Haastattelu: Sueden Autofiction kerää ylistystä – Brett Anderson paljastaa oman suosikkibiisinsä levyltä

Suede. Kuva: Mika Kirsi

Sueden tuore Autofiction-albumi on vahva todiste siitä, että Brett Andersonilla ja kumppaneilla riittää vielä annettavaa. Jukka Kittilä jututti Andersonia Soundiin 7/22 ja otti selvää uutuuslevyn saloista.

Turn off your brain and yell.” Sueden Autofiction-albumin päätösbiisi kuulostaa ohjenuoralta koko levylle. Onhan brittiyhtyeen yhdeksäs albumi kahta edeltäjäänsä huomattavasti riisutumpi, jopa vuonna 1989 perustetun Sueden koko diskografian riisutuin. Ei solisti Brett Anderson suotta luonnehdi Autofictionia yhtyeen punklevyksi.

Anderson myöntää, että Turn Off Your Brain And Yelliä voi kutsua ohjenuoraksi – alitajuiseksi sellaiseksi.

– Jos rehellisiä ollaan, en ole ajatellut biisiä tuolta kantilta ennen kuin mainitsit asiasta. Mutta summaahan se tavallaan Autofictionin eetoksen. Tämä on melun ja tunteiden täyteinen levy, levy hyvin alkukantaisista asioista, Anderson sanoo.

Tietoinen suunnannäyttäjä päätöskappale ei tosiaankaan ole. Se löysi tiensä levylle aivan viime hetkillä.

– Työstimme jo biisejä Autofictionin seuraajalle, kun Turn Off Your Brain And Yell syntyi. Tajusin oitis, että tämä eläimellisen energian kiteymä täytyy saada Autofictionille. Äänitimme sen äkkiä ja se syrjäytti levyn loppuun kaavaillun balladin.

Night Thoughtsilla (2016) ja The Blue Hourilla (2018) Suede soi varsin orkestroituna. Autofiction on Andersonille looginen vasta-askel.

– Suede on heiluri. Emme halua toistaa samaa kaavaa levy toisensa jälkeen, joten heilahdamme vastakkaiseen suuntaan. Edelliset kaksi albumiamme rakentuvat poikkeuksellisen vahvojen konseptien ympärille. Vastareaktiona halusimme tehdä levyn, joka – miten sen nyt sanoisi – ulvoo alkukantaisemmin. Anderson mieluusti välttäisi viljelemästä kliseisiä luonnehdintoja kuten ”paluu juurille”. Mutta ei hän voi kieltääkään, etteivätkö juuret kohoaisi Autofictionilla pintaan.

– Sueden perimä kumpuaa ajoilta, jolloin soitimme meluisissa, rupuisissa baareissa ehkä viidelle kuulijalle. Kun suosiota kertyy ja kaikki käy sofistikoituneemmaksi, ajelehtii yhtye kuin yhtye väistämättä etäämmälle alkuaikojen yksinkertaisuudesta ja rujoudesta. On tärkeää toisinaan kurottaa uudelleen kohti noita muistoja. Autofiction on pyrkimyksemme muistaa.

Muistamisen operaatiossa olennaista oli tuoda studioon vain se, mitä siellä aivan välttämättä tarvittiin: Anderson, kitaristi Richard Oakes, rumpali Simon Gilbert, basisti Mat Osman ja kosketinsoittaja Neil Codling.

– Levyn promokirjeessä on ilmaisu ”no whistles and bells”. En tiedä miten hyvin tuo englantilainen sanonta avautuu sinulle, mutta se siis tarkoittaa, ettei mukana ole mitään ylimääräistä. Kahden monisyisen kokonaisuuden jälkeen halusin levyn, jolla soi vain samaan huoneeseen pakkautunut yhtye; levyn joka tavoittaa suoraviivaisen soiton käsinkosketeltavan energian.

Se ei saa olla helppoa

Tavoite ei käynyt todeksi tuosta vain. Keskeinen haaste oli luoda levy, joka vaikuttaa edeltäjiään yksinkertaisemmalta, mutta jolla on myös oma älyllinen elämänsä.

