Tapaamme ravintola Oivassa, Helsingin Kalliossa. Paikka on valikoitunut sattumalta, mutta kahvia jonottaessamme laulaja-lauluntekijä Lyyti (Lydia Lehtola, 28) muistaa, että juuri täällä hän soitti ensimmäisen Helsingin-keikkansa. Vuosi oli 2016.
– Täällä järjestettiin joku open mic -ilta, jossa olin lämppärinä. Soitin omia biisejä ja säestin pianolla. Ajattelin silloin, että jos vain käyn keikoilla esiintymässä, joku levy-yhtiö heti kiinnostuu ja asiat alkaa tapahtua itsestään. Mutta ei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista.
Ensimmäinen syyskuuta ilmestyvä pitkäsoitto Nousussa taas on Lyytin kolmas albumi. Sen julkaisee Universal Musicin alla toimiva Johanna Kustannus. Aiemmat levyt, Meitä ei ole kutsuttu (2020) sekä Toiveet ja helyt (2021), julkaisi jyväskyläläinen indie-yhtiö Luova Records.
Lyyti on kotoisin Joensuusta. Hän muutti aikanaan Helsinkiin opiskelemaan, tutustui lavarunouteen ja kävi Oivan open mic -illan kaltaisissa tapahtumissa. Pääkaupungin musiikkipiireistä löytyi samanhenkisiä ihmisiä, ja bändi sai lopullisen muotonsa. Ensimmäiset demot eivät vielä johtaneet levytyssopimukseen, mutta vuosien jälkeen pienillä keikoilla kiertäminen ja oman tyylin hiominen palkittiin.
Toissa vuonna ilmestynyt Toiveet ja helyt sai suorastaan hurmioituneen vastaanoton ja nosti Lyytin yhtyeineen isommille lavoille sekä kotimaisen vaihtoehtomusiikin kärkinimistöön. Kappaleet kuten Mihin voi soittaa? ja Puhalla ja toivo ovat jättäneet pysyvän jäljen 2020-luvun Suomen musiikilliseen maisemaan.
Tätä haastattelua tehdessä artisti on vastikään palannut kesän festivaaleilta ja saanut Juha Vainion rahaston Vuoden sanoitus -tunnustuksen kappaleesta Ennätyshelteet. Syksyllä on luvassa uuden albumin julkaisukiertue, johon kuuluu Lyytin ensimmäinen esiintyminen Tavastia-klubilla. Keikka järjestetään 21. syyskuuta.
– Tavastialle on tulossa kaikenlaista, vierailijoita ja muita yllätyksiä. Ollaan bändin kanssa sovitettu vanhoja biisejä uusiksi. Tavoitteena on tehdä siitä meidän paras show tähän mennessä.
Uskaltaminen, omana itsenä eläminen ja minän rajojen tunnustelu ovat olleet pysyviä juonteita Lyytin sanoituksissa. Ne ovat läsnä myös uusimmalla albumilla, kenties vielä aiempaa voimakkaammin. Kappaleista ja muustakin ulosannista välittyy uudenlainen energia ja itsevarmuus, halu ”repäistä”, vapautua.
– Mä olen halunnut kokeilla uudenlaista ilmaisua ja uusia tapoja olla. Edellisen levyn menestys ja keikat antoivat voimaa ja itsevarmuutta, yleisön energiassa pystyi kellumaan. Mä en yleensä ole uskaltanut ottaa tilaa, jos sitä ei ole erikseen annettu. Mutta keikoilla tajusin, että mä voin ottaa tilan myös itse ja heittäytyä tilanteeseen, liikkua vapaammin.
– Mä elin pitkään ikään kuin yhtenä isona kysymyksenä. Lähestyin tilanteita ja muita ihmisiä siitä näkökulmasta, että mitä musta halutaan ja mitä mun pitäisi olla. Sen sijaan että olisin itse joku väite, joka ilmaisee, että ottakaa tai jättäkää.
Oman äänen löytämisen ja minän rajojen tutkimisen ohella tuoreen levyn teemoja ovat ihastuminen, rakkaus ja nähdyksi tuleminen. Kappaleissa vilahtelevat someajan lasipinnat ja pelkäksi kuvaksi muuttuva todellisuus: ”Mua seuraa tää katse / niin et oon kuva enkä keho — koitan sua ruudun läpi koskea / mut valo sammuu ja tuijotan vaan omia kasvoja.”
– Koen, että tyttönä mä olen tullut katsotuksi kuvana enkä kokonaisena ihmisenä, ja toisaalta mä olen myös itse saattanut katsoa muita samanlaisena kuvana. Sellainen kuva voi olla tosi ristiriidassa sisäisen identiteetin tai identiteetin kehittymisen kanssa. Tulee tarve murtautua ulos siitä kuvasta, joka muilla on.
