Puoli tuntia on joskus yllättävän lyhyt aika. Erityisen minimaaliselta tuo kolmekymmentä minuuttia tuntuu, kun tehtävänä on haastatella monenlaisia uria uurtanutta, lähemmäs viisikymmentä miljoonaa albumia kaupannutta rocklegendaa, jolle tekisi mieli esittää noin tuhat ja yksi kysymystä.
Kanadalaisen hard rock- ja progemammutin Rushin keulahahmon Geddy Leen Zoom-haastattelu on ”onneksi” kohdennettu promotoimaan bändin tulevan paluukiertueen Suomen-osuutta. Tilanteessa on täten hieman hankala alkaa heitellä historian havinoista kaivettuja fanipoikakysymyksiä.
Vaan riittäähän tässäkin hetkessä ihmeteltävää. Nykytodellisuus on pedattu kaikenlaisten bändien kaikenlaisille paluille, joista suurin osa olisi voinut todellakin jäädä toteutumatta. Rushin tapaus on toisenlaista sorttia.
Ei tarvinnut kuin katsoa viime syksynä ilmaantunut julkistusvideo, jolla Lee ja kitaristi Alex Lifeson paljastivat suunnitelmansa lavoille paluusta, ja ainakin omat, paksusta langasta kudotut kyynisyyden lapaseni tipahtivat lattialle saman tien.
Ensinnäkin pätkällä esiintyvä kaksikko tuntui todella hinkuvan lavalle esittämään rakastamiaan ja kaipaamiaan kappaleita. Toisekseen kiertueen toinen agenda, vuonna 2020 kuolleen ikonisen Rush-rumpalin ja -sanoittajan Neil Peartin kunnioittaminen konserttien kautta, vaikutti perusteena aidon pyyteettömältä.
Olin jo ehtinyt tehdä päätöksen, että ”yliaikaisten” rocktähtien kokoontumiset saavat puolestani jäädä, mutta tässä kohtaa on pakko tehdä poikkeus – eikä vähiten siksi, etten ole koskaan nähnyt Rushia livenä. Kyseessä on vieläpä ryhmä, jonka ei voi kuvitella epäonnistuvan tehtävässään. Huonosti performoiva Rush on yksinkertaisesti mahdoton yhtälö.
Kanadalaisoperaatio ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Ellei piipahduksia Taylor Hawkins -tribuuttikonserteissa lasketa, Lee–Lifeson-kaksikon edellisistä yhteisistä julkisista keikoista on toistakymmentä vuotta, eikä Lee ole sanojensa mukaan äänijänteitään juuri sen jälkeen rasittanut. Ja vaikka ”pieni” rumpaliongelma on ratkaistu mielenkiintoisella tavalla, tämän kaliiberin rockbändin rahtaaminen takaisin estradille vaatii valtavasti töitä paitsi soittajilta itseltään myös taustavoimilta.
”Luvassa on painia”
Kysyn läppärin ruudulle suuremmitta fanfaareitta ilmaantuneelta Leeltä lämmittelynomaisesti, miten valmistautuminen haastatteluhetkellä puolen vuoden päässä siintävälle kiertueelle on sujunut. Basisti-laulaja hymyilee tunnusomaisten pyöreähköjen sävylinssiensä takaa ja toteaa kaiken etenevän mallikkaasti.
– Olemme treenanneet Alexin kanssa kovasti yli vuoden. Aloittaessamme emme olleet varmoja, teemmekö koko kiertuetta, mutta meillä oli alusta alkaen todella hauskaa vanhoja biisejä muistellessa, Lee toteaa.
Valmistautuminen ei ole rajoittunut pelkästään soitteluun. Lee kertoo käyvänsä salilla neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi hän punnertaa soittotekniikan parissa päivittäin saadakseen sormensa toimimaan ”kuten aikoinaan”.
Alex Lifeson on puhunut avoimesti pitkään vaivanneista nivelongelmistaan, joiden hän enteili jo vuosia sitten johtavan soittamisen ennenaikaiseen lopettamiseen. Kysyn Leeltä, onko asialla vaikutusta harjoitteluun tai vaikkapa kappaleiden sovituksiin – nehän eivät todellakaan ole aina yksinkertaisimmasta päästä. Vastaus on yksiselitteisen kieltävä.
– Hän tulee toimeen vaivojensa kanssa. Emme ole muuttaneet mitään tehdäksemme hänen elämästään helpompaa, Lee naurahtaa.