– Halusin levyn, jolla on oma narratiivinsa, oma maailmansa. Siinä suhteessa en halunnut hylätä edellisillä levyillä saavutettuja asioita. Autofiction tuntuikin välillä melkeinpä paradoksilta. Sen narratiivi on enemmänkin sooninen, melu ja häiriöäänet biisien välissä ovat tärkeitä elementtejä, ne juurruttavat sinut samaan huoneeseen bändin kanssa.

Alkuperäinen tavoite oli ottaa kuulijat vielä konkreettisemmin osaksi Autofictionia. Suede suunnitteli tuovansa fanejaan studioon tarjoamaan äänityksiin väkevämpää livetilanteen tuntua. Suunnitelmat kaatoi koronapandemia.

– Se on sääli. Mutta levyllä on rippeitä ideasta. Me saimme kuin saimmekin faniemme äänittämiä pätkiä sähköpostitse. Personal Disorderin kertosäkeessä kuuluu melkoista messuamista. Myös That Boy On The Stagen säe ”play sharp and hit that metal” on koottu fanien huudoista.

– Halusin levyn, joka on fyysinen kokemus, ei etäännytetyn älyllinen. Ja jahka me viimein pääsemme soittamaan näitä biisejä, haluan kokemuksen olevan sitäkin käsinkosketeltavampi. Olen rakastanut yhteyttä yleisön kanssa aina. Ikääntyessä siitä on tullut minulle yhä tärkeämpää. Halusin luoda levyn, jota yleisön energia ruokkii.

Autofictionin työstäminen alkoi neljä vuotta sitten. Luomistyö oli pitkä ja paikoin tuskaisa, mutta sitä se Andersonin mukaan on Suedelle aina.

– Työstimme biisejä, viskasimme osan roskikseen, työstimme jäljelle jääneitä uusiksi. Levyä tehdessä koittaa aina hetki, jolloin haluan luovuttaa, koska työ tuntuu yksinkertaisesti niin helvetin vaikealta. Ja se on! Se on joka kerta kuin vuori edessäsi. Kiivetessä kriisi iskee viimeistään puolimatkassa, etkä usko että kykenet jatkamaan.

– Mutta se on osa luovan työn kauneutta. Mikään tekemisen arvoinen ei synny helposti. Ei ole mitään väliä, missä vaiheessa uraasi olet. Musiikin tekeminen on aina yhtä haastavaa. Ikääntyessä vain entistä haastavampaa.

Poimintoja eetteristä

Anderson nimeää That Boy On The Stagen biisiksi, joka valoi uskoa ja selkeytti suuntaa. Kun tuo biisi syntyi, Suedelle konkretisoitui, millainen levy Autofictionista tulisi.

That Boy On The Stage on simppeli ja alkuvoimainen, punkahtava biisi. Ennen sen syntymistä meillä oli vain idea ja jokunen kelvollinen aihio. Ja jos avainbiiseistä puhutaan, myös She Still Leads Me On kiteyttää levystä paljon. Jos minun pitäisi valita suosikkikappaleeni Autofictionilta, se olisi She Still Leads Me On, vaikka muutama muu pääseekin aivan kannoille. Biisi puhutteli vahvasti meitä kaikkia viittä.

– Juuri siksi se valikoitui ensimmäiseksi singleksi. Halusimme palata kuvioihin biisillä, joka todella puhuttelee kuulijoitaan. Nykyään levy-yhtiöt houkuttelevat bändejä julkaisemaan ensimmäisinä sinkkuina mukamas yllättäviä, poikkeavia biisejä, joiden vastaanotto jää usein kädenlämpöiseksi. Tiesimme että tässä meillä on biisi, joka tosiaan iskee faneihimme ja päättää neljän vuoden hiljaiselomme.
Anderson painottaa, että levy yllättää aina tekijänsä. Hänellä on hahmotelma siitä miltä kulloinenkin Suede-levy tulee kuulostamaan, mutta lopputulos eroaa aina hahmotelmasta. Eikä Autofiction ole poikkeus.

– Jokainen levy, jonka teet, yllättää sinut. Poikkeat aina hieman suunnitelmastasi – ja se on osa koko jutun kauneutta. Ensin ajattelet, että tällä kertaa kuljetaan tätä polkua. Mutta harhaudut polulta joka kerta. Ja harhautuessasi kulkeudut kiinnostaviin paikkoihin.

