Kun bändi täyttää tasavuosia, onhan sitä juhlittava. Nelikymppisiään viettävä Radiopuhelimet bilettää julkaisemalla tuplakokoelman sekä Juha Hurmeen toimittaman kirjan ja lähtemällä keikoille.
If Society -levy-yhtiön Mikko Heikkosen koostama Kuolemaa karkuun -kokoelma sisältää biisejä viimeksi kuluneen 20 vuoden ajalta. Radiopuhelimet palasina -kirjan kantavat rakenteet taas ovat laulaja J. A. Mäen 40-sivuinen sarjakuva sekä kitaristi Jarno Mällisen romaanimainen historiikki Kaaos kaikkivaltias. Opuksessa on mukana myös bändin jokaisen jäsenen kirjoitus arkielämästään sekä muista taiteellisista pyrinnöistään.
Juhlat ovat kivoja ja vuosien määrä on vakuuttava, mutta tälläkään kertaa olennaista ei ole päämäärä – tai välietappi – vaan matka. Miten tähän on tultu? Mitä noiden vuosien aikana on oikein tapahtunut?
Sittisontiainen vai torakka
Kaikki alkoi vuonna 1986, kun Kansanturvamusiikkikomissio-yhtyeen raunioille perustettiin Radiopuhelimet, jonka raaka rock oli yhtä aikaa repivää ja herkkää. Niin se on vieläkin, mutta ei se ennallaan ole pysynyt.
Mäki sanoo, että Radiopuhelinten musiikki on muuttunut koko ajan sen verran, että tuoreuden tuntu on säilynyt. Mällinen havainnoi, että pitkä kaari johti aluksi rajuuden huipentamiseen ja sitten vapaampaan muotoon, svengiin ja erikoisuuksiin.
– Muutos, vaikka sitten pienikin, on innostuksen edellytys. Leipääntyminen on vastenmielinen tunne, ja siksi sitä on helppo välttää, Mällinen sanoo.
– Koen, että oma ulosantini, kutsutaan sitä sitten laulamiseksi tai ei, on monipuolistunut alkuajoista. Samoin koko bändin ulosanti, Mäki kertoo.
– Jokainen levy on tuntunut erilaiselta kuin edellinen, Mällinen jatkaa.
– Musiikki ja tavoitteet ovat muuttuneet koko ajan. Jokaisen biisin visio on omanlaisensa. Eri asia sitten on, miten kukin kuulija tämän kokee. On ikään kuin Radiopuhelimet-planeetta, jolla erilaiset elämänmuodot ovat mahdollisia kitukasvuisen ympäristön sallimissa rajoissa. Syntyykö sittisontiainen vai torakka? Rumia ötököitä kumpikin, mutta ihan erilaisia.
Vuosien määrään nähden Radiopuhelinten kokoonpano on muuttunut todella vähän. Mällinen, Mäki ja rumpali Jyrki Raatikainen ovat olleet mukana alusta asti, basisti Antti Annunen vuodesta 1993 ja kitaristi Katz eli Esa Nissi vuodesta 1996.
– Antin ja Katzin myötä sovitukset muuttuivat vähin erin monimuotoisemmiksi ja nykyinen soundimme alkoi muotoutua. Kielisoittimet eivät enää jyystä samaa riffiä unisonossa niin kuin alkuaikoina. Tietysti se johtuu myös biiseistä. Ne ovat muuttuneet sellaisiksi, ettei kannata soittaa yhdenmukaista riffijyrää. Pelissä on enemmän pieniä paloja kuin ennen, Mällinen luonnehtii.
– Katz ja Antti toivat tullessaan omat erityisyytensä ja persoonallisuutensa sekä soittoon että henkeen. Tämä poppoo on hitsautunut täydentämään ja elävöittämään luomistyötä, soundia ja koko meininkiä. Olemme liikkeessä, ilmassa on sähköä, Mäki maalailee.
Yhtyeen tapa luoda uusia biisejä on pysynyt peruskaavaltaan samana. Mällinen tuo treenikämpälle säveltämänsä aihion ja kuvailee muille, millaista rytmiä ja tunnelmaa on biisiin kaavaillut. Siitä alkaa opettelu ja sovittaminen.
– Kun työn alla on Kätsin tai Anan säveltämä biisi, toimitaan samoin. Kaikilla on tärkeä rooli, ja joskus lopputulos on aika erilainen kuin alkuperäinen mielikuva. Oikeanlaisen rumpukompin löytäminen on sovittamisen tärkein ja yleensä työläin vaihe. Kun rytmipohja on toimiva, muut ratkaisut syntyvät helposti, Mällinen kertoo.