– Luvassa on painia, mutta hän on vakuuttunut, että kykenee hommaan. Alex on niin innoissaan kiertueesta, ettei anna minkään estää itseään. Hän myös soittaa todella hyvin, joten so far so good.
Entäpä Leen omista instrumenteista toinen, ääni? Hän on aina laulanut paitsi huomattavan korkealta myös sangen kovaa, eikä vanhan tatsin saavuttaminen kenties ole ensi kesänä 73 täyttävälle artistille hommista helpoimpia. Tämänkin saran suhteen voidaan odottaa tulevaa huolitta, Lee vakuuttaa.
– Käyn, kuten myös Alex, lauluvalmentajalla vähintään kolme kertaa viikossa. En ole laulanut kymmeneen vuoteen, mikä tarkoittaa, että myös äänihuuleni kaipaavat ”salia”. Muutaman kuukauden treenin jälkeen ääneni on muuttunut vahvemmaksi ja kirkastunut, ja olen erittäin vakuuttunut, että kun aika on, olen valmis.
Rush silloin joskus: Neil Peart, Gaddy Lee ja Alex Lifeson.
Miltä biisit tuntuvat
Syyskuussa 2022 järjestettiin kaksi tribuuttikonserttia, joilla kunnioitettiin puolisen vuotta aiemmin menehtynyttä Foo Fighters -rumpali Taylor Hawkinsia. Ensimmäinen soitettiin Lontoossa, toinen Los Angelesissa, ja kummankin sakean tähtipölyisessä esiintyjäkaartissa nähtiin Lee ja Lifeson esittämässä kolme kappaletta Rushia.
Neil Peartin pallille kapusi kovia nimiä: Englannissa homma hoitui Dave Grohlin ja maailmankuulun sessiorumpalin Omar Hakimin kapuloin. Losissa tositoimiin pääsivät Grohlin lisäksi Red Hot Chili Peppersin Chad Smith ja Toolin Danny Carey.
Heistä jälkimmäinen vaikutti Moving Pictures -klassikkolevyn (1981) XYZ-biisiä paukuttaessaan ilmiselvältä valinnalta paikkaajaksi, jos Rush vielä joskus päättäisi suunnata lavoille – ja sellaisen ajatuksenhan tributointi Rush-konkarien mieliin istutti, kuten myöhemmin on käynyt ilmi.
Kun artikkelin alussa mainitsemani julkistusvideo sitten pamahti ilmi lokakuussa 2025, yllätyksistä suurin taisi olla tuuraavan rumpalin nimi, joka ei ollutkaan Danny Carey vaan… Anika Nilles.
Siis kuka?
Lee selitti videolla rekrytoinnin juurten johtavan bassoteknikkoonsa John McIntoshiin. Lempinimellä Scully kulkeva mies oli työskennellyt Jeff Beckille, jonka viimeiseksi jääneellä vuoden 2022 kiertueella Nilles oli soittanut, ja kuulemma hemmetin hyvin.
Kun ajatus paluusta lavoille alkoi konkretisoitua, Lee ryhtyi ottamaan suosituksesta selvää Youtube-videoiden avituksella ja vakuuttui. Lifesonillekin kelpasi, ja maaliskuussa 2025 oltiin siinä pisteessä, että Nilles ”salakuljetettiin” Kanadaan tapaamaan Rush-kaksikkoa. Samalla saksalaissoittajasta otettiin mittaa treenikämpällä.
Nillesin suosittuja soittovideoita ei tarvitse väijyä kovinkaan kauan, kun hoksaa kyseessä tosiaan olevan virtuoosimaisen soittajan. Mutta kuten tiedämme, sehän ei yksistään riitä. Leen mukaan tärkeintä olikin tunnepuolen yhteys ja yhteensopivuus. Hieman sovittamista lienee myös siinä tosiseikassa, että Nilles on syntynyt vuonna 1983, jolloin Rush oli julkaissut jo yhdeksän albumia.
Lee kertoo, että alkuunsa oli epäselvää, tuleeko Nilles selviämään haasteesta.
– Ensimmäisellä kerralla Anika tuli Kanadaan viideksi päivää. Olimme antaneet hänelle viisi biisiä opeteltaviksi. Hän kärsi aikaerorasituksesta ja kamppaili hieman biisien rakenteiden kanssa, mutta hänellä oli todella hyvä asenne. Otimme biisejä haltuun aamupäivän ajan, kunnes oli aika alkaa puhua siitä, miltä niiden pitäisi tuntua. Anikan täytyi ymmärtää, millainen suhde Neilin bassorummulla, virvelillä ja haitsulla oli, Lee selittää.
