Kun Antti Autio oli julkaisemassa debyyttialbumiaan keväällä 2017, tein hänestä pienen esittelyjutun Soundin Tarkkailuluokka-palstalle. Kysyin silloin, onko Autiolla joitain sanoja, joita hän ei sanoittajana halua käyttää.
– Muistan hyvin mitä vastasin, ja olen kyllä käyttänyt niitä sanoja, Autio naurahtaa nyt viisi vuotta myöhemmin kolmannen albuminsa ilmestymisen kynnyksellä.
Sanat olivat ”rakkaus” ja ”sydän”.
– Se oli typerästi sanottu, mutta silloin kaikki oli jotenkin niin vakavaa, Autio muistelee naurahtaen, vaikka totta puhuen ei hänen maailmansa järin kepeältä uudenkaan levyn kontekstissa vaikuta.
Onko niiden tilalle tullut uusia sanoja, jotka olet laittanut pannaan?
– Ei, mutta on olemassa sellainen estetiikkaan liittyvä kulma. En halua käyttää sanoja, jotka eivät ole mun mielestä esteettisesti kauniita. Mutta rakkaus on kyllä kaunis sana.
Kauneus ja rakkaus ovat olleet hyvinkin määrittäviä tekijöitä Antti Aution musiikissa, vaikka usein niitä on lähestytty vähintäänkin mutkan takaa, ellei peräti käänteisesti. Kauneus kietoutuu usein melankoliaan ja rakkaus näyttäytyy menetyksinä tai etäisinä haaveina.
Uudella Kaikki talot huojuu -albumilla Aution paletti on laajentunut niin sanojen kuin musiikin puolesta. Albumilta löytyy ahdistusta ja surua mutta myös lohdullisuutta ja optimismia. Usein ne lomittuvatkin, esimerkiksi Kaikki hyvin -singlellä alun optimismi muuttuu pahaenteisyyden kautta epätoivoon.
Hienosti rakentuvan albumikokonaisuuden lopussa Raili-kappaleessa lauletaan edesmenneen isoäidin suulla, että tärkeintä maailmassa on rohkeus.
– Ne oli itse asiassa mun isoäidin viimeisiä sanoja meille lapsenlapsille, että olkaa rohkeita, Autio muistelee. – Se on jäänyt itselle ja nyt sitä kautta muillekin muistutukseksi.
Ennen Railia albumilla on kuulunut myös syvä ahdistus, jolle löytyy konkreettinen vastinpari Aution omista viime vuosien tuntemuksista.
– Vaikka tämä on tietyllä tapaa kevyempi tai huolettomampi levy – mikä tulee lähinnä siitä, että levy on tehty nopeasti verrattuna aiempiin – niin kyllähän siinä kuuluu tämä aika, joka on vaikeaa paitsi itselle niin varmasti kaikille, Autio pohjustaa.
– Ehkä sen myötä on tullut semmoinen turhautunut olo, että ihan sama, ei jaksa nyt liikaa välittää.
Hyvällä vai huonolla tavalla ihan sama?
– Kyllä se on hyvä ihan sama. Ja se liittyy nimenomaan musiikin tekemiseen, että biisit ovat syntyneet sellaisesta ihan sama -tunteesta. Ja sitten kun itse on ollut synkissä vesissä, ja oma mieli on aika huojuva ja horjuva, ja kun tämä aika missä me eletään on itselle tosi ahdistavaa…
Mikä siinä tarkkaan ottaen ahdistaa sinua?
– No, korona ja ilmastokatastrofi ja ekosysteemien romahdus ja kuudes sukupuuttoaalto ja ovella kolkutteleva sota, Autio puuskahtaa (haastattelu tehtiin hieman ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan täydellä voimallaan).
Ei siis mitään pieniä ahdistuksen aiheita. Eikä ole mikään ihme, jos ne tarttuvat myös lauluihin. On vaikea olla ulkopuolella asioista, joissa oikeasti on sisäpuolella. Päässä pyörii kysymyksiä, että miksi asiat ovat näin ja miksei niille tehdä tarpeeksi.
– Tuntuu, että kohta tämä systeemi nitisee, ja se tunne on osunut samaan kohtaan oman mielen nitisemisen kanssa
Kaikki talot huojuu -albumilla Autio ammentaakin oman päänsä sisäisestä maailmasta ja laajentaa sitä isompaan mittakaavaan. Henkilökohtaisen elämän haasteet nivoutuvat samaan tunnekimppuun oman elämänhallinnan ulkopuolelle rajautuviin globaaleihin uhkiin.
Onko sinun vaikea ymmärtää tai hyväksyä sitä, että useimmat ihmiset eivät koe maailmantuskaa yhtä raskaasti kuin sinä?
– Ei, ei yhtään. Onhan se itsellekin järjenvastaista, koska ei se kiinnity oikein mihinkään. Onhan joku ilmastokatastrofi tavallaan täysin käsittämätön ajatus, vaikka se konkretisoituu joissain metsäpaloissa.
Ahdistusta lisää aina tunne siitä, ettei asioille voi tehdä mitään. Ainakaan yksin.
