Hyvää yötä ja huomenta 21 vuotta – ”Minua melkein hävetti tuoda nimibiisiä treenikselle”, Kie von Hertzen muistelee

20 vuotta myöhemmin: Don Huonot Hyvää yötä ja huomenta -levyn tunnelmissa Tallinnan Pyhän Nikolaoksen kirkon edustalla elokuussa 2017.
Marek Sabogal

Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta julkaistiin 12.9.1997. Palaamme albumin äärelle alun perin Soundissa 8/17 julkaistun klassikkolevyartikkelin myötä.

Teksti: Ville Hartikainen

Suomenlahdella käy puhuri. Kalle Ahola, Kie von Hertzen, Jukka Puurula ja Jussi Chydenius istuvat lautan penkeillä ja silmäilevät toisiaan hieman huolestuneen näköisinä. Tuuli viuhtoo ulapalla 17 metriä sekunnissa, ja aallot keikuttavat kiikkerää katamaraania ylös alas. Huonovointiset matkustajat pitelevät vatsojaan.

Lähes tasan 20 vuotta sitten, toukokuussa 1997, Don Huonot -yhtyeen nelikko oli matkalla Viron pääkaupunkiin yhdessä valokuvataiteilija Jouko Lehtolan kanssa. Tuolloin matkan tarkoituksena oli käydä ottamassa kuvitusta Tallinnan Vanhassakaupungissa syyskuussa ilmestyvää albumijulkaisua varten.

Paatissa istui hyväntuulinen, nuoruuden intoa puhkuva ja ehkä hieman nousuhumalainenkin orkesteri. Tulevan viidennen albumin nauhoitukset oli saatu lähes valmiiksi, ja kaikki tiedostivat materiaalin olevan vahvaa – ehkä vahvempaa kuin kertaakaan aiemmin.

Tunne vatsanpohjassa oli kutkuttavan jännittynyt. Monen vuoden uurastuksen jälkeen todellinen läpimurto tuntui olevan lähempänä kuin koskaan.

Elettiin tyyntä myrskyn edellä.

Kalle: – Loppuvuodesta 1996 olimme bändin kanssa valintatilanteen edessä. Meiltä oli juuri ilmestynyt Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalevy ja sitä seuranneen kiertueen myötä huomasimme, ettei levy-yhtiömme Megamania onnistunut saamaan pakettia liikkeelle samassa suhteessa kuin mitä keikkasuosiomme oli tuolloin. Kokoelman myötä levydiilimme oli päättynyt ja meitä alkoi epäilyttää kannattaako sitä enää jatkaa. Halusimme päästä vähän isomman yleisön tietoisuuteen ja että levyt alkaisivat myydä sen verran, että pystyisimme elämään pelkällä musiikin tekemisellä. Emme halunneet menestyksen olevan enää pelkkä haavekuva.

Olimme mukamas sellaista elitistipaskaa, vaikka emme itse ajatelleet missään vaiheessa olevamme musiikillisesti mitenkään erityisen vaikeaselkoisia.
– Kie von Hertzen

Kie: – Siinä taustalla oli vähän sellaistakin, että olimme leimautuneet pääkaupunkilaiseksi bändiksi ja maakunnissa stadilaisuutta on aina jossain määrin karsastettu. Ja olihan meidän orkesterilla kaiken lisäksi taidelukiotausta. Olimme mukamas sellaista elitistipaskaa, vaikka emme itse ajatelleet missään vaiheessa olevamme musiikillisesti mitenkään erityisen vaikeaselkoisia. Tulevaa levyä suunnitellessa meiltä oli kuitenkin ihan tietoinen valinta, että kiemuroita vedettäisiin tällä kertaa suoremmiksi. Olimme alkaneet kelata esimerkiksi kappaleiden tanssittavuutta. Halusimme saada seuraavalle levylle mukaan selkeitä pomppukertsibiisejä, sellaisia, joiden aikana perseet alkavat keinua ja jengi pääsee joraamaan.