Hänen mukaansa Peart oli ennen kaikkea ryhdikäs ja tekniikasta tarkka rumpali, jonka pyrkimys oli kuitenkin aina päin svengiä. Toisin sanoen svengatakseen piti hallita ensin ryhti. Paitsi että Nilles on huikean taitava soittaja, hänellä tuntuu olevan sisäsyntyinen taito svengata, mikä ei välttämättä sovi aina yhteen annettujen ohjeiden kanssa.
Viidennen treenipäivän aluksi Lee ja Lifeson palaveerasivat, missä Nillesin kanssa mennään. He listasivat plussia ja miinuksia, ja ensimmäisiä tuli rivitolkulla. Ainoastaan tunnepuoli oli vieläkin kysymysmerkki.
– Saavuimme studiolle ja aloimme taas soittaa – ja hän naulitsi homman. Naamani oli kunnon virneessä ja myös Alex hymyili, ja silloin tiesimme. Meillä tulee olemaan hauskaa, mutta työtä on paljon ja Anikan kanssa täytyy käydä läpi joka ikinen biisi, jotta niiden fiilis on oikea. Hänellä on kuitenkin kaikki tarvittava onnistumiseen. Hän on myös persoonana huippu eikä pelkää mitään.
Uusi vanha rakkaus
Tulevan kiertueen nimi Fifty Something viittaa siihen reiluun viiteenkymmeneen vuoteen, minkä verran on kulunut aikaa Rushin legendaarisimman kokoonpanon muodostumisesta. Bändi syntyi jo 1968, ja Lee liittyi Lifesonin perustamaan ryhmään melko pian startin jälkeen. Peart eksyi mukaan koesoiton kautta kuitenkin vasta 1974, jolloin yhtye oli jo julkaissut vahvasti Led Zeppelin -vaikutteisen nimikkodebyyttinsä.
Jo seuraavana vuonna ilmestynyt Fly by Night esitteli omaleimaisempaa musisointia, ja viimeistään vuoden 1976 nelosalbumi 2112 betonoi bändin tien kohti rockhistorian uniikeimpia sointeja.
2112:n jälkeiselle viidelletoista studiolevylle mahtuu monenmoista materiaalia hämyrockin ja progen kautta silkkaan poppiin, uuteen aaltoon ja varsin metallisiin sävyihin. Pahimmat laadulliset rimanalitukset trio on kyennyt kuitenkin pitkälti väistämään.
Jonkinlaiseksi mittariksi käynee verkkoyhteisö Rate Your Musicin äänestystilanne tammikuun lopussa 2026: ainoastaan vuoden 1996 Test for Echo jää alle kolmen pisteen viidestä, mitä voi pitää näin laajan katalogin omaavalta bändiltä kovana suorituksena. Pisteet myös levittäytyvät varsin laajalle – kuten monen merkkibändin tapauksessa, suosikkeja on yhtä monta kuin fanejakin. Jokainen kuuntelija ei ole automaattisesti sitä mieltä, että Moving Pictures on ilman muuta se paras Rush-albumi.
Kun harpomme Geddy Leen kanssa yksittäisten Rush-biisien maailmaan, yritän saada häntä paljastamaan, millaista kappalevalikoimaa tulevalle kiertueelle on suunniteltu. Mies kuitenkin väistää uteluyritykset naureskellen – jotakin nykymaailmassakin on pidettävä salassa!
Sen Lee kuitenkin kertoo, että konsertit tulevat kestämään reilut pari tuntia ja niiden settilistat vaihtuvat illasta toiseen – vähän samoin kuin Radioheadin paluukeikoilla taannoin. Kaikkiaan rundille treenataan nelisenkymmentä eri biisiä, joista erilaiset kuviot sitten sommitellaan. Yllekirjoittanut voi vain toivoa, että Suomessa kuullaan juuri runsaana uusintapakettina julkaistun Grace Under Pressuren (1984) Afterimage, jonka haluaisin kokea livenä palavasti!
Vaan mitä kymmenen vuoden Rush-hiljaisuus on tehnyt Leen ja hänelle tuiki tuttujen kappaleiden suhteelle? Kuulemma oikein hyvää.
– Soitimme Neilin kanssa samoja biisejä 45 vuotta, mikä kävi joiltain osin tylsäksi, joten aloimme muuttaa niiden rytmiikkaa. Ihan vain, että homma pysyisi mielenkiintoisena. Kun kuvioon tuodaan uusi rumpali, kaikki tuo joutaa romukoppaan ja joudumme aloittamaan levytetyistä versioista. Ja yhtäkkiä ne tuntuvatkin uusilta biiseiltä. Jatkossa alamme luoda omia versioitamme Anikan kanssa. Orkkisrakenteen täytyy kuitenkin olla ensin hallussa, Lee toteaa.
