Haastattelu: Meshuggah joutui ensimmäisellä Suomen-vierailullaan tukalaan paikkaan poliiisin kanssa

Miten Meshuggah muistelee ensimmäistä ulkomaankeikkaansa, joka sattumoisin soitettiin Suomessa? Entä mitä tekniikkametallin jättiläinen ajattelee uudesta albumistaan? Timo Isoaho haastatteli yhtyettä Soundiin 4/22.
26.4.2022 15:46

Voiko kaiuttimista vyöryvä rockmusiikki paiskata kuulijan maansiirtokoneen alle? Ehkä ei, mutta juuri sellaiselta nyt tuntuu. Eletään tammikuun sysimustaa iltaa, ja moniin äärimmäisiin musiikillisiin horisontteihin vuosikymmenien ajan kurkottaneen Meshuggahin tuoreen Immutable-studiolevytyksen ennakkokuuntelu on juuri päättynyt.

66-minuuttisen Immutablen paljastuu jo ensimmäisellä tutustumiskerralla nimensä mukaiseksi ”muuttumattomaksi” Meshuggah-järkäleeksi. Sen painajaismaisella tarkkuudella groovaavat rumpu- ja riffitulitukset muistuttavat ruotsalaisyhtyeen takavuosien nerokkuudesta, mutta se ei ole koko totuus: Immutable kuljettaa Meshuggahia myös kohti uusia maailmoja.

– Mietimme levyn otsikkoa hartaasti, mutta lopullisen valinnan tekeminen oli silti helppoa. Vähemmän tarkkaavaisen kuulijan mielestä Meshuggah saattaa kuulostaa vuodesta toiseen ihan samanlaiselta, mutta huolellisempi tarkastelu voi paljastaa yllättävänkin isoja eroavaisuuksia levyjen välillä. On siis muuttumaton fakta, että Meshuggahin soundin ja kappaleiden ydin on kokenut muutoksia kerta toisensa jälkeen, huomauttaa ennakkokuuntelua kuratoiva Tomas Haake.

– Kollektiivisen suosikkimme Metallican klassikko Master Of Puppets oli eräs uuden levyn roolimalleista. Immutable soi aikaisempaa dynaamisemmin, ja kappalemateriaali on tunnelmiltaan sekä tempoiltaan entistä vaihtelevampaa ja tarttuvampaa. Toki albumilta löytyy myös sanattoman Past Tense -outron lisäksi varsinainen instrumentaalibiisi They Move Below, joka on meidän oma Orion, rumpali nauraa.

Immutablelta löytyy toinenkin… no, välisoitto. Black Cathedral on Mårtenin (Hagström, kitara) säveltämä black metal -konsertto, joka koostuu hyvin monesta päällekkäisestä kitararaidasta. Se ei tuntunut kaipaavan Jensin (Kidman, laulu) tai minun panosta, joten jätimme teoksen rauhaan. Monet varmasti odottavat blast beat -kompin rämähtävän käyntiin millä hetkellä hyvänsä, mutta sellaisen perään haikaileminen on turhaa. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että minä en osaa soittaa kovin nopeasti!

Jalan alle

Seuraavan haastattelun aika koittaa muutamaa viikkoa myöhemmin. Pohjoiseen Ruotsiin monen Tukholman-vuoden jälkeen muuttanut Mårten Hagström huokaa syvään, kun pyydän häntä palaamaan The Violent Sleep Of Reason -levyn (2016) jälkeisen maailmankiertueen aikakaudelle.

– Pahoittelut sanavalinnasta, mutta Fredrik (Thordendal, kitara) pudotti silloin melkoisen uutispommin. The Violent Sleep Of Reason -rundi oli nimittäin pahasti kesken, kun Fredrik ilmoitti jättäytyvänsä pois yhtyeen toiminnasta – mahdollisesti monen vuoden ajaksi. Fredrik painotti sitä, että hänen on pakko päästä työstämään omaa musiikkia oman studion uumeniin, muistelee kitaristi.