Kalle: – Musta oli myös alkanut tuntua siltä, että mun sanoitukset olivat meidän ja sen suuremman suosion välissä. Vaikka edellisenä vuonna ilmestynyt Kaksoisolento oli omasta mielestäni meidän albumeista ensimmäinen, joka kantoi sanoituksellisesti läpi levyn, niin ne lyriikat olivat edelleen suuremmalle yleisölle liian kryptisiä. Muistan, kuinka yhden Kuopion keikan jälkeen Peer Güntin Twist-Twist Erkinharju tuli sanomaan mulle: ”Helvetin hyvä juttu teillä. Mutta jos laulaa suomeksi, niin silloin pitää laulaa suomeksi”.

Kie: – Mutta ei me varsinaisesti mitään hittilevyä lähdetty rakentamaan. Sitä vain pyrki pitämään kaiken tekemisen mahdollisimman mielenkiintoisena. Silloin ajatteli, että pitää pystyä tekemään ihan mitä vain. Mutta toki esimerkiksi Kallen tuomassa Riidankylväjässä oli sellaista erilaista suoruutta ja tarttuvuutta, että kaikki tajusivat, että nyt ollaan jonkun hyvän ja uuden äärellä. Biisin soolosta pitää mainita sellainen hauska läppä, että sehän on melkein yksi yhteen Duran Duranin Ordinary Worldin alkuriffin kanssa. Mutta se oli meiltä ihan tietoinen, kieli poskessa tehty valinta.

Kappaleen nimihän on otettu suoraan Asterix-sarjakuvasta. Siellä seikkaili tällainen Riidankylväjä-hahmo, jolla oli myrkynvihreät puhekuplat.
– Kalle Ahola

Kalle: – Ja kappaleen nimihän on otettu suoraan Asterix-sarjakuvasta. Siellä seikkaili tällainen Riidankylväjä-hahmo, jolla oli myrkynvihreät puhekuplat.

Jukka: – Pitää myös muistaa, että kaikki sellaiset musiikilliset kiemurat, joita saatoimme kehittää, oli jo esitelty Kaksoisolennolla. Ei ollut enää tavallaan mitään todisteltavaa sillä saralla. Jokaista kappaletta ei ollut enää pakko virittää äärimmilleen. Se näkyi myös siinä, että testasimme keikoilla joitain tosi keskeneräisikin kappaleita. Hyvää yötä ja huomentakin soitettiin niin varhaisessa vaiheessa, ettei siinä ollut valmiina kuin pelkkä kertsin runko. Osa yleisöstä taisi vihata sitä, mutta osa diggasi niin hulluna, että jäi huutamaan sitä yhteislallatuskohtaa vielä keikan jälkeenkin. Se vuorovaikutus jengin kanssa tuli saman tien. Silloin kelasin, että ei helvetti, tämän on pakko olla törkeä hitti, kun se otetaan noin hyvin vastaan.

Kie: – Se melodia kieltämättä jäi kertalaakista päähän. Muistan kuitenkin, että mua melkein hävetti tuoda biisiä treenikämpälle. Se tuntui silloin jotenkin niin juntin ja tyhmän oloiselta. Ja toteutuksesta tuli myös todella raakilemainen. Mulla meni vuosia, ennen kuin opin oikeasti diggaamaan biisistä.

Kie: – Levyn nauhoitukset aloitettiin maaliskuussa 1997 Vuosaaressa kaupungin omistamassa Holman leirikeskuksessa. Talvellahan se oli tyhjillään ja sitä vuokrattiin bändien käyttöön. Me oltiin aiemmin nauhoitettu siellä joitain pohjia Verta, pornoa ja propagandaa -levylle. Niissä sessioissa Karmila (tuottaja-äänittäjä Mikko Karmila) sairastui aika pahasti, kun lämmityskuluissa haluttiin säästää. Ei me silloin taidettu oikein saadakaan mitään aikaiseksi, kun kaikki energia meni palelemiseen.