– Olen miettinyt näitä aiheita paljon varsinkin sen jälkeen, kun luin Anu Silfverbergin kirjan Sinut on nähty. Se oli tosi vaikuttava kokemus.
Kelpaamisen, nähdyksi tulemisen ja itsevarmuuden teemat kulminoituvat uuden albumin nimikkokappaleeseen, jonka rytmissä ja lyriikoissa kuuluu kaikuja rap-maailmasta: ”En istu tähtien pöytään vaan oon itse se tähti — haluun kaataa instituutiot tai ite olla sellanen.”
– Halusin kommentoida tiettyjä rapin ilmaisukeinoja, en mitenkään suoraan, mutta rivien välistä. Samalla biisin voi ottaa ihan tosissaan. Teksti voi kommentoida jotain diskurssia, mutta olla samalla vilpitön.
Myös sovituksellisesti uudet kappaleet kuulostavat entistä isommilta ja uskaltavat ottaa oman tilansa. Syvät kosketinmatot leijuttavat äänimaisemaa, ja soundien kirjo on laaja. Syntikkahuurut vievät kappaleita aiempaa elektronisempaan suuntaan, mutta pohjalla on edelleen luomulta kuulostava bändisoitto. Myös jousia käytetään aiempaa enemmän.
Albumin sovituksiin ovat Lyytin lisäksi osallistuneet bändi ja tuottaja.
– Kosketinsoittaja Antti Vuorenmaa on tuonut paljon näkemystä ja rohkeutta sovituksiin, ja hän on myös levyn toinen tuottaja Väinö Karjalaisen ohella. Antti on tosi hyvin saanut kiinni mun abstrakteistakin kuvailuista soundeihin liittyen ja pystynyt toteuttamaan ne.
– Kauan sitten, kun aloin tehdä musaa, mulla oli tarve tehdä jotain ihan erilaista, jotain tosi outoa. Se johtui ehkä mun taustasta – oon kotoisin pikkukaupungista ja ollut siellä vähän outolintu. Halusin mennä syvään päähän sen outoilun kanssa. Nykyään haluan olla vähän helpommin lähestyttävä. Juuri tästä ollaan puhuttu paljon tuottajien kanssa, että miten tehdä omaehtoista ja uniikkia, mutta kuitenkin ulospäin ja kuulijaa kohti suuntautuvaa musiikkia.
Oliko edellisen levyn menestyksen jälkeen vaikea tehdä uutta musiikkia, vai oliko suosio pelkästään kannustavaa?
– Mä koen, että se pelkästään kannusti. Mulle ei ole tullut rysäyksellä mitään valtavaa suosiota kuitenkaan. Nousu on ollut loivaa, mikä on hyvä. Mulle iso hitti heti ensimmäisellä levyllä – siis edes indie-piireissä iso hitti – olisi voinut olla lamaannuttava kokemus.
Entä vaihdos isolle levy-yhtiölle? Onko jokin musiikin tekemisessä muuttunut?
– Jotkut käytännön asiat on tietysti muuttuneet, kun käytössä on isommat budjetit, eikä kaikkea tarvitse hoitaa yksin. Kukaan ei ole kuitenkaan tullut sanomaan, mitä mun pitäisi tehdä tai olla tekemättä, paitsi jos mulla itselläni ei ole ollut ajatusta valmiina. Esimerkiksi levyn visuaalista puolta olisi kannattanut ruveta suunnittelemaan jo samaan aikaan musiikin kanssa.
– On kuitenkin vähän vanhentunut mielikuva, että levy-yhtiöissä tehtäisiin jotain valmiita artistituotteita. Päinvastoin lähdetään siitä, mikä on kenenkin oma ääni ja mitä artisti itse haluaa tuoda esille. Varsinkin Johannalla pyritään varmasti tukemaan omaäänisiä tekijöitä.
Lyytissä yhdistyvät kunnianhimoinen määrätietoisuus ja ujon tarkkailijan epäilykset. Hän kertoo ”Universalin bileistä”, joissa oli ”hiiviskellyt seiniä pitkin” ja häkeltynyt siitä, että oli päätynyt samoihin piireihin maan tunnetuimpien muusikoiden kanssa. Samalla puheesta välittyy näyttämisen tarve, määrätietoinen halu lunastaa oma paikka.
Oliko tätä levyä tehdessä uusia esikuvia tai vaikutteita?