– Ajattelin saman tien, että bändin ura on saapunut päätepisteeseen, sillä en siinä hetkessä voinut kuvitellakaan soittavani Meshuggahin biisejä jonkun muun kanssa. Kun ensijärkytys hälveni, ajatuksetkin alkoivat muuttua. Päätimme loppujen lopuksi palata tien päälle, ja pestasimme livekitaristiksi vanhan tuttumme Per Nilssonin Scar Symmetry -yhtyeestä. Ja katsohan vain: homma toimi komeasti, ja Perin valtava innostus tarttui meihin muihinkin.

Meshuggahilla oli onnea myös aikataulujen suhteen, sillä The Violent Sleep Of Reason -kiertue ehti päättyä ennen maailmanlaajuisen pandemian iskua.

– Kun maailma sulkeutui, päätimme tehdä uuden studioalbumin – ilman minkäänlaista kiirettä, sanoo Hagström.

– Aloin kirjoittaa uusia biisejä, ja niin tekivät myös Tomas ja Dick (Lövgren, basso). Innostuin lopulta niin paljon, että sävelsin ihan hillittömän määrän musiikkia. Jotkut tuolloin syntyneet jutut eivät kuulostaneet lainkaan Meshuggahilta, ja olenkin viime aikoina kerännyt rohkeutta oman levyn tekemistä varten.

Siitä puheen ollen: miten tunnistat uuden Meshuggah-idean? Entä mistä ylipäänsä tiedät, että joku aihio on tarpeeksi hyvä bändin käytettäväksi?

– Yhtyeen uralla on jo niin paljon mittaa, että joku osa minussa vain tietää, mikä meille sopii. Poikkeuksiakin on. Joskus käy niin, että kehitän aikani jotakin uutta ideaa, mutta lopulta se tuntuu liian oudolta. Sitten bändin muut jäsenet sattuvat kuulemaan aihion ja kohta he jo hihkuvat innoissaan, että tästä syntyy mahtavan kokeileva Meshuggah-kappale, nauraa kitaristi.

– Voisin lainata AC/DC:n Angus Youngia, sillä hän on todennut, että riffin pitää mennä jalan alle. Ajattelen samoin: jos idea ei saa tanssikenkiä liikkeelle, tekeleessä on jotakin vikaa. Totta kai biisimme seikkailevat välillä kummallisilla poluilla, mutta pohjimmiltaan me luotamme silti 4/4-tahtilajiin. Uuden levyn tekemisen aikana me jo nauroimmekin, että mikäli ZZ Top tekisi Meshuggah-albumin, se olisi varmaan aika lähellä Immutablea!

Pystytkö poimimaan Immutablelta avainbiisejä?

– Voisin mainita kappaleet Broken Cog, The Abysmal Eye, Phantoms ja They Move Below. Nämä biisit ovat toisiinsa nähden hyvin erilaisia, ja ne etenevät esimerkiksi stoner-jyystöstä äärimmäiseen tuplabassarijylinään ja hyvinkin psykedeelisiin tunnelmiin. Jos mietin jalkapallokenttää, nämä teokset ovat kulmalippuja, ja kaikki muut albumin sävellykset mahtuvat niiden rajaamalle kentälle, kuvailee kitaristi.

– Nostettakoon silti esiin myös biisit Light The Shortening Fus ja I Am That Thirst. Jos aiemmin mainittu nelikko sisältää kaikenlaisia kokeiluja, nämä kappaleet taas alleviivaavat ennen kaikkea sitä tosiseikkaa, ettei Meshuggah tule koskaan hylkäämään jykevimpiä perustuksiaan!

Aikamoista sekoilua

Mennäänpä seuraavaksi muutamien vanhojen virstanpylväiden äärelle. Pieneen juhlistukseen on syynsä, sillä Meshuggah täyttää näinä aikoina 35 vuotta.

