Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa ihmiset selaavat lehtiä. Antti Autio katselee ympärilleen ja alkaa muistella.
– Kävin täällä ensimmäisen kerran silloin, kun muutin Helsinkiin. Mietin, että miten voi olla näin kaunis rakennus. Nykyään kirjastossa tulee käytyä harvoin. Ennen niihin mentiin jopa lähettämään sähköposteja.
Kun asetumme haastattelutilaan, puhe kääntyy kirjoihin.
– Olen lukenut Iida Turpeisen Elollisia, joka on sairaan hieno teos.
Kirjallisuus on ajankohtaista myös työn puolesta. Autiota on pyydetty tekemään musiikkia Suomenlinnan kesäteatterin Missä kuljimme kerran -romaaniin pohjautuvaan näytelmään.
– Luin kirjan jo lukioaikana, joten tuntuu hienolta palata sen pariin.
Autiolla on teatteritausta, ja hän on näytellyt kitaransoittamisen ohessa. Varsinainen sävellystilaus näyttämöteokseen on kuitenkin uusi kokemus.
Säveltämisaihe johdattaa musiikin sointiin. Aution mukaan hänen historiansa klassisen musiikin parissa kuuluu ennen kaikkea siinä, että kappaleisiin tekee mieli tuoda jousia.
– Soitin musiikkiopistossa kuusi vuotta kontrabassoa. Siltä ajalta ovat jääneet mieleen Sibeliuksen Andante festivo -teoksen simppelit mutta vahvat bassolinjat. Myöhemmin olen palannut kuuntelemaan Sibeliusta laajemmin – esimerkiksi Puusarjaa, joka on uskomattoman hieno.
– Oli minulla Bach-kausikin, joka kesti ehkä vuoden. Viime aikoina on kiinnostanut Arvo Pärtin tuotanto, joka on massiivinen, ja myös Debussyn impressionismi.
Riko kultainen leikkaus
Puolitoista vuotta sitten Autio alkoi pyöritellä ajatusta uudesta albumista. Valmiina oli jo lähes parikymmentä kappaletta, mutta Tie on maalattu maahan -levyn synty ei ollut suoraviivainen.
– Helmikuussa 2025 mentiin bändin kanssa studioon sillä ajatuksella, että tehdään kaikki rennosti. Äänitettiin paljon, mutta samalla oli tunne, etten oikein tiedä, mitä me ollaan tekemässä.
Huhtikuun alussa Autio lähti Villa Vikanin taiteilijaresidenssiin.
– Ajattelin vähän lepäillä siellä, hän naurahtaa. – Olin päättänyt, etten tee mitään uutta vaan kuuntelen vanhoja nauhoja, joita on kertynyt vuosien varrella.
– Yhdeltä nauhalta erottui muminaa: tie on maalattu maahan. Yritin kuunnella, sanotaanko siinä todella niin. Sitten lähti. Enkä todellakaan enää lepäillyt, vaan innostuin täysin.
Vanhoista äänitteistä löytyi lopulta lähes koko levyn materiaali, ja uusi teema.
– Ajatus oli hulvaton, koska tie on aiheena ehkä kaikkein käytetyin klisee. Viikon jälkeen ilmoitin bändille ja tuottajalle, että nyt menee kaikki uusiksi.
Muurahaisten tie -kappale alkoi hahmottua mökillä kevään ensimmäisinä viikkoina.
– Alkoi tulla ötököitä. Olin miettinyt aihetta jo aiemmin Norja-biisissä, jossa lauletaan muurahaisten valtatiestä. Kitarapohja oli vanha, ja käytin pitkän ajan sen alkuperäisen soittoidean etsimiseen. Yritin muistella, miten olin sen soittanut. Kun lopulta löysin sen, tuntui, että ne muurahaiset kuuluvat siihen.
Vertaus ei ole sattumaa.