Kalle: – Ennen studioon menoa olimme ideoineet loppuvuoden ajan uusia biisejä, ja tammikuun 1997 lopussa esitimme albumillisen verran kappaleita Semifinalin keikalla. Siellä oli Asko Kallonen ja muuta jengiä BMG:ltä katsomassa. He diggasivat materiaalista ja tarjosivat meille sopimusta, joka oli kuitenkin ihan puuta heinää. Sellaista tarjotaan yleensä ensimmäistä levyään tekevälle bändille. Lopulta neuvottelimme BMG:n kanssa neljän kuukauden ajan, joulusta huhtikuuhun, ennen kuin saimme allekirjoitettua sopimukset.

Kie: – Varmaan juuri siksi levy tehtiinkin niin paineettomassa tilassa. Ei ollut vielä sitä isoa koneistoa niskassa hengittämässä. Levysopimus allekirjoitettiin vasta siinä vaiheessa, kun olimme levyn tekoprosessissa jo loppusuoralla.

Kalle: – Nuo olivat tosi hauskoja aikoja. BMG:hän käytännössä perusti uuden Terrier-levymerkkinsä meidän tulevan albumin ja HIMin debyyttilevyn ympärille. Koko filosofia BMG:n puolelta oli se, että ne halusivat katu-uskottavan, rockiin keskittyvän alamerkin. Tarkoituksena ei ollut tehdä mitään massamenestyksiä, vaan ainoastaan hyviä levyjä, joita ei edes mainostettaisi kauhean aggressiivisesti. No, kaikki varmaan muistavat mitä näiden kahden levyn kohdalla tapahtui!

– Levyn vastaavana tuottajana toimineessa Kallosen Askossa oli makeata se, ettei hänessä ollut ollenkaan sellaista jeesmies-asennetta. Kun se tuli kuuntelemaan meidän treenejä ensimmäisen kerran, niin se sanoi ihan suoraan, ettei tajua meidän jutusta yhtään mitään. Kävin aina välillä soittamassa sille BMG:n Lauttasaaren toimistolla akustisella kitaralla uusia biisejä. Muistan, että Riitiksen (Riidankylväjä) kohdalla Asko lopulta totesi, että nyt muuten toimii. Se tosin pyysi, että voisinko laulaa kertosäkeen jotenkin kiltimmällä äänellä. Ehkä Asko tarkoitti, että vähemmän epävireisesti tai jotain!

Kie: – Studioon mennessä meillä oli sellainen tosi ennakkoluuloton tekemisen meininki. Haluttiin tehdä selkeästi erilainen levy kuin aikaisemmin. Se näkyi esimerkiksi siinä, että pyysimme levyn tuottajaksi Jussin broidin Chydeniuksen Kallen, jonka kanssa aloitimme levyn esituotantovaiheen jo vuoden 1996 lopulla. Kallehan oli hurahtanut tuolloin remixien tekemiseen ja erilaisiin samplereihin. Sellaiseen ihan erimuotoisen musiikin tekemiseen kuin mihin olimme itse tottuneet. Meille se oli tosi iso asia energian kannalta, että nyt tehdään jotain ihan jotain muuta ja ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Hypätään tavallaan kokonaan pois omalta mukavuusalueelta. Se oli se määräävä juttu levyä tehtäessä.

Kalle: – Olimme siinä vaiheessa ehtineet tehdä Matsin (tuottaja-muusikko Mats Huldén) kanssa jo kolme albumia putkeen ja oppineet hänen johdollaan älyttömästi levyn tekemisestä. Luonteeltaan Mats oli kuitenkin hyvin pidättyväinen ja kultturelli kaveri, jonka kanssa hommat tehtiin aina todella huolitellusti. Hänen persoonaansa ei kuulunut millään tavalla esimerkiksi se, että oltaisiin pateettisia tai innostuttaisiin asioista liian helposti. Kalle taas lähestyi tuottamista aivan eri filosofialla. Ensinnäkin hän edusti samaa ikäpolvea kuin me ja halusi olla meitä kohtaan mahdollisimman innostava. Kalle toi kämpälle sellaisen ajattelumallin, että antakaa rönsyillä vaan.

– Toisaalta yksi Kallen pääteeseistä oli alusta asti, että karsitaan biiseistä turhia osia pois. Esimerkiksi Riidankylväjästä lähti bridge-osuus kokonaan pois, joka oli omasta mielestäni koko kappaleen paras kohta, sellainen vähän Dingo-vaikutteinen tosi makea silta. Silloin ajattelin, että eihän tuossa ole mitään järkeä, mutta okei, tehdään sitten niin.