­– Meshuggahin ensimmäinen ulkomaankeikka? Hetkinen… Se taisi tapahtua Nummirockissa kesällä 1995, muistelee Hagström.

– Tulimme laivalla Uumajasta Vaasaan, ja ajoimme suoraan festivaalialueelle. Muistan elävästi, että olimme kaikesta todella innoissamme. Niin taisi olla myös Fredrikin tyttöystävä, joka onnistui hukkaamaan festarin tuntumassa sijainneen mökkimme avaimet. Pahaksi onneksi leirintäalueen vastaanotto oli kiinni, emmekä saaneet uutta avainta mistään. Päätimme sitten hajottaa yhden ikkunan ja mennä sisään sitä kautta… Kuinka ollakaan, poliisit sattuivat paikalle juuri sopivaan – tai epäsopivaan – aikaan. Tilanne oli hetken ajan varsin tukala, mutta onneksi saimme jotenkin todistettua, että mökki on meidän nimissämme. No, olisihan sekin ollut varsin tyylikästä, jos ensimmäinen Suomen-reissumme olisi päättynyt putkaan!

Seitsemän vuotta myöhemmin keikoista muilla mailla ei enää ollut pulaa. Pitääkö paikkansa, että jouduitte miksaamaan Nothing-albumin (2002) vain kahdessa päivässä, koska Meshuggahin kalenterissa komeili kymmenen viikon mittainen Ozzfest-kiertue?

– Tottahan se on. Työskentelytavat ovat sittemmin muuttuneet, sillä miksasimme Immutablea monen intensiivisen viikon ajan, naurahtaa kitaristi.

Nothing on eräs merkkipaaluistamme, mutta sen tekeminen oli aikamoista sekoilua alusta loppuun. Kirjoitimme biisit erään 8-kielisen kitaran prototyypillä, mutta emme saaneetkaan luvattuja 8-kielisiä keppejä nauhoitusten alkuun mennessä, joten meidän piti hieman… improvisoida. Päädyimme käyttämään meille buukatun studioajan viimeistä hetkeä myöten, ja prosessin lopussa olimme aivan lopussa.

Immutablen ohella henkilökohtaisesti tärkein Meshuggah-albumi saattaa hyvinkin olla Catch Thirtythree (2005). Kirjoitimme tätä yhdestä 47-minuuttisesta kappaleesta koostuvaa ”painajaismaista soundtrackia” kahden vuoden ajan, emmekä rajoittaneet omia taiteellisia visioitamme mitenkään. Nykyään Catch Thirtythree saa paljonkin kehuja fanien suunnalta, mutta aikoinaan levy meni monilta täysin yli hilseen. Jotkut kollegat suhtautuivat albumiin jopa jonkinlaisena outona vitsinä, mikä tuntui vähintäänkin kummalliselta, sillä meille itsellemme levy oli kaikkea muuta kuin vitsi!

Sitten vielä yksi juttu. Eikö Tomas Haake tosiaankaan osaa soittaa nopeasti?

– No, sanotaan vaikka niin, että ei ainakaan kovin nopeasti, nauraa Hagström.

– Tomas on kertonut joidenkin jo harmitelleen, ettei hän soita blast beatia Black Cathedralissa. Älkää syyttäkö häntä, syyttäkää minua. Olen vanhan liiton metallidiggari, ja esimerkiksi Mayhem oli eräs suosikeistani jo vuosikymmeniä sitten. Rakastin varhaisen black metalin kitaravallien ilkeää ja pahaenteistä tunnelmaa, mutta en koskaan digannut enemmän tai vähemmän koomisista lauluosuuksista ja ylinopeista rumpukompeista. Ne tuhosivat koko fiiliksen. Ei siis ole lopulta kovin yllättävää, että Jens ja Tomas eivät ole mukana Black Cathedralissa!

Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/22.

Lisää luettavaa