– Näimme Anikan kanssa jokin aika sitten Berliinissä, ja hän kertoi harjoitelleensa biisejä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se on kuulemma melkoisen väsyttävää, heh heh.
Oletko kokenut uudelleenrakastumisen hetkiä vanhojen kappaleidenne parissa?
– Kyllä, olemme treenanneet jopa biisejä, joita emme soittaneet Rushin kanssa pariinkymmeneen vuoteen. En voi mainita nimiä, mutta… Sanotaan näin, että pyrimme ottamaan settiin mukaan bändin jokaisen aikakauden.
Hommaa helpottaa, että kiertueella trio on itse asiassa kvartetti, mukana kun on ulkopuolinen kosketinsoittaja – totutustihan Lee on hoitanut keikoilla myös urkurin virkaa, jolloin tehtävää on toden totta riittänyt. Lainamusikantti on pitkään The Whon kanssa kiertänyt amerikkalaismuusikko Loren Gold, jolla on kokemusta myös Chicagon riveistä.
Vaikuttaa vahvasti siltä, että vanhat Rush-biisit tulevan saamaan arvoisensa käsittelyn. Mutta entä aivan uusi materiaali, onko sellaisen synnyttäminen aivan mahdoton ajatus? Ei suinkaan, sanoo Geddy Lee, mutta aikansa kutakin.
– Jos Anika jaksaa katsella meitä vielä rundin jälkeen ja siltä tuntuu, miksipä ei. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa edes ajatella koko asiaa.
Vuonna 2026 Alex Lifesonin ja Geddy Leen taustalla soittaa Anika Nilles, nainen jolla on ”kaikki tarvittava onnistumiseen”.
Viikset esiin
Fifty Something Tourin Pohjois-Amerikan-osuus starttaa Los Angelesista 7. kesäkuuta ja päättyy reilua puolta vuotta ja 55 keikkaa myöhemmin Kanadan Vancouveriin. On siinä seniori-ikäisille soittajille työmaata, mutta kyseessä on vain alkusoitto. Vanhan mantereenkin on nimittäin saatava omansa – myös Suomen ja pääkaupunkinsa Helsingin, jonka Veikkaus Arenalla Rush soittaa 10. huhtikuuta 2027.
Edellisen kerran bändi nähtiin maassamme toistaiseksi viimeisen (ja erinomaisen) albuminsa Clockwork Angelsin rundilla kesäkuussa 2013. Kolme vuotta myöhemmin bändi ilmoitti luopuvansa keikkailusta, koska Neil Peartin terveysongelmat – nivelpohjaiset hänelläkin – estivät täysipainoisen soittamisen. Vuonna 2020 rockmaailman saavutti suru-uutinen Peartin kuolemasta. Poismenon syy oli aivosyöpä, josta huomiota visusti kaihtanut rumpali ei ollut puhunut julkisuuteen.
Geddy Leen puheista saa kuvan, että Peartille suunniteltiin tribuuttikonsertteja jo tuoreeltaan, mutta koronapandemia vei sen mahdollisuuden. Niinpä pian starttaavalla kiertueella on painava merkitys myös tässä mielessä. Lee selittää, että jokaisessa konsertissa tulee olemaan osuus, jossa Peartille tehdään kunniaa myös kuvallisesti, ja onhan selvää, että miehen henki leijuu koko operaation päällä joka tapauksessa.
– Kaikki hänen erilaiset viiksensä täytyy tuoda esiin, Lee vastaa nauraen, kun kysyn, millaisia tributoinnin visuaaliset elementit tulevat olemaan.
Millaiselle yleisölle Lee sitten ajattelee vuonna 2026 soittavansa? Veikkaan kiertueen nimen osuvan tässäkin mielessä: ainakin tätä kirjoittava ”viiskyt ja risat” on erittäin innoissaan tulevasta kokemuksesta. Leen mukaan myös nuorempi väki on kuitenkin klassisen rockin perään.
– Yksi syy siihen, miksi ylipäänsä halusin tehdä tämän kiertueen, on se valtava määrä viestejä ihmisiltä, jotka olivat aikoinaan liian nuoria näkemään Rushin. He kirjoittivat tietävänsä, ettei bändi koskaan palaa, mutta vannoivat rakkauttaan musiikkiimme. Se särki sydämeni, Lee sanoo.