Muiden soittaessa Mäki kuuntelee instrumentaaliesityksen muotoutumista ja suunnittelee laulu- ja sanoituspuolta. Alkuaikoina hänellä oli käsissään valmis nivaska eri kirjoittajien lyriikoita, joista hän valitsi sopivan ja ymppäsi musiikkiin. Myöhemmin hän alkoi kirjoittaa tekstejä riffejä kuunnellessaan.
– Pyrin tekemään jokaisesta biisistä parhaan mahdollisen. Vähintään niin, etten munaa koko hommaa laulamalla diibadaabaa – paitsi jos diibadaaba sopii siihen biisiin. Jos sanoitus tuntuu vanhan toistolta, kirjoitan uuden. Minun on saatava tekstiin oma ote, on se sitten minun, Mällisen tai jonkun kolmannen alun perin kirjoittama. Tekstistä tulee sanoitus vasta laulettuna, Mäki sanoo.
– Nykyisin minäkin kirjoitan tekstini tiettyjä riffejä ajatellen ja mietin lauluosuuksia. Joskus harvoin teksti ja musa syntyvät niin käsi kädessä, ettei voi erottaa, kumpi oli ensin. Tällaisia biisejä ovat ainakin Radiopuhelimet-levyn [2023] Omistettu ja Maisema, Mällinen lisää.
Parhaita levyjä tekemässä
Radiopuhelimet on tehnyt tähän mennessä kuusitoista studioalbumia. Sellaiseen määrään luulisi mahtuvan onnistumisia ja epäonnistumisia. Mällinen ja Mäki eivät kuitenkaan koe levyjensä arvottamista tarpeelliseksi.
– Totta kai niillä on esimerkiksi joitain laulusuorituksia, jotka voisivat mennä näin jälkeenpäin kuunneltuna osuvamminkin. Mutta entä sitten? Tyrimiset ovat osa kokonaisuutta. Kovalla tohinalla tuli keuhkottua ja tehtyä parhaansa, Mäki sanoo.
– Viisi tähteä [2007] oli ehkä vähän laaja-alaisempi kuin aiemmat, ja laajentuminen on jatkunut. Pian, pian [1991] oli ahdistava kokemus. Hötkyilin biisien tekemisessä enkä malttanut odottaa kunnon inspiraatiota. Tuntui, että musiikki ei osu maaliin vaan on jossain määrin tunteista erillään, eksyksissä, Mällinen muistelee.
– Pian, pian oli vaikea kolmas levy ja kiintoisien äänityssessioiden tulos, jolla veimme ilmaisumme jonkinlaiseen ääripisteeseen. Levytyksissä on myös sellainen jatkumo, että ilman toista ei olisi toista. Eli ilman Pian, pian -albumia seuraava levy Jäämeri [1992] ei olisi sellainen kuin on, Mäki huomauttaa.
Mällinen sanoo, että Radiopuhelimet on kokenut lähes aina olevansa tekemässä parasta levyään.
– Vaikkei tulos olisikaan vastannut tätä tunnetta, innostus on kuitenkin ollut aitoa. En osaa asettaa levyjä paremmuusjärjestykseen tai kuunnella musiikkiamme ulkopuolisen korvin.
Mäki sanoo, ettei juuri kuuntele bändin vanhoja julkaisuja.
– Kun levyt ilmestyvät, biisejä on tahkottu vuosikaudet ja ne ovat niin lähellä, ettei niitä tarvitse kuunnella enää miksausvertailujen jälkeen. Kun keikkasettiin valitaan jotain harvemmin soitettua, saatan tarkistaa, miten ne säkeistöjen alut lähtivätkään.
Laulaja hoksaa, että remontoidessaan taloaan parikymmentä vuotta sitten hän tuli laittaneeksi taustamusiikiksi Hiljaista!-albumin [1998].
– Kun eka biisi alkoi, vasarani pysähtyi. ”Tämähän kuulostaa kiinnostavalta, kuuntelenpa loppuun.” Kun seuraava kappale pärähti soimaan, sain lyötyä yhden naulan puoleenväliin lankkua. ”Vau. Mikäs se tämä on? Kuuntelenpa vielä tämän ennen kuin jatkan!” Ja niin edelleen. Olin vilpittömästi ihmeissäni ja innoissani: mehän ollaan saatu aikaan mainio lätty! Ei se remontinteon taustamusiikkina toiminut, mutta muuten kyllä.