Voinee sanoa, että jos levy vastaisi täysin odotuksia ja alkuperäistä hahmotelmaa, siitä puuttuisi jotain?

– Juuri näin. Muutama vuosi sitten näitä biisejä ei ollut olemassakaan. Ja siinä on jotain kovin kaunista, jopa alkemistista: Ikään kuin poimisimme näitä biisejä eetteristä. Se on jo itsessään yllättävää, odottamatonta. Puhumattakaan siitä, miten odottamatonta joka ikinen kerta on se, että levy yleensäkin tulee valmiiksi.

Levyn tekeminen ei sinänsä vaadi Suede-solistin mielestä juuri minkäänlaista taitoa.

– Huonon levyn tekeminen on todella helppoa. Helvetin hyvä levy onkin sitten aivan toinen juttu. Minuun ei koskaan tee vaikutusta, kun kuulen että tämä tai tuo artisti on tehnyt 14 levyä ja kirjoittanut 500 biisiä. Entä sitten? Kuka tahansa pystyy siihen! Yritäpä sen sijaan kirjoittaa yksi hieno biisi. Kuka haluaa kuulla 500 surkeaa biisiä? Musiikillista taikuutta, sitä me kaipaamme.

Mysteeri säilyköön

Autofiction on sanoituksiltaan yksi Andersonin henkilökohtaisimmista albumeista. Hän ei koe, että levyn riisutumpi luonne olisi vaikuttanut tapaan, jolla hän kirjoitti tekstit.

– Ainahan minä etsin lyriikoissani jonkinlaista mysteerin elementtiä. Kirjoitan tekstejä, joiden perimmäistä merkitystä en itsekään täysin tiedä. Olen yhä hämilläni siitä, mistä Autofictionin teksteissä on kyse. Siksi koenkin aina yhtä vaikeaksi vastata, kun joku kysyy mistä tämä tai tuo biisi kertoo. Vastaan, että kysy kymmenen vuoden kuluttua uudelleen, sitten ehkä osaan jo vastata. Nyt voin puhua vain tämänhetkisistä tulkinnoistani.

Autofiktio on omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota yhdistelevä kirjallisuuden laji. Anderson kokee levyn nimen Autofiction kiteyttävän jotain varsin olennaista paitsi levystä myös taiteesta laajemmin.

– Kaikki taide sijoittuu autofiktion spektrille. Mitään taidetta ei voi pitää absoluuttisena totuutena muttei myöskään absoluuttisena fantasiana. Edes Taru sormusten herrasta ei ole sataprosenttista fantasiaa, sen sisällöissä on kytköksensä todellisuuteen. Ja toisaalta taas, jopa kaikkein rehellisimmiksi luonnehditut laulut, runot ja mitkä tahansa teokset sisältävät jonkinlaisen manipulatiivisen, fiktiivisen elementin.

Anderson korostaa, ettei hänen tapansa kääntää hetkiä omasta elämästään lauluiksi ole millään tavoin uniikki.

– En ole koskaan lukenut edesmennyttä kirjailijaa Mary McCarthya. Mutta törmäsin hänen hienoon ajatukseensa siitä, miten hän hyödyntää omaa elämäänsä taiteessaan. Hän kuvaili prosessiaan todellisten kirsikoiden asettelemiseksi kuvitteelliseen kakkuun. Loistava luonnehdinta! Otat elementtejä todellisuudesta ja tuot ne kuvitteelliseen viitekehykseen.

– Tietenkin tiedän mistä biisini kumpuavat, mutta niiden merkitykset muuttuvat. Mieluummin vihjaan kuin selitän, mistä on kyse. Biisi on voimakkaimmillaan, kun et saa täysin kiinni, mitä se merkitsee. Kun saat, jokin taika katoaa. Vähän kuin vangitsisit kauniin perhosen kesken lentonsa, tappaisit sen ja laittaisit lasin taa näytille. Uskon, että jollain tasolla jokainen artisti jättäisi mieluummin biisinsä merkitykset selittämättä, koska juuri tuo selittämätön on niissä kiinnostavinta.

Anderson ei koskaan väitä vastaan, kun Suede-fanit kertovat mitä biisit heille tarkoittavat. On vain ja ainoastaan ihanaa kuulla erilaisia tulkintoja sanoituksista, niitä ei sovi ylimielisesti kumota.