Jussi: – Sen mä muistan, että se kertosäkeeseen vievä pum pum pum pum -rumpujuttu oli mun keksintö. Sehän oli suoraan Glen Freyn The Heat Is Onista!

Kalle: – Samanlaista karsintaa käytettiin myös Vedä käteen -biisissä. Siinä oli kertsi, jota ei käytetty lopulta missään. Muistaakseni se pyöri vielä viimeisenkin levyn (Don Huonot, 2002) studiosessioissa mukana.

Kie: – Se tuli kyllä Herää!-biisin loppuun.

Kalle: – Ai tuli vai? Sori, en muistanut.

Kie: – Ei kun odotas… jätettiinköhän se siitäkin lopulta pois?

Jussi: – Tämä kuvastaa musta tosi hyvin sitä biisinkirjoituskulttuuria, joka Donkkareissa oli. Eli meillä oli paljon yksittäisiä kappaleen osia, tavallaan kuin palapelin palasia, joita sitten liikuteltiin ja soviteltiin yhteen.

Kie: – Chydeniuksen Kallen mukana kappaleisiin tuli hirveän paljon sellaisia aineksia, joita meidän musassa ei ollut aikaisemmin ollut. Aika monet niistä tulivat juuri elektronisen musan puolelta. Ehkä sen vuoksi iso osa kitararaidoista päätettiin jättää tahallaan tosi luonnosmaisiksi. Tehtiin sellaisia tosi roiseja sutaisuja, joissa on mukana paskaa ja likaa. Niitä kuuntelee edelleen ihan korvat punaisina. Ne toimivat hyvänä vastapainona niille kliinisille kone- ja ohjelmointijutuille, joita levylle tuli paljon mukaan. Se konsepti on oikeastaan aika hämärä, kun näin jälkikäteen kuuntelee.

Jussi: – Se on jonkinlainen jännä symbioosi bändisoundin ja teknologian välillä. Mutta kyllähän me myös haluttiinkin kuulostaa selkeästi modernimmalta kuin aikaisemmin. Vaikka ehkä uudistuminen oli kuitenkin se määräävämpi nimike tämän levyn kohdalla. Kun tuli levy-yhtiövaihdosta ja yhteistyökumppanit muuttuivat, niin tuntui jotenkin luonnolliselta, että haetaan myös uutta soundia.

Kalle: – Itselleni lauluraitojen tekeminen oli älyttömän kiva ja vapauttava kokemus, koska Kalle suhtautui niihin hyvin eri tavalla kuin Mats ja Karmila aikanaan. Ei aina välttämättä etsitty sitä parhaassa vireessä ja rytmissä olevaa raitaa, vaan sitä missä on paras fiilis. Esimerkiksi Päivä nousee taas -kappaleen lauluihin jäi lopulta jotain niin outoja rytmityksiä, etten osaa vieläkään sanoa, mitä niissä on haettu.

Kie: – Äänitykset sujuivat ylipäätäänkin tosi helposti, koska vastuu päättää ja liidata asioita oli niin selvästi annettu Kallelle. Ehkä siksi bändin keskinäiset tappelutkin jäivät sillä kertaa ihan minimiin.

Niin, meidän bändihän oli tosiaan tuohon aikaan vähän väliä hajoamassa. Voin tässä vaiheessa paljastaa, että olin soittanut jo joskus kesällä 1995 Kallelle, että tuottaisiko se mun tulevan sooloteknolevyn!
– Kalle Ahola

Kalle: – Niin, meidän bändihän oli tosiaan tuohon aikaan vähän väliä hajoamassa. Voin tässä vaiheessa paljastaa, että olin soittanut jo joskus kesällä 1995 Kallelle, että tuottaisiko se mun tulevan sooloteknolevyn!