– Kun muurahaiset kulkevat, siinä ei näytä olevan mitään rakennetta. Silti siinä on toimiva systeemi. Vähän sama juttu kappaleessa: ei ole tarkkaa rakennetta, mutta jokin logiikka pitää sen kasassa.
Sinä-kappaletta Autio kaavaili jo edelliselle levylle.
– Silloin se kuitenkin tökki, ja ajattelin myös, että levyllä on tarpeeksi biisejä. Tekstissä oli tiehen liittyviä teemoja, mutta kokonaisuus ei vielä asettunut paikoilleen.
– Vasta mökkiviikon jälkeen tuntui, että biisi kuuluu tälle levylle. Se piti vain sovittaa uudelleen. Haluttiin, ettei alku enteile yhtään sitä, mitä myöhemmin tapahtuu.
Kappale loksahti osaksi kokonaisuutta.
– Tuntui kivalta, kun niin moni asia meni yhtä aikaa kohdalleen.
Rakenteita ja tehokeinoja Autio ei kuitenkaan lähesty laskelmoiden.
– Toisto on toki klassinen keino. Kolmannen levyn Kaikki hyvin -biisissä vein sen aika pitkälle. Samoihin aikoihin tuli muutenkin samanlaisia tekstiryöpsähdyksiä.
– Sinä-biisissä on ehkä joku hallittu töyssy, Autio sanoo ja pohtii tehokeinoa vielä kuvataiteen kautta: – Kun ajattelen maalauksia, mieleen jäävät usein ne, joissa on joku virhe. Tekisi melkein mieli lisätä kuvaan musta möllykkä, joka ei kuulu siihen. Tai rikkoa kultainen leikkaus jollain toisella linjalla.
Autio vilkaisee tilan liitutaulua, johon on piirretty kissan pää ja kukkia.
– Ei löydy kultaista leikkausta, hän hymähtää.
Synkkyys ei ole valinta
Aution kappaleet syntyvät yleensä musiikki edellä. Sanoittaminen on hänen mukaansa arvoitus.
– Välillä sanat tulevat hetkessä, mutta useimmiten työ on hidasta. Musiikissa tavuja ei voi venyttää loputtomiin. Saattaa olla täydellinen sana, mutta siinä on yksi tavu liikaa tai liian vähän. Suurin osa ajasta menee siihen kikkailuun.
– Teksti ilman musiikkia voi kuulostaa järkevältä, mutta musiikin kanssa ihan dorkalta. Sitten pitää keksiä uusi tapa sanoa sama asia tai luopua koko ajatuksesta. Joskus sävellajin vaihtaminen muuttaa kaiken. Kun laulan vähän korkeammalta, teksti onkin yhtäkkiä uskottava ja ihana.
Autio nauraa ja pudistaa päätään.
– Ihan ihmetouhua. En minä siitä mitään ymmärrä.
Sanoja joutuu toisinaan myös poistamaan.
– Tämän levyn kanssa erityisesti. Yhdessä biisissä saattoi olla yhtä kohtaa varten sata vaihtoehtoa.
Viimeiseen virtaan äänitettiin jo ennen kuin levystä oli varsinaista ajatusta. Tekstin lopullinen suunta löytyi mökkiviikolla.
– Vaikka puhutaan viimeisestä virrasta, se ei merkitse mulle kuolemaa. Ehkä kyse oli alitajuisesta yrityksestä ymmärtää, mikä se oikeastaan on.
Aution musiikkia kuvataan usein synkäksi, mikä on ihmetyttänyt häntä pitkään.
– Synkkyys ei ole mulle mikään valinta. On hassua, että keikan jälkeen ensin kehutaan ja sitten kysytään, miksi pitää olla niin synkkää.
Hän lähestyy asiaa tunteiden kautta.
– Kaipaan maadoittumista. Suru on aika maadoittava tunne. Pelko taas on kamala, mutta jos sen saa käsiteltyä musiikissa, se on sen tunteen kanssa olemista. Maailmassa pitäisi olla paikkoja, joissa pelkoa ja surua voi käsitellä rauhassa – ehkä mun musiikki on sellainen paikka.
Mitä kaikkea tiellä tapahtuu
Puhe siirtyy musiikin ja tekstin väliseen jännitteeseen.
– Ehkä Oodi liittyy tähän, sillä siinä on hauska peli tekstin ja musiikin välillä. Teksti oli olemassa, mutta jätin sen viimeistelyn ihan viime tinkaan. Studiossa mallailtiin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut oikealta.
– Lopulta tuli huvittava ajatus: entä jos musiikki olisikin vähän sellaista kuin Apulanta soittaisi jossain Ankkarockin lavalla.
Myös Avaruus-kappaleen äänimaiseman rakentamisessa oli haasteita. Lopulta oikeat elementit olivat yllättäviä.
– Soittokokeilujen jälkeen mietittiin, että me ei olla vieläkään avaruudessa, ei tämä kuulosta yhtään siltä. Laitettiin sitten biisi täysin uusiksi.
– Rumpupenkin natinaa ja erilaisia kitaran ääniä. Niistä se äänimaisema koostui. Ajattelin lopuksi, että sehän on kuin avaruusjuna, joka menee halki ajan ja räjähtää kohti valoa.
Vanhoista nauhoista löytyi myös kappale, jossa ei ollut aluksi lainkaan sanoja.
– Rämistelin sen menemään ja tuli olo, että mitäs tämä tyyppi tässä voivottelee. Se halusi varmaan rauhoittua, mutta ei pysty.
Kappaleesta muotoutui myöhemmin Rauhankyyhky, jonka kautta ajatus kulkeutui päivänpolitiikkaan. Autio kertoo, miten rauhankyyhkyt muuttuivat mielikuvissa lintuparveksi, joka asettuu tielle.
– Mietin, mitä kaikkea tiellä tapahtuu. On vaikkapa Elokapina, jossa oikeasti mennään toisen tielle. Mietin, miltä tuntuu mennä siihen makaamaan. Arvostan näiden ihmisten rohkeutta tosi paljon, Autio sanoo.
Hänen mukaansa kappaleessa käsitellään outouden ja normaalin välistä asetelmaa: sitä, miten joku toinen voidaan leimata oudoksi, vaikka oma toiminta olisi yhtä lailla poikkeavaa tai jopa haitallista.
– Ajatuksen voi liittää siihen, mitä ilmastoaktivisteista usein sanotaan, eli menkää töihin, outolinnut. Tärkeästä toiminnasta ja sanomasta tehdään muka outoa. Siitä tulee tunne, etten halua olla ainakaan siinä mielessä outolintu. Henkilökohtaisesti mulla ei ole ongelmaa olla outo.
Autio ei voi ohittaa koskettavia aiheita, ellei sitten tee tietoisesti vastapainoa raskaammille asioille.
– Ehkä tällä levyllä yritän tehdä molempia. Niin kuin elämässä muutenkin, että asiat olisivat balanssissa.
Kysyn, onko hän tällä hetkellä balanssissa.
– En missään nimessä, Autio vastaa ja nauraa.
Esikuvista
Kysymys, keitä laulaja-lauluntekijöitä Autio pitää esikuvinaan, saa aikaan hetken hiljaisuuden. Mainitsen kuulevani yhtymäkohtia Elliott Smithin ja Nick Draken sävellystapoihin.
Autio hymyilee ja lisää:
– Ja sitten vielä Joni Mitchell.
Hän kertoo kasvaneensa pienessä kantahämäläisessä Oitin kylässä, jossa levyjä oli vaikea hankkia.
– Soittelin siellä kitaraa, enkä oikeastaan kuunnellut kovin paljon musiikkia. Black Sabbath oli ensimmäinen levy, jonka sain lahjaksi. Ja se on edelleen siisti, Autio sanoo.
Yläastevuosien muu kuuntelu oli hänen mukaansa lähinnä ”jotain rokkia”.
