Näin sen muistan: on toukokuu 1999, kevään ensimmäisiä lämpimiä päiviä, siis ehkä jopa 15 astetta. Olen juuri ostanut Tehosekoittimen uuden Freak Out -levyn Rovaniemen Prismasta, laitan sen heti pihalla Discmaniini ja poljen halki kaupungin nauttien samasta nuoruuden ja vapauden tunteesta, joka näissä lauluissakin soi.
1978 syntyneenä jätkänä suhteeni Tehikseen ei alun perin ollut ongelmaton, vaan muutaman vuoden ajan se tuntui ärsyttävältä teinibändiltä. On kuvaavaa, että jos se saapui Rovaniemelle, esiintyi se Tivolin K18-ympäristön sijaan nuorisotalo Mondella, jonne kukaan itseään kunnioittava täysi-ikäinen ei mennyt. Nykyään olen tietysti eheytynyt silloisista harhoistani ja voin todeta, että viimeistään vuoden 1996 Kadonneet pojat -ep:stä lähtien bändi oli hyvän suomirockin ytimessä. Reaaliajassakin kelkkani kääntyi syksyllä 1998 Varoittava esimerkki -albumin myötä. En suinkaan ollut ainoa, sillä tuolloin Tehosekoitinta alettiin kehua Rumbassa ja rumpalista kitaristiksi rooliaan vaihtanut Matti Mikkola esiintyä muutenkin mediassa yhtenä nuoren polven suurimmista (ja myös suurisuisimmista) säveltäjäneroista. Itsevarmuus ja luomisvoima olivat tapissa.
Tästä kertoo sekin, että Tehis julkaisi kaksi klassista täyspitkää puolen vuoden sisään. Jos Varoittava esimerkki huokuu syksyistä melankoliaa ja erotuskaa, on Freak Out puolestaan täynnä keväistä elämänhalua, surumielisimmilläänkin lämpenevien öiden romanttista haikeutta.
Ja euforisimmillaan se on silloin, kun kolmosraitana tärähtää soimaan eräs bändin virheettömistä klassikoista, Asfaltti polttaa.
”Suomalainen kesäbiisi” on aihe, jota voi lähestyä useammasta kulmasta. Tällä palstalla olen kirjoittanut esimerkiksi Pirkka-Pekka Petelius -helmestä Kauniita kesäpäiviä, jossa nuoren kokemusta vuodenajasta leimaavat tylsyys ja turhautuminen. Suomen kesä lietsoo neuroottisuutta, onhan se tunnetusti ”kaunis mutta lyhyt”, mistä on sitten tehty nihilistisempiäkin väännöksiä. Peruspessimistinen ihminen saattaisi sanoa sen olevan parhaimmillaan haaveena tai vasta orastaessaan.
Mikään Asfaltti polttaa -tekstissä ei sinänsä suoraan viittaa sen kertovan juuri ensimmäisestä kesäpäivästä – parhaasta kylläkin. Se, että itse assosioin sen kesän uhittelevaan alkuun, saattaa johtua edellä kertomastani avainkokemuksesta. Varsinkin siellä pohjan perillä kesä saapuu usein humahtaen ja hulluutena, ja aivan yhtäkkiä kaikkialla tuoksuu ja kukkii, helmat ja lahkeet lyhenevät, viimeinenkin talven aavistus on iltailmastakin poissa.
Eikä sitä sekoilua kestä kauan. Puhutaan korkeintaan viikoista. Juhannukselta päivät alkavat lyhetä, ja vaikka lämpimintä on sentään yleensä silloin, on jo liikaa aikaa miettiä tänäkin kesänä kokematta jääviä kokemuksia, liikaa koomaamista viheralueilla, painolastia ja muistutuksia tulevasta.
Mutta hetkessäkin voi elää, se on joskus mahdollista. Silloin ei tarvita analyysiä, eikä Tehosekoitin sitä tässä tarjoilekaan. Kaikki kliseet käyttöön vaan! Mimmeillä on kesämekot, illaksi kääntyvä hellepäivä kutsuu etsimään ”jonkun viileen mestan jossakin”.
Tämä on eksplisiittisesti tunnetila, jonka voi saavuttaa vain kerran kesässä. Se on kertojan pään sisällä. ”Eri tavalla tytöt hymyilee”, mutta ihan samalla tavalla ne hymyilevät jos hymyilevät, sitä näkee minkä haluaa nähdä.
Ja jos kesäpäivä etenee niin sanotusti täyttymykseensä, sen varassa jaksaa taas vuoden seuraavaan. Koska ollaan nuoria, ja aikaa, sitähän on.
Tehosekoitin vuonna 1999 eli tällaisesta periaatteessa stereotyyppisestä kuvastosta. Se pystyi tekemään niin ja olemaan silti yksi kaikkein tärkeimmistä bändeistä, koska Matti Mikkolalla ja Otto Grundströmillä oli homma niin jäännöksettä hallussa. Totta kai Asfaltti polttaa on varmaan vetävintä Suomessa koskaan tehtyä Motown-simulaatiota. Totta kai Otto onnistuu ”mimmejä”-sanan artikuloidessaan kuulostamaan viekkaalta ja haaveelliselta yhtä aikaa. Totta kai kertosäe nousee taivaalle hattarapilvien sekaan niin vaivatta, että vie kuulijansakin mukanaan, niin ettei mikään maallinen paina enää missään.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/23.