Kie: – Nyt kun Hyvää yötä ja huomenta -levyn kappaleita on kuunnellut pitkästä aikaa tulevia keikkoja varten, niin tulee niistä edelleen tosi hyvä fiilis. Niissä on jotenkin niin estoton meininki. Mutta niin sitä levyä tehtiinkin: piti aina rikkoa ja kokeilla, eikä mennä pelkästään niillä samoilla säädöillä. Toisaalta samasta syystä meidän bändi menikin mun mielestä tosi monta kertaa metsään. Mutta parhaillamme me olimme oikeasti tosi omintakeisia ja onnistuimme luomaan jotain jäljittelemätöntä. Ainakin itse olen aidosti ylpeä siitä, että onnistuimme jättämään ainutkertaisen jäljen kotimaiseen rockmusiikkiin.

Kalle: – Omia teoksia on tietysti mahdotonta laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Hyvää yötä ja huomenta -levystä voi kuitenkin sanoa, että meidän albumeista se korreloi parhaiten ilmestymishetkensä kanssa ja oli kaikkein eniten omassa ajassaan kiinni. Suomenkielisestä rockmusiikistahan oli tuolloin tullut pitkästä aikaa nuorisolle ihan ok juttu. 1990-luvun alussa ainoastaan Kolmas Nainen ja Neljä Ruusua olivat menneet isossa mittakaavassa läpi. Vuosituhannen lopulla tilanne oli aivan toinen, kun meidän lisäksemme CMX:n, Apulannan ja Tehosekoittimen kaltaiset bändit olivat alkaneet saada jalansijaa kotimaisessa musiikkikentässä. Sama ilmiö näkyi samaan aikaan myös kotimaisten leffojen puolella hyvänä noususuhdanteena.

Kie: – Lisäksi Hyvää yötä ja huomenta osui muutoinkin otolliseen saumaan bändin elinkaaressa. Perusasiat olivat kunnossa, mutta ei ollut vielä tietoakaan mistään maneereista tai itsensä toistamisesta. Seuraavan levyn kohdalla (Tähti, 1999) tällaiset asiat alkoivat jo muodostua todellisiksi ongelmiksi ja tuottaa stressiä bändin sisällä. Mutta vuosi 1997 oli vielä sellaista tosi inspiroivaa löytöretkeilyn aikaa, jolloin kaikki biisi-ideat tuntuivat tosi tuoreilta. Siinä mielessä voi sanoa, että Hyvää yötä ja huomenta on eräänlainen kulmakivilevy Don Huonojen tuotannossa.

Hyvää yötä ja huomenta julkaistiin syyskuun puolivälissä 1997. Levy nousi ilmestymisviikkonaan albumilistan ykköseksi, pysytteli kärjessä seitsemän viikon ajan ja myi nopeassa tahdissa platinaa.

Riidankylväjästä kasvoi vuoden suurimpia radiohittejä, ja lähes kaikki albumijulkaisua seuranneen kiertueen keikat olivat loppuunmyytyjä. Emma-gaalassa Hyvää yötä ja huomenta palkittiin vuoden albumina, Riidankylväjä julistettiin vuoden biisiksi ja Don Huonot vuoden yhtyeeksi.

Levyn myötä Don Huonot nousi maan suurimmaksi rockyhtyeeksi. Jättimenestys tuntui monen vuoden tahkoamisen jälkeen palkitsevalta, mutta samalla se tuotti ristiriitaisia tunteita yhtyeen jäsenissä, Kie von Hertzen kertoo.

– Me itse lähestyimme musiikin tekemistä aina pelkän musiikillisen intohimon ajamina. Siksi oli jotenkin hämmentävää huomata, että jengin käytös meitä kohtaan muuttui levyn ilmestyttyä. Keikoille ei tultu enää pelkästään diggailemaan musaa, vaan siksi, että kaikki muutkin tulivat. Meistä tuli tavallaan sellainen sirkustapahtuma.

– Mutta jos totta puhutaan, niin ei siitä osannut silloin ärsyyntyä. Pääsimme ensimmäistä kertaa kokemaan sellaisen kollektiivisen hurmoksen, että jengi hyppii oman musiikin tahdissa nyrkit pystyssä. Olihan se aivan ihmeellinen tunne.