– Tärkeintä oli kuitenkin se, ettei mua kiinnostanut tehdä oikeanlaisia sointuja tai sävellyksiä. Kun muutin Helsinkiin ja kuulin vaikka Smithiä, Mitchelliä tai Drakea, ymmärsin, että musiikkia voi tehdä ihan eri tavalla. Ne soittivat erikoisia, kiinnostavia juttuja.
Sanoittajaesikuviakin löytyy.
– Tarinankertojista J. Karjalaisen vähäsanaisuus viehättää. Kun vertaa vaikka nykypoppiin, jossa asiat sanotaan suoraan, Karjalaisella jää enemmän tilaa rivien väliin ja silti musiikki menestyy listoilla.
Myös Maija Vilkkumaa saa erityismaininnan.
– Vilkkumaa on ihan uskomaton. Vaikka se Pitkii päivät, jonka hän sanoitti Saimaa-yhtyeelle. Ihan mieletön teksti.
– Ja myös Asalla on hyviä sanoituksia, Autio lisää.
Lavalta hiljaisuuteen
Oman bändin merkityksestä puhuttaessa Aution ääneen tulee lämpöä. Hänen mukaansa ystävysten keskinäinen luottamus kuuluu suoraan musiikissa.
– Aivan ihana ryhmä. On tunnettu Ellan, Joskan ja Jussin kanssa kaksikymmentä vuotta. Kun teen demoa, mietin automaattisesti, miten kukin tarttuisi siihen.
Soolokeikat muodostavat vastapainon. Autio kiersi viime keväänä yksin ja tekee yleensäkin noin kolmanneksen konserteista soolona. Esiintymisjännitys ei kuitenkaan katoa.
– Se on ollut pakko hyväksyä. Kun sen hyväksyy, se helpottaa vähän. Se on erilaista kuin muu stressi, parhaimmillaan jopa positiivista.
– Silti mietin usein, miksi teen itselleni näin, kun esiintyminen ahdistaa. Mutta kun alkaa soittaa ja turvallisuuden tunne löytyy, lava onkin yksi turvallisimmista paikoista. Jännitys vain muuttaa muotoaan.
Haastattelun aikana Autio pitää taukoja ja puhuu rauhallisesti. Jännityskään ei näyttäydy draamana.
– Vaikka kaikki olisi mennyt hyvin, saatan romahtaa keikan jälkeen, hän sanoo ja pohtii itsekin, mitä tilanteessa oikeastaan tapahtuu.
Esiintymisen jälkeen hän kaipaa ennen kaikkea hiljaisuutta.
– Mennään bändin kanssa takahuoneeseen ja ollaan ihan hiljaa.
Yleisön kohtaaminen on saanut uuden merkityksen sosiaalisen median myötä. Viime syksyn Tehty sinulle -kiertuetta varten kuulijat saivat lähettää omia tarinoitaan, joista rakentui livekuunnelma.
– Niitä tuli yllättäen paljon, ja osa niistä oli todella rehellisiä kertomuksia ihmisten elämästä.
Kuulijoiden viestit avasivat uusia näkökulmia.
– Tuli helpottunut olo, ettei kyse ole vain omaan napaan tuijottelusta. En olisi voinut kuvitella, että joku saa musiikistani niin voimakkaita tunteita. Tunsin olevani jotenkin mukana taiteen kaanonissa. Se tuntui suurelta kunnialta.
Yhtä erityisen muistorikasta keikkapaikkaa Autio ei osaa nimetä, mutta yksittäiset hetket palaavat mieleen.
– Laukon kartanossa uitiin lämpimänä kesäpäivänä ja naureskeltiin, että hei, me saadaan tehdä tällaista. Tai Pyhällä, Bättre Folkissa, kun näin ennen keikkaa revontulet ja ajattelin, kuinka uskomatonta on soittaa täällä.
Loppuun mahtuu vielä yksi kysymys.
Mikä on lempivärisi?
– Sininen.