Radiopuhelimet on siinä mielessä samanlainen yhtye kuin Circle, ettei se ole saanut ikinä huonoa levyarvostelua – vai onko? On saatu, miehet väittävät.
– Mällinen keräsi Hurmeen pyynnöstä kirjaamme erilaisia arvosteluja vuosikymmenten varrelta. On siellä pari niin sanottua huonoakin arvostelua. Ilo niitäkin oli lukea, Mäki sanoo.
– Kaikki sellaisia joskus saavat. Eivät kritiikkien kirjoittajat tai muut kuulijat voi olla yhdestä puusta veistettyjä. Muutenhan he olisivat Invasion of the Body Snatchersin palkoihmisiä, Mällinen arvioi.
Neljässäkymmenessä vuodessa ehtii heittää monta keikkaa. Suomen lisäksi Radiopuhelimet on soittanut muissa Pohjoismaissa, Saksassa ja Venäjällä. Amerikassa se ei ole esiintynyt, vaikka Alternative Tentacles julkaisi siellä vuoden 1995 Hygiene-ep:n, jonka biisit valitsi punkikoni Jello Biafra.
– Ulkomaankeikat kiinnostavat edelleen, Mäki sanoo. – Jospa jonain päivänä bändimme taas matkaa maamme rajojen ulkopuolelle, ellei peräti merten taa.
Yksi ikimuistoisista keikoista soitettiin kauan sitten Suomi-neidon leukapielessä.
– Ivalon Kultahippu-ravintolan keikka syksyllä 1990 oli hyvin lämmintunnelmainen. Porukka kävi suorastaan kuumana heti alkutahdeista alkaen. Paikalliset olivat tulleet juopottelemaan eivätkä kaivanneet iltaansa minkäänlaista livemusaa, saati sitten musiikillista mekkalaa tarjoilevaa ryhmää Etelä-Suomesta, Mäki muistelee.
Tuona iltana turpakeikan uhka oli konkreettinen.
– Paikallinen karju tarttui rajusti kaulukseeni ja kohotti toisen nyrkkinsä lyöntiin. Laulukamoista oli katkaistu virta, joten lauloin ilman äänentoistoa ja tuijotin samalla raiveliini tarttunutta urhoa silmiin. Hän varmaan tajusi, ettei turpani lyömisestä hiljene, joten hän hellitti otteensa ja palasi seurueeseensa päätään pyöritellen. Portsarikin puisteli päätään, että lopettakaa nyt jo se metelöinti. Soitettiin kuitenkin keikkasopimukseemme merkitty vähimmäisaika. Encorea ei saatu. Yllättäen loppuilta sujui leppoisasti samojen paikallisten karjujen kanssa maljoja nostellen. Maailmat olivat törmäyskurssilla, mutta sopu syntyi yhteisen harrastuksen parissa.
Eteenpäin vievä voima
Radiopuhelimet on aina ollut marginaalibändi, jonka taide edellä etenevällä toiminnalla ei ole ollut juurikaan tekemistä musiikkibisneksen kanssa. Maailma on kuitenkin muuttunut 40 vuodessa niin paljon, että elämä on erilaista myös valtavirran ulkopuolella. Se koskee kuitenkin lähinnä uusia tulokkaita.
– Aloitimme aikana, jolloin pienjulkaisut löysivät pienyleisön pienissä ympyröissä, Mällinen sanoo. – Saimme silloin pään auki levyjen julkaisussa ja yleisön muodostumisessa, ja pystyimme jatkamaan siitä.
– Löytävätkö nykyajan aloittelevat marginaalimusan tekijät sellaista omaa yleisöä, joka elää ja liikkuu samoissa ympyröissä kuin tekijä, vai hajaantuuko huomio jonnekin nettiavatarien universumiin? Motivoiko sellainen jatkamaan neljääkymmentä vuotta?
Oman motivaationsa Radiopuhelimet on löytänyt simppelisti siitä, mitä bänditoiminta on: musiikin tekemistä yhdessä.
– Karrikoiden sanottuna treeneihin on mielekästä kokoontua, koska Jarnolla riittää riffejä. Uudet kappaleet ovat eteenpäin vievä voima. Kyllä tässä ystävyydestäkin on kyse. Viihdyn näiden kavereiden parissa, vaikka totta kai vuosien saatossa on ollut hankaustakin. Hyvien ja huonojen aikojen summaa kutsutaan elämäksi, Mäki toteaa.
Mällinen miettii, että bändin jokainen jäsen on pohjimmiltaan sopuisa ja järkevä. Se on tärkeää, koska toimiva yhteistyö edellyttää sitä, että kukaan ei ole liian hankala. Mäki sanoo, että vaikeita aikoja on silti ollut etenkin henkilökohtaisella tasolla.