– Siinäpä se onkin, että mitä yksi tyyppi voi tehdä? Mä näen voimaa yhteisöllisyydessä. Ja sehän tässä koronassa onkin ollut hirveää, kun ei ole voinut olla yhteisiä kokoontumisia ja voimaantumisen paikkoja. Kaikki ovat vain yksin koettaneet räpeltää jotain.
Antti Aution ja hänen yhtyeensä (Joel Parvamo, sähkökitara, Ella Rosenlund, viulu ja laulu, Jussi Liukkonen, basso ja Joska Saarinen, rummut) musiikin pohjalla on edelleen aiemmilta levyiltä tuttu herkkä folk ja akustinen sointi, mutta vastapainona on entistä runsaampaa dynamiikkaa, äärimmäisimpänä esimerkkinä Lisää ääntä -kappaleen kakofoniaksi kasvava, sähköinen ja säröinen bändisoitto.
Autio on myös kaivanut itsestään uudenlaisen tyylin tekstittäjänä ja laulajana, kun Kaikki on hyvin– ja Muistitko -kappaleet etenevät luettelomaisina sanaryöppyinä. Ne myös avaavat ja sulkevat albumin ympyrän hienosti.
Uudenlainen ilmaisu vaati syntyäkseen uusia tekemisen tapoja. Biisien äärellä tuskaillessa avuksi ilmestyi yllättävä tyyppi, joka pääsi tositoimiin, kun Autio kääri hihat Hailuodon taiteilijaresidenssissä majaillessaan.
– Kehitin semmoisen alter egon, jonka nimi on Antti-eno, Autio kertoo.
Eno-versio on häntä itseään spontaanimpi ja räävittömämpi biisintekijä.
– Antti-enon metodi on, että se tekee biisejä tosi nopeasti eikä mieti mitään. Tälle levylle päätyi pari sellaista, ja ne on tehty yhdeltä istumalta muutamassa tunnissa. Pointti on siinä, ettei niihin sanoituksiin saa kajota enää sen jälkeen. Ne on siinä.
Uudistuminen on aihe, jonka tarpeellisuutta tai turhuutta varmasti jokainen musiikintekijä pohtii aika ajoin.
– Olisihan se kiva aina kehittää jotain uutta, vähintäänkin tekotapaan liittyen. Nyt tuli tämä Antti-eno vastaukseksi siihen turhautumiseen, ettei tekemisen tarvitsisi olla aina niin… hidasta.
Uusi levy syntyi Aution sanojen mukaan ”aika rytinällä”. Vielä reilu vuosi sitten valmiina ei ollut oikein mitään, kunnes kevään 2021 lähestyessä biisejä alkoi syntyä, ja Autio ”runnoi kasaan tämmöisen kokonaisuuden”.
Uudet kappaleet syntyivät nopeaan tahtiin, mutta Autio kertoo, että normaalisti kappaleet vaativat häneltä hyvin erilaisia työmääriä ja aikoja valmistuakseen.
– Joskus saattaa tulla kappale ihan sikahelposti, silleen ettei jää edes mitään muistijälkiä, että mitä tapahtui.
– Mutta oli mulla myös yksi biisi, jota tein kuusi vuotta. Sitten esitin sen kerran keikalla enkä ole soittanut sen jälkeen kertaakaan.
Tuntuiko se keikalla niin huonolta?
– Ei, se meni tosi hyvin. Se on musta hyvä biisi, mutta se vaan jäi. Ehkä sille löytyy aika ja paikka vielä joskus.
Aution tekotapa on vakiintunut sellaiseksi, että hän tekee kappaleet pitkälle itsekseen ennen kuin esittelee ne yhtyeelleen. Sillekin olisi tietenkin löydettävissä vaihtoehtoja.
– Kyllä mä olen hahmotellut uusia tekemisen tapoja seuraavalle levylle, sitten kun sen aika joskus on. Pohtinut, että mitä ne ylipäänsä voisivat olla. Tähän asti en ole kokenut tarvetta sellaiselle, mutta ei mulla ole mitään semmoistakaan, että niin ei voisi tehdä.
Uudella albumilla tuntuu, että Autio yrittää tietoisesti karistaa päälleen levitettyä folk-artistin viittaa, vaikka toki levyllä hiljaisesti näppäiltyä akustista kitaraakin löytyy.
– Folk on tullut tavallaan sattumalta, ei se ole mulle koskaan ollut mikään ehdoton juttu, että pitää tehdä folkia. Se on tullut paljon soitinvalinnastakin, siis akustisesta kitarasta.
– Ehkä mulla oli nyt semmoinen olo, että halusin jotain toisenlaista. Ja kun tietää, että bändistä lähtee vaikka mitä irti, niin turha sitä on piilotellakaan.
Uutena ainesosana Kaikki talot huojuu -albumilla on äänittäjän, miksaajan ja tuottajan roolissa ollut Joonas Saikkonen.
– Välillä Joonas on ollut sitä mieltä, että ei tarvitse tehdä mitään muutoksia, mutta välillä hän on esittänyt hyviä kysymyksiä ja ehdottanut jotain. Hän on tosi herkkä sen suhteen, että mikä tämä meidän juttu on ja mihin tässä pyritään.
Teksti: Mikko Meriläinen
Lue koko haastattelu Soundista 3/22.