Kuusumun Profeetalla on pitkän hiljaisuuden jälkeen paljon sanottavaa. Liki 14 vuoden levytystauon päättävä Atelofobialainen maalaus vyöryy, julistaa ja väistelee yksiselitteistä muotoa. Muuta olisi tuskin voinut odottaakaan.
Mika Rätön polveilevassa diskografiassa albumi on vain yksi katkelma. Vuosikymmeniä yhdessä soittanut kokoonpano tuo siihen kuitenkin persoonallista, vaistomaista itsevarmuutta. Tasavallanpresidentit, tabularasat ja kingcrimsonit päätyvät karhunsyleilyyn, jossa lähestymistavat ja draamantajut kanavoituvat niin teatraaliseksi tunnelmavuoksi, että lähtökohtien vakavuutta on mahdotonta arvella.
Maisemiltaan Atelofobialainen maalaus on yllättävän realistinen. Vaikka kliseitä karttamattomat kielikuvat turvottavat tarinoita, ne myös vangitsevat hiljaisuuksien painot ja yksinäiset matkat sisimpään.
Mittakaavansa tuokiokuvat saavat kontrasteista. Myrskyt, avaruudelliset lait ja ajan rattaat jauhavat lakkaamatta, ja helmiäismäisistä sävelteemoista rakentuu lumo, jota ei särje edes Rätön kaavamaisesti ylilyövä tulkinta.
Muutamien edeltäjiensä eleganssia levy ei aivan saavuta. Pikemminkin se on eräänlainen monoliitti; tyhjyydestä tipahtanut järkäle, jota voi tutkia vain sen sanelemin ehdoin. Intohimoisimmillaankin Kuusumun Profeetta säilyttää etäisyyden.