– Rakastan sitä, miten biisit valmistuttuaan elävät omaa elämäänsä irrallaan minusta. Ne on päästettävä vapaiksi kuten lapsetkin. Joo, analogia lasten ja biisien välillä on monikertoihin käsitelty. Mutta kuten yrität tarjota lapsillesi koulutusta ja kokemuksia, opettaa tapoja, valmistelet myös biisisi siihen hetkeen, kun niiden on aika lähteä luotasi. Teet niistä mahdollisimman hyviä ja kiinnostavia, ettei niitä haukuttaisi ja potkittaisi hengiltä. Kasvatat kappaleitasi.

Kuuntele nyt vain se levy

Brett Anderson on kirjoittanut kaksi omaelämäkerrallista teosta. Solistin lapsuudesta Sueden levytyssopimukseen kantanut Hiilenmustat aamut julkaistiin 2018, yhtyeen uraa käsitellyt Ikkunan takana iltapäivä vuotta myöhemmin.

Kirjalliset teokset eivät ole vaikuttaneet Andersonin tapaan kirjoittaa lyriikkaa, mutta temaattisia yhtymäkohtia kirjojen ja Autofictionin väliltä löytyy.

– Kirjan ja sanoitusten kirjoittaminen ovat melkeinpä toistensa vastakohdat. Moni ei ehkä hahmota tätä, molemmissahan on kyse sanoista. Mutta sanoituksissa soundilla ja melodialla on niin keskeinen rooli. Surkeimmatkin sanat voivat toimia, jos melodia on hieno. Sanoitus voi olla luettuna imelä, mauton, mutta kun se lauletaan kauniisti ja melodia on kohdillaan, voi lopputulos ollakin maaginen.

– Mutta siis, varmastikin kirjani inspiroivat sanoituksiani. Ainahan työni ruokkivat toisiaan. Käsittelen Hiilenmustissa aamuissa lapsuuttani, vanhempiani, ja biiseissä kuten She Still Leads Me On on kyse juuri noista asioista. Jälkimmäisessä kirjassa taas on luku nimeltä Henkilö vs. hahmo, joka käsittelee sitä, miten kuuluisuus vaikutti minuun 1990-luvulla. Käsittelen tuotakin teemaa myös Autofictionilla.

Se nousee esiin vahvasti etenkin That Boy On The Stage -kappaleessa.

– Erinomainen esimerkki. Hyvinkin simppeli muotokuva hahmosta nimeltä Brett Anderson. Jos levyllä on yksi biisi, jonka merkityksen pystyn sinulle avaamaan, se on That Boy On The Stage.
Kuten aiemmin todettu, punk ei ole harhaanjohtava termi kuvaamaan Autofictionin roolia Sueden tuotannossa. Sitäkin selkeämmin levyltä kuultaa post punk, etenkin jälkipuolen biiseissä Shadow Self ja It’s Always The Quiet Ones.

– Saanko sanoa yhden asian? Valitsen sanani huolella. Autofiction on meidän punk-levymme, ei punk-levy sinänsä. Siinä on iso ero. Jotkut ovat sanoneet, että eihän tämä mitään punkia ole. Ei niin, se on meidän punk-levymme, punkin henki Suede-filtterin läpi vietynä Punk oli minulle nuoruudessa valtava juttu, Sex Pistols suosikkibändini. Mutta en halua Sueden kuulostavan Sex Pistolsilta. Mitä pointtia siinä olisi? Sex Pistols hoiti sen homman jo aika hienosti. Mutta haluan hyödyntää punkin energiaa, raivoa, vastarintaa.

– Mutta olet täysin oikeassa, levyllä on paljon post punk -elementtejä, Siouxsie And The Bansheesiä, curemaisuuksia. Olisi osuvampi luonnehdinta kutsua Autofictionia post punk -levyksemme. Mutta on ihanan iskevää ja yksinkertaista vain tokaista, että tässä on punk-levymme. Ikään kuin haistattaisi vitut liiallisille muodollisuuksille ja sanoisi, että kuuntele nyt vain se levy. Post punkin painottaminen kuulostaisi vähän siltä, että yrittäisin rehennellä levykokoelmallani.

Teksti: Jukka Kittilä
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/22.