– Silloin, kun koko elämä on ollut sekaisin ja valoa ei ole näkynyt edes tuikkuna missään, bändisuhteetkin ovat olleet koetuksella. Olen itsekin ollut lähellä hajoamista, laulaja sanoo.
– En avaa tuota tämän tarkemmin, koska siihen menisi kaikki palstatila ja nuo ovat hyvin henkilökohtaisia juttuja. Se, että bändit hajoavat ”musiikillisiin erimielisyyksiin”, on suurimmaksi osaksi pelkkää potaskaa. Ne hajoavat muihin erimielisyyksiin, puhumattomuuteen ja välien tulehtumisiin.
Mäki jatkaa, että hankaluuksista huolimatta hän ei ole koskaan ajatellut bändissä lopettamista vakavissaan.
– Joskus henkilökohtainen pimeys on ollut niin totaalista, ettei siinä ole jaksanut ajatella mitään suuntaan tai toiseen. Mutta vaikeina kausina bändin olemassaolo on jollain tapaa pitänyt päätä pinnan yläpuolella tai ainakin toiminut snorkkelina. Se on elintärkeää silloin, kun jalat eivät yllä mustavetisen kylmän kaivon pohjaan. Olen kiitollinen näille kavereille, että he ovat olleet ymmärtäväisiä niinä aikoina, kun olen kadonnut sumeuteen, Mäki sanoo.
Mällinen huomauttaa, että jokainen kriiseilee joskus.
– Vuosikymmenten mittaiseen yhteistyöhön kuuluvat vittumaisetkin hetket treeniselkkauksista alkaen. Ne menevät ohi, ja vastapainoksi tulee kaikkea hyvää ja mukavaa. Jälkimmäiset ovat painaneet vaa’assa enemmän kuin synkät ajat.
– Bändin toiminta tuntuu asettuneen entistä vakaammalle pohjalle. Draamat ja epätietoisuus ovat jääneet taakse. Mutta eipä tällaisia historiallisia ulottuvuuksia bändiarjessa juuri mieti. Enemmän tulee keskityttyä nykyhetkeen, innostavien juttujen tekemiseen ja arkiseen treenitoimintaan.
Neljänkymmenen vuoden jälkeen on tullut aika tunnustaa, että Radiopuhelimet on iso juttu.
– Yritin pitkään asennoitua niin, että eihän bändi liikoja merkitse, että minulla ei ole siinä liikaa pelissä, Mällinen sanoo.
– Se ei kuitenkaan ole totta. Bändi merkitsee todella paljon. Se alkaa tuntua elämäntyöltä, jota tehdään läheiseksi kasvaneen porukan kanssa. Tällaista ei haluaisi myöntää, koska se tarkoittaa riippuvaisuutta ja haavoittuvaisuutta. Miten käy, jos bändi otetaan pois?
Mäki muistelee, että hänen sosiaalinen elämänsä alkoi vasta bänditoiminnan myötä.
– Se on omalta osaltaan saanut tällaisen ummikon ulos kuorestaan. En arvosta itseäni ihmisenä korkealle, mutta väitän olevani bändihommissa melko hyvä. Jotkut kuulemma pitävät minua jopa sosiaalisena. Jos niin on, se on pitkän kehityksen tulos.
– Treeneissä ja keikka-autossa vaihdetaan ajatuksia muustakin elämänmenosta kuin musiikista. Rupatteluhetkiä on ehtinyt vuosikymmenten saatossa kertyä, ja tällainen introvertti idioottikin on oppinut avaamaan suunsa puheeseen. Monenlaista on yhdessä koettu.
Mitä tulevaisuuteen tulee, monenlaista menoa ja tekemistä riittää ainakin tälle vuodelle.
– Uutta albumia mennään äänittämään huhtikuun loppupuolella, kirjan ja kokoelma-albumin ilmestymisen jälkeen. Uudet biisit ovat hyvällä mallilla, joitakin on testattu jo keikoillakin, Mäki kertoo.
Seuraava albumi julkaistaan tänä vuonna tai seuraavana. Laulaja on jo alkanut suunnitella sen kantta. Ja kun levy sitten ilmestyy, se arvatenkin tietää lisää keikkailua.
– Me porskutetaan menemään niin kauan kuin tämä tuntuu mielekkäältä ja antoisalta. Orkassa olemisesta on tullut osa identiteettiä. Biisit ja tekeminen pyörivät aivoherneessä enemmän tai vähemmän joka päivä.