– Odotan todella innolla sitä, että pääsen laulamaan tälle porukalle. Okei, kyse ei ole Rushista Neil Peartin kanssa, mutta tässä on kaikki, mitä meillä on.
Lifeson–Lee soittaa Rushia
Kuolleeseen yhtyetoveriin palataan tässäkin tarinassa jatkuvasti, mikä ei ole ihme: Peart oli valtava osa Rushia, ei vain rumpalina vaan myös bändin pääasiallisena lyyrikkona. Hän oli hahmo, jota ei voi korvata millään maailman tavalla, eikä kukaan sellaista toki ole yrittämässäkään. Yksi ymmärtää tämän, toinen ei.
– On totta kai ihmisiä, joiden mielestä emme ole oikea Rush. Nämä ihmiset eivät halua minun vittuilevan heidän muistoilleen. Ymmärrän tämän enkä moiti heitä. Olen itsekin sanonut, ettei Rush voi jatkaa ilman Neiliä, mutta olin silloin syvän surun vallassa, Lee sanoo.
– Nyt voin kontrolloida vain sitä, mitä haluan itse tehdä ja saavuttaa. Olemme Alexin kanssa erittäin motivoituneita soittamaan mielenkiintoisia iltamia ja juhlistamaan musiikkia, jota tehden olemme eläneet koko elämämme. Bändi saattoi lopettaa kymmenen vuotta sitten, mutta biisit eivät kadonneet. Ne ovat aina osa minua ja Alexia, ja olisi naurettavaa väittää muuta. Olisimme voineet valita kymmenen riviä pitkän selostuksen, ”Lifeson–Lee plays sitä ja tätä”, mutta se ei muuttaisi asiaa, että nämä ovat Rushin biisejä. Sitä paitsi Rush oli olemassa jo ennen kuin minä liityin siihen, tai Neil.
Mahtaisiko vieläpä olla niin, ettei kumpikaan teistä, sinä tai Alex, ole sanonut koskaan luotisuoraan, ettei Rush koskaan palaa?
– Noh, Alex taisi joskus sanoa niin, Lee purskahtaa nauruun. – Olisiko se ollut Rolling Stonen haastattelu, jossa hän julisti, ettei tule koskaan ”tekemään sellaista”. Soitin hänelle jutun luettuani ja totesin, että jaahans, menit sitten täräyttämään moista. Hän vastasi vain, että tunnethan minut, en tiedä mitä milloinkin lauon.
Tunne saa tulla
Käsitteli asiaa miten päin vain, kynnys paluuseen ei varmasti ollut matala. Lee kertoo elossa olevan Rush-kaksikon tajunneen vasta Taylor Hawkins -konserttien yhteydessä, ettei vanhojen biisien soittaminen ole huono juttu eikä Neil Peart olisi siitä pahoillaan. Päinvastoin.
– Luulen, että hän olisi tohkeissaan nähdessään meidät lavalla. Neil varmasti fanittaisi Anikaa. Hän todella piti muista rumpaleista, puhui heistä koko ajan.
Käytit jossain videohaastattelussa tribuuttikonserttien tuottamasta tunteesta sanaa ”katkeransuloinen”. Määrittääkö sama tunne myös tulevaa kiertuetta?
– Tällä hetkellä tarvitsemme kaiken saatavilla olevan positiivisen energian ja innostuksen. Työsarka on nimittäin edelleen valtava. Mutta sen tiedän, että kun astelemme lavalle Losissa kesäkuussa, tunteita tulee olemaan erittäin hankala pitää kurissa.
Voiko tuollaiseen valmistautua mitenkään?
Lee ohjaa keskustelun viimeistä kertaa edesmenneeseen rumpaliin, sanoo jakavansa hänestä pienen tarinan, joka kertoo ryhdin ja svengin suhteesta toisin sanoin: ollakseen vapaa on kuljettava kurinalaisuuden kautta.
– Moni ei tiedä tätä, mutta Neilillä oli paha lavakammo. Hän kuitenkin rakasti harjoittelemista ja treenasi enemmän kuin yksikään toinen tuntemani tyyppi. Ja hän ikään kuin tartutti taipumuksensa meihinkin, Lee sanoo.
– Siinä missä joku toinen bändi treenasi rundille pari viikkoa, me valmistauduimme kolme kuukautta. Sen jälkeen on siinä pisteessä, että oli tunnekuohu millainen tahansa, jalat, kädet ja suu vain pelaavat. Siinä tarinani. Näillä mennään.