Seitsemännen kerran järjestetty Sonic Rites -festivaali tarjosi Ääniwallissa jälleen herkkuja raskaamman sarjan vaihtoehtorockin ystäville. Perjantai-illan pääesiintyjä Jesu oli festivaalilta yllättävä mutta teemaan sopiva buukkaus. Yllättävää oli se, että Jesu ylipäätään keikkailee, sillä sen edellinen albumijulkaisu Terminus on vuodelta 2020, eikä yhtye ole monesti viime vuosina esiintynyt. Mutta Jesun industrial- ja ambient-sävyissä kylvetetty postrock tuntui toden totta musiikilta joka on kuin tehty rituaaleja varten.
Paljon suurempi kontrasti ei olisi voinut olla Jesua ennen päälavalla esiintyneeseen Dischargeen. Siinä missä jälkimmäinen edustaa sitä alkuperäisintä hardcorea ja kaahaa d-beatia koko ajan kaasu pohjassa, ammentaa Jesun jyräys slow coresta, äärimmäisen hitauden estetiikasta. Hitaus ei kuitenkaan tarkoita hissuttelua. Jesu osaa olla hyvinkin raskas ja doom mutta ilman tyyliin usein kuuluvaa päälleliimattua mystiikkaa.
Lenkkitossuissa ja casual -henkisissä kuteissa viihtynyt Jesu asteli lavalle jo 10 minuuttia ennen ilmoitettua keikan alkua tekemään soundcheckia. En tiedä, oliko testaus jäänyt aikaisemmin tekemättä, vai mistä oli kyse, mutta kun oli vaikea sanoa missä kohtaa tsekki loppui ja keikka alkoi, tuntui se melkoiselta antikliimaksilta keikan aloitukseksi.
Ennakkoon epäselvää oli myös se, missä kokoonpanossa Jesu esiintyisi. Jesu on aina ollut Justin K. Broadrickin hengen tuote, soolobändi, joka on levyillään luottanut vuoroin taustojen ohjelmointeihin, vuoroin “oikeisiin muusikoihin”. 2000-luvun alussa se esiintyi livenä usein triona tai kvartettina. Perjantain setup oli samankaltainen kuin (niin ikään Justin Broadrickin johtamalla) Godfleshilla: kaksi miestä ja läppäri. Justin Broadrickin ja hänen laitteistonsa lisäksi lavalla oli vain basisti Diarmuid Dalton ja Ampegin rantasauna-mallinen bassovahvistin.
Soundcheckin vaihduttua vaivihkaa Silver -kappaleeseen valot pimenivät ja tekivät näkyviksi taustalakanaan projisoidut videoteokset, joiden karut, mustavalkoiset ja puoliksi abstraktit maisemat sopivat saumattomasti musiikin tunnelmaan. Vaikka Broadrick on kutsunut Jesun musiikkia popiksi verrattuna muihin yhtyeisiinsä, ei Ääniwallissa kuultu hetkeäkään poppia. Kappalevalinnoiltaan melko yllätyksetön setti yllätti siinä, kuinka vahvasti se oli kiinni ambientissa, noisessa ja dubissa. Broadrickin kitarasta kuultiin vähemmän riffejä ja sitäkin enemmän dronea. Jättimäisen pitkissä jälkikaiuissa uineet kitarasoundit vellovat ja ulisivat pisteliäästi. Hänen laulunsa toimi kitaran ohella melodisena instrumenttina sanojen hukkuessa valtaviin kaikumassoihin. Daltonin säröinen basso jyrisi kuin maansiirtokone tuntuen aina sisuskaluissa asti.
Setti sisälsi useita Jesun suosituimpia biisejä, kuten Conquedor, Friends Are Evil ja Comforter. Viimeisimmän Terminus-albumin Sleeping Inia yhtye on myös soittanut aiemmilla keikoillaan. Ainoana yllätyksenä voikin pitää Heart Ache & Dethroned -albumin Aureated Skinia. Huomattavasti olennaisempaa keikassa oli yksittäisten biisien sijaan sen yleisdynamiikkaa, joka poikkesi huomattavasti Jesun levyiltä. Osaltaan kyse oli fysiikasta. Hiljaisten ja kovaäänisten osien näin suuret dynaamiset erot ovat mahdollisia vasta kun musiikkia tuutataan riittävän kovaa. Yhtyeen kehitellessä pitkiä kaaria mieli alkoi odottaa aina seuraavaa bass dropia. Ja kun Dalton läväytti 5-kielisellä bassollaan pitkästä aikaa helvetillisen säröisen ja matalan äänen tuntui eturivissä siltä, kuin olisi nauttinut ilokaasua ja voittanut arpajaisissa. Silkkaa euforiaa.
On sanottava, että Jesu on niitä bändejä, joilla on muutama hyvä biisi ja loput ovat variaatioita niistä. Kaavamaisuus kuuluu etenkin harmonioissa, jotka varioivat muutamaa peruskaavaa. Mutta harmonioita olennaisempia ovatkin kappaleiden melodiat, tekstuurit ja rytmit. Tällainen kokonaissoundia painottava ajattelutapa on enemmän sukua elektroniselle musiikille, jonka estetiikasta Jesu yhtälailla ammentaa, kuin rockille. Broadrick kerrosti kitarallaan teollisen säröisiä ja kaikuisia looppeja ja konerytmejä elävöitettiin hienoilla dub-efekteillä. Odotin leijumisen vastapainoksi edes yhtä rytmikkäämmin riffittelevää numeroa, mutta kaikkea ei voi saada, edes Jesun keikalta.
Jesun musiikin hitaus yhdistettynä toistoon tuntui paradoksaalisesti raskaammalta kuin Dischargen turboahdettu ryöpytys. Oli aikaa ajatella synkän musiikin mieleen nostamia asioita – niitä, joita et ehkä haluaisi ajatella, mutta pakoonkaan et pääse. Yleisössä Jesun raskas louhinta kanavoi hurmiollista huudahtelua, lasittuneita katseita ja katatoniselta näyttävää liikehdintää. Nyt oltiin selkeästi rituaalin äärellä.
Voi Jesun hitaassa tykityksessä nähdä halutessaan myös jonkinlaista aikalaiskritiikkiä. Kun nykykulttuuri on kaikkialla kiireen läpäisemää, on hitaus vastaisku tehokkuus- ja nopeusvaatimuksille. Hitaus on ajan tuhlaamista, kun voisi tehdä nopeamminkin ja säästää. Mutta samalla hitaus ja pysähtyneisyys luo musiikissa toiseuden tunnelmaa. Kuin katsoisi hidastettua filmikelaa tosielämästä.
Teksti ja kuvat: Sami Nissinen