Kneecap kylvää epäsovinnaisuudellaan kauhua konservatiivien keskuudessa kuin Sex Pistols aikoinaan. Belfastilaiskolmikko on puolimilitantin ehdottomassa poliittisuudessaan kuin Public Enemy. Trio lietsoo sukupolvensa hedonistis-nihilistiseen palavan maailman tanssiin kuin The Prodigy.
Kneecap on ehtinyt istua syytettynä terrorismioikeudenkäynnissä, saanut Suomessakin ylimääräistä huomiota poliisilta maahan saavuttuaan ja pokannut Baftan bändin tarinan kertovasta elokuvasta. Ja tämä kaikki debyyttialbuminsa tiimoilta.
Toisella albumillaan Kneecap kuulostaa Fine Artia (2024) tiukemmalta ja vakavammalta. Huumevastaiseksi bändiä ei voi vieläkään lukea, mutta kolan vaaroista ja vainoista varoitellaan Lankum-laulaja Radie Peatin kanssa Cocaine Hill -biisillä. Reivaus ja ketkun ryystäminen ovat saaneet tehdä tilaa tummemmalle bassolle ja lisäkierroksia ottaneelle aktivismille.
Carnival-kappale käy läpi Mo Charan absurdeja terrorismisyytteitä, ja kolmikon mielipide brittimonarkiasta ja Keir Starmerista tuskin jää epäselväksi. Palestiinalle osoitetaan tukea muutamassakin kappaleessa. Vaikka puolet sanoituksista on iiriksi, viesti välittyy.
Fontaines D.C.-, Wet Leg- ja Slowthai-tuottaja Dan Careyn hoitelema Fenian kuulostaa parhaimmillaan palavalta autolta keskellä moshpitiä. Basso jyrisee ja jytisee hapen imien. Syntikat ovat kaikkea hälyttävästä valitettavan korniin.
Dubstepistä grimeen ja housesta triphopiin ulottuva Fenian on kuin liveyleisön niskaan suunnattu Molotovin cocktail. Nimikkobiisiä tullaan hoilaamaan kesän keikoilla äänet käheinä.