– Mua kiehtoo artistit, jotka luo omaa maailmaansa. Sellaiset kuin Kate Bush ja Björk, niitä olen kuunnellut aina. Tai Shygirl, Lorde… Mun musa ei ehkä kuulosta kovin samalta, mutta niissä viehättää asenne ja omaperäinen tapa ilmentää pop-tähteyttä. Mä olen halunnut olla pop-tähti, mutta en sanan perinteisessä merkityksessä. Haluan luoda omaa maailmaa esiintymistyylin, visuaalisen ilmeen ja musavideoiden kautta.
Lyytin maailmaan kuuluvat suuret tunteet, päiväkirjan salaisille sivuille kirjoitetut tekstit. Säkeitä on paljon ja rivit pitkiä. Niissä vilahtelevat nouseva merenpinta, metsäpalot ja piinaava kuumuus, mutta kokonaisuus on silti toiveikas ja valoisa. Kappaleet kuulostavat siltä kuin joku ajaisi pyörällä alas hiekkatietä, kohti uimarantaa.
– Mulle kirjoittaminen on vastavoima masennukselle, äänelle joka sanoo, ettei millään ole merkitystä. Voi luoda todellisuuden, laulun kokoisen maailman, jossa kaikki on merkityksellistä.
– Luottamus omaan visioon on tärkeintä artistille. Tarvitaan lapsen uskallusta, lapsethan ei yleensä kyseenalaista niiden näkemyksiä. Tämä uusi levy on ehkä yritys palata mun sisäisen lapsen itsekritiikittömään tilaan. Oon teettänyt erityisen esiintymisasun syksyn keikoille, sellaisen keijuprinsessamekon. Mä olen siitä ylpeä, koska olisin lapsena halunnut just sellaisen.
Saatko paljon viestejä tai palautetta somen kautta?
– Nuoret jakaa kokemuksia paljon, se on ilahduttavaa. On myös hienoa, että nuoria käy paljon meidän keikoilla. Nuorten energiassa on jotain tosi aitoa ja parantavaa.
Millaisena näet kotimaisen musiikin kentän tällä hetkellä, miltä se näyttää artistin näkökulmasta?
– Niin, ihmiset kyllä kuuntelee ja tarvitsee musiikkia… Nuori yleisö ja nuoret artistit ovat aiempaa monipuolisempia ja avoimempia eri musatyyleille. Enää ei olla niin genreuskovaisia. Tuntuu, että perinteinen bändisoitto on jo itsessään vaihtoehtoista ja erilaista kuin valtavirta, mutta se on löytänyt kuulijoita nuorissakin. On mahdotonta ennustaa, mistä tulee ilmiöitä, mutta uskon että omaperäisyydelle on aina tilaa.
Onko sinua pyydetty fiittaamaan jonkun toisen artistin biiseille?
– Ei ole, mutta voisin kyllä ehdottomasti lähteä. Olen kuunnellut viime aikoina entistä enemmän räppiä, ja voisin esimerkiksi laulaa jonkun kertsin, jos joku hyvä tyyppi kysyisi.
Kaikilla kolmella levylläsi kuuluu maailmantuska ja huoli tulevaisuudesta, mutta myös ilo ja toiveikkuus elämän kauniista asioista. Mitä sana tulevaisuus tarkoittaa sinulle, millaisia mielikuvia se herättää?
– Mä koen, että nyt eletään aika latautunutta hetkeä historiassa. On tunteita kuohuttavaa, mihin suuntiin esimerkiksi politiikka on mennyt viime aikoina. Olen kasvanut Suomessa, jossa kaikki puolueet tuntui olevan melkein samanlaisia. Viimeaikaiset käänteet tuntuvat järkyttäviltä, mutta samalla herättää toivoa, että ihmiset ovat aiempaa kiinnostuneempia asioista ja haluavat ottaa kantaa. Sama tietoisuuden herääminen näkyy myös ilmastokysymyksissä. Voimalla on aina vastavoima.
– Oma tulevaisuus taas… Mulla on paljon tavoitteita ja unelmia, mutta mä olen myös aika realistinen niiden kanssa. En olisi sen ensimmäisen Oivan-keikan aikoina uskonut, että pääsen joskus tähän pisteeseen. Haluan jatkaa musiikin kanssa niin pitkään kuin se kivaa.
Tärkeintä tavoitteiden saavuttamisessa on sinnikkyys.
– Mun horoskooppimerkki on kauris, mutta se on käännetty suomeksi väärin; capricorn tarkoittaa oikeastaan vuohta. Mä aina ajattelen, että olen vuohi, joka voi kiivetä ylös pystysuoraa kallioseinämää. Se on mun voimaeläin. Kun tarpeeksi kauan katsoo, löytyy aina joku askelma, ja lopulta edessä avautuu laajempi näköala.
Teksti: Antti Rönkä
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/23.
