaan, että tunteita ei ole sopivaa näyttää. Siksi hän haluaa puhua sen puolesta, että niiden vapaassa ilmaisemisessa ei ole mitään väärää.
Itken jos mua huvittaa -biisissä käsitellään myös ulkopuolisuuden tunnetta ”toisien tyttöjen” vierellä sekä naisiin kohdistuvia tunneilmaisullisia odotuksia.
– Kyllä mua ärsyttää se ajatus, että naisen tai vaimon pitäisi aina olla sellainen hymyilevä, Kaisa sanoo.
– Mua ärsyttää, että ihmiset haluavat näyttää sosiaalisessa mediassa supernaisilta ja supermiehiltä ja korostaa pelkkiä hyviä asioita. Musta se on teennäistä, Anna sanoo.
Kaisalla ei ole henkilökohtaista Instagram-tiliä, mutta jos olisi, hän kertoisi siellä vain pieleen menneistä asioista.
– Jakaisin pelkästään sitä, miten surkeata mun elämä on. Vaikka ei se oikeasti ole niin surkeata.
Siskouden ristiriitaisuus
Anna ja Kaisa ovat puhuneet monissa haastatteluissa suhteesta toisiinsa, mutta millaiset heidän välinsä ovat nyt? Ovatko ne pysyneet hyvinä viime vuosien aikana?
– Ovatko ne pysyneet hyvinä vai ovatko ne koskaan olleetkaan hyvät? Anna heittää.
– Ei vaan. Tuota, kyllähän asiat muuttaa muotoaan, kun ihminen kasvaa. Mä olen lähtenyt liikkeelle kaksossyndroomasta, jossa koin ainakin itse voimakkaasti, että meidän täytyy ajatella kaikesta samoin ja tehdä asiat samalla tavalla. Näin sen jopa pelottavana, jos olimme eri mieltä tai halusimme eri asioita.
Iän myötä erillisyys alkoi hahmottua. Omien mielipiteiden, halujen ja toiveiden tunnistaminen muuttui helpommaksi.
– Se on ihan ok, että teemme erilaisia päätöksiä ja elämme omaa elämäämme, Anna sanoo.
– Kaikenlaisia fiiliksiä on, Kaisa sanoo, – mutta olemme tosiaan tehneet henkistä avioeroa toisistamme, koska meidän suhde on ollut epäterveellä tavalla kietoutunut ihan lapsesta asti.
– Toisaalta olemme saaneet pidettyä bändin kasassa, mikä kertoo, että asiat ei ole ihan päin helvettiä, Anna sanoo.
Sisaruus on siis myös koossapitävä voima, Kaisa huomauttaa. Perheyrityksestä ei niin vain lähdetä kävelemään.
– Työn ja bändin voi aina lopettaa, mutta sisaruutta ei voi katkaista, Anna sanoo. – Se on opettanut ratkomaan ristiriitoja ja ongelmia. Olemme molemmat ihan hyviä keskustelemaan.
Siskon kanssa käytös voi taantua teini-ikäisen tasolle helpommin kuin perheen ulkopuolisten ihmisten seurassa. Anna ja Kaisa ovat samaa mieltä siitä, että he käyttäytyvät keskenään välillä todella huonosti. Mutta kun sen tajuaa, voi taas skarpata ja ehkä oppia jotain itsestään, Anna sanoo.
– Sitäkin on monesti miettinyt, että meillä olisi tällä hetkellä varmaan helvetin hyvät sisarrussuhteet, jos meillä ei olisi tätä bändiä riesana, Kaisa päättää.