Kotiteollisuus – Ei tarvitse todistella

9.11.2006 12:02


Kotiteollisuus on saanut juuri valmiiksi kahdeksannen albuminsa Iankaikkinen. Miehet puhkuvat intoa, tämä levy kuulostaa pahalta, tämä on aikuisten miesten levy!

Kun bändi saapuu Soundi haastatteluun, vajoaa yhtyeen rumpali Jari Sinkkonen saman tien syvään uneen. On hänen vuoronsa toimia autokuskina, ja se on uuvuttavaa ja hermoja raastavaa meininkiä. Mutta niinhän se on, Kotiteollisuus tekee kaiken täysillä, itseään säästämättä.

Kun Kotiteollisuus purkitti edellistä albumiaan 7, ei äänityksistä tahtonut tulla mitään. Takana oli raskaat kiertueet ja studio oli buukattu heti niiden perään. Kenelläkään ei ollut kivaa, eikä bändin sisällä koettu pahemmin poikamaista innostusta tai paloa. Tuosta opittiin sen verran, että tänä vuonna otettiin kunnon loma ennen studioon menoa, joten nyt uusia biisejä ehdittiin hioa riittämiin. Ja kun bändin luottotuottaja Mikko Karmila vielä ehdotti, että äänitykset hoidettaisiin kesällä, ajatus uudesta levystä alkoi tuntua leppoisalta.

– Onhan se kivempaa soittaa jotain ahdistavaa sävelteosta valoisalla kuin syksyn pimeydessä keskellä metsää, Jouni Hynynen sanoo. – Nyt oli paljon rennompaa jos vertaa Seiskaan. Sehän oli yhtä piinaa. Sie teet mitä sie teet, mutta fiilis on niin tärkeää tässä hommassa. Seiskaa tehdessä oli koko ajan hirveä pelko perseessä että mitä tästä tulee, tämähän on ihan puolivalmista kamaa ja sitä pitäisi syntyä levy.

– Seiska on näin jälkeenpäin ajatellen ihan järkyttävä osoitus siitä, miten kovia jätkiä me ollaan. Kaiken hässäkän keskellä tehtiin kuitenkin hyvä levy. Tämä uusi albumi taas kuulostaa vitun pahalle, mutta se on miun mielestä vain hyvä määritelmä, sillä tämä on aikuisten miesten levy. Enkä tuolla tarkoita mitään vitun aaooärrää vaan sitä että mukana on tosiaan miesten meininki. Tässä on harkittu, tehty kaikki jutut tarkkaan ja viimeisen päälle.

– Meillähän on semmoinen tapa tehdä levyt, että me treenataan ekaksi kovasti ja mietitään sovituksia. Studiossa mie sitten soitan demokitaran tietokoneelle ja laulan demolaulun, ja sen jälkeen Jari pystyy vetämään rummut päälle. Nyt oli helvetin hienoa seurata, kun Jari rupesi soittamaan. Ajatteli että vittu tuo jätkä on ihan kuningas, se ei todistele mitään vaan vetää niin simppeliä mutta samalla hyvää juttua. Ei mitään kikkailua. Päällä oli sellainen AC/DC-meininki.

– Kun äänitykset oli tehty, me ruvettiin Karmilan kanssa miettimään, miten levyä ja biisijärjestystä ruvetaan rakentamaan. Kun Mikko sitten alkoi miksata musiikkia, mie tajusin että sillä jätkällä on jo joku juttu mielessä. Se miksasi biisit tietyssä järjestyksessä ja jätti kolme biisiä tekemättä. Se sanoi että ne ei olisi kuitenkaan mahtuneet mukaan.

– Karmilalla olikin levystä kovempi näkemys kuin meillä, alun alkaenkin. Siinä vaiheessa kun me iskettiin sille demo hanskaan, sehän soitti heti seuraavana päivänä ja sanoi kuunnelleensa laulut ja on sitä mieltä että… Ja sitten puhetta lähti tulemaan, niin kuin turpaan olisi lätissyt. Puolen tunnin pölöttämisen jälkeen mie sanoin että okei, selvä, joo, juu, kyllä, näin on.

– Ja yhtenä baari-iltana, aika miksausten loppuvaiheessa, äijä totesi että taidetaan muuten Hynynen tehdä kaikkien aikojen levy. Pikkuisen tuli sellainen hyvä fiilis että voi vittu, kyllähän mie sen tiesin mutta jos sie olet samaa mieltä, tämä on aika kova albumi.

– On niin hirveä klisee sanoa joka levyn jälkeen, että joo nyt ollaan tehty uramme paras levy. Eihän sitä voi tietää. Mutta oikean tunnelman tietää kyllä. Nyt se löydettiin sillä, että mentiin äänittämään pohjat jonnekin Karjalaan mökkiin. Kaikki humu oli 80 kilometrin päässä. Ajettiin ainoastaan yhden kerran taksilla baariin. Se maksoi 94 euroa. Tajusi että sitä ei tarvitse tehdä toista kertaa. Sattuu vähän liikaa.

ME EI TODISTELLA

Iankaikkinen-albumin lauluosuudet nauhoitettiin Helsingissä, sillä Hynysen ääni ei yksinkertaisesti toiminut enää mökkioloissa – ehkä osaksi punaviinin ja kaljan ansiosta, mutta ennen kaikkea siksi että bändi ei ollut esiintynyt keikoilla aikoihin. Niinpä Karmila ehdotti, että laulut purkitettaisiin Helsingissä Tuuliajolla-rundin jälkeen jolloin Hynynen olisi tottunut taas huutamaan.

– Kai Karmila halusi tehdä laulut Helsingissä siksi että se ajatteli saavansa pillua kun voi olla himassa, Hynynen arvelee. – Tuuliajolla-homma loppui sitten sunnuntaina, maanantain mie olin himassa ja tiistaina menin Helsinkiin. Siitä tuli vitun rankka sessio, silloin ei oikeasti edes ryypätty. Siihen kului pari viikkoa. Se oli aika outoa, mie en oikeastaan tiedä, milloin myö ollaan tehty niin ammattimaisesti asioita. Soittohommia me ei tehdä ikinä ammattimaisesti, siinä on aina se että roiskitaan ja on vitun hyvä meininki. Nyt lauluhommat oli oikeasti piinaa. Karmila ruoski ja paiskoi, että laula paremmin, tee paremmin.

– Kun kaikki oli ohi, Karmila sanoi että nyt sie voit käydä hakemassa kossupullon, mikä on maannut puolitoista viikkoa tuolla pakasteessa. Sie voit korkata sen tässä vaiheessa, tuo rupeaa kuulostamaan niin hyvälle. Mie juoksin Finnvoxin tsydeemiin, kossu lähti auki ja siinä vaiheessa mie rupesin nauttimaan siitä.

Hynynen asusti Helsingissä myös miksausten ajan, joten mies sai kerrankin tutustua kunnolla pääkaupunkiseudun elämään.

– Laulusession aikaan jäi sellainen kuva, että Helsinki on oikeasti aika hieno kaupunki, Hynynen myöntää. – Mie asuin Vallilassa ja kävin iltaisin lenkillä. Tämä kuulostaa ihan homolle, mutta miulle jäi sellaisia ajatuksia, että Vallila on kaunis paikka. Siellä oli helvetin hienoja mestoja. Kun miksaukset alkoi, tuli sellainen olo että minun ei tarvitse enää suoriutua, mie voin juoda viinaa. Sitten tuli taas se kuva, että Helsinki on paska kaupunki. Aika jännä homma.

Iankaikkinen-albumilta ensimmäiseksi singleraidaksi valittu Arkunnaula nousi ilmestyessään listaykköseksi. Bändi sanoo, että se ei ole mikään ihme. Juntti biisi, joka tuo heti mieleen Kotiteollisuuden vanhat hitit.

– Me mietittiin kyllä, että olisihan ollut hienoa ja taiteellisesti kova vaihtoehto vetää joku saatanan Unilaulu ekaksi sinkuksi. Vittu, Kotiteollisuus uudistuu! Tai vielä kovempi olisi ollut valita singleksi Veisu-niminen juttu, joka lopulta jäi pois koko levyltä.

Oltaisiin voitu ratsastaa sillä, että me ollaan tehty kovempaa taidetta saatana. Että myö ollaan jotain muuta kuin ollaankaan. Mutta se ei ylipäätään käy Kotiteollisuuden pirtaan, että todistellaan yhtään mitään.

– Tuosta tuli muuten mieleen se, että näinköhän Karmila jänisti, kun jätti Veisun miksaamatta. Ehkä se rupesi kuuntelemaan, että tämä ei nyt oikein natsaa tuohon muuhun. Vittu sehän on ihan nössö jätkä! Pitääkin soittaa sille!

– Tuosta todistamisesta tuli mieleen, kun hiljattain törmäsin Helsingin On The Rocksissa tuttuihin miehiin. Siellä on Mokoman jätkiä, Stam1nan miehiä ja Rytmihäiriö-osastoa nurkkapöydässä. Mie olin ihan innoissani, että vittu mie näen tuttuja ihmisiä vieraassa kaupungissa, mahtava meininki, rupeaa itkettämään ja kaikkea. Me ruvettiin jossain vaiheessa tietenkin puhumaan musiikista. Tästä Rytmihäiriö-osastosta mie en tiedä mitään, se on semmoista vitun örinää ja huutoa ja mesoamista, niin kuin Stam1na ja Mokomakin on. Mutta miun mielestä se on Mikki Hiiri -meininkiä, että soitetaan nopeasti, kaikki osoittelee taitojaan ja mahtava meininki. Noiden bändien biisit on hyviä, mutta mie en tajua, minkä takia aikuisten ihmisten pitää soittaa niin. Mokoman Saikkonen taas on todennut meistä, että "kaikki tietää että te olette paskoja, mutta te teette sen paskan hyvin". Se on se juttu meidän hommassa!

Oletteko koskaan verranneet Kotiteollisuutta Motörheadiin? Teillähän on suunnilleen sama ideologia.

– Mie hommasin muutama viikko sitten niiden dvd:n, Janne Hongisto kertoo. – Vittu oli hienoa katsoa niiden takahuonetoimintaa. Mie huomasin, että jumalauta, tuohan on ihan kuin myö. Se oli jo ikään kuin pelottavaa.

– Miulla on pari Motörheadin levyä, mutta en mie tiedä siitä muuta kuin sen, että asenne on saatanan kova ja meininki hyvä, Hynynen sanoo. – Onneksi myö ollaan vähän paremman näköisiä kuin Motörhead. Ainakin omasta mielestä.

JYLHYYS ON SE JUTTU

Hynynen myöntää, että hän ei yleensä mieti kovinkaan paljon tekstityksiään, mutta nyt kun musiikkikin innosti, alkoi myös sanoituksiin kiinnittää huomiota.

– Mutta kun nyt kuuntelee lopputulosta, se on ihan samaa mitä se on ollut aina, Hynynen huokaa. – Sellaista vitun kitinää ja narinaa, kun kaikki on huonosti ja pillua tekisi mieli. Aina sitä saatanan samaa jylhyyttä… Siis jylhyyshän on se juttu! Pitää olla jylhä, iso, sitten vähän kirkollista ja vähän kalevalaista ja suomalaista, sen maailman pitää olla mukana! Ja sama asia hoituu näköjään puolessa vuodessa ihan yhtä hyvin kuin kahdessa viikossa.

Mutta mietitkö koskaan, miten Kotiteollisuuden kuulijat tutkailevat tekstejäsi ja yrittävät sisäistää ne?

– En mie ole tuollaista miettinyt ikinä. Pitäisikö miettiä? Miksi? Itsellehän sitä kirjoittaa. Jos sie ajattelet yhtään sitä, kuka sen lukee, heti mennään vitun perseelleen. Ja englanniksi en halua kirjoittaa mitään. Se on ihan höpöhöpöhommaa, mie en lähde ollenkaan siihen.

– En mie halua keikoillekaan ulkomaile. Tai Venäjällä voisi olla siistiä. Me ollaan käyty siellä pari kertaa ja se on ollut ihan kivaa.

– Joku sanoi justiinsa, että meillä on jonkinlainen suksee Japanissa, Hongisto huomattaa.

– Sä olet tainnut nussia siellä jotain tyttöä. Tai ne on puhuneet sushista ja sie olet ymmärtänyt väärin! Yksi perusjuttu on just se, että on Suomi ja Suomi-meininki. Mutta jossain vaiheessahan tässä käy niin, että myö ollaan esittämässä tätä meidän mahtavaa suomalaisuutta jossain vitun messuilla Ranskassa.

Käytännössähän Kotiteollisuus on hyvin kaksijakoinen bändi. Miehet ovat siviilissä ja lavalla hauskoja ja rankkoja, mutta levyiltä ei hauskuus välity. Bändin biisit ovat oikeasti haudanvakavia.

– Niinpä. Mutta onko se ongelma? Hynynen kysyy. – Kun mennään keikalle, sinne ei tulla katsomaan taidetta vaan bailaamaan. Onko se joillekin ongelmallista? Onko meillä sellaisia faneja, vaikka äiskiä, iskiä tai toimihenkilöitä, jotka ottaa hirveän vakavasti sen mitä kuulee radiosta? Ehkä on, mutta ne ei tule juhlimaan keikoille.

Kotiteollisuuden miehet sanovat, että rockia ei saisi miettiä liikaa, vaikka sitäkin harrastetaan Suomessa. Kyllä levy-yhtiöissä mietitään naama punaisena, mikä myy.

– Mietitään sitä, julkaistaanko videoita ja millaisia promokuvien pitää olla, kaikkea tällaista paskaa. Tuohan on ihan järjetön juttu, Hynynen sanoo. – Otetaan nyt karkea esimerkki. Kaikista helpointa on haukkua jotain Idols-tähteä, joka julkaisee kaksi levyä samanaikaisesti kuten Guns’N’Roses aikoinaan. Mie oon 36-vuotias äijä joka haukkuu parikymppistä kollia! Miehekästä! Tyyppiä, joka on heräävä taiteilija ja josta varmaan tulee isona helvetin kova taiteilija. Mutta kilometrin päähän näkee myös sen, että levy-yhtiö rakentaa ja tekee lumipalloa. Otetaan pikku-ukko käteen ja ruvetaan pyörittämään. Ja perkele, mie en tajua sitä.

Mutta oletko miettinyt sitä, että myös sinä olet monen suomalaisen teinin ihanne? Ville Valoon voi olla vaikea samaistua, mutta Hynynen on helpompi samaistuttava. Ajatellaan, että minäkin voisin olla kuin Hynynen, myisin paljon levyjä, soittaisin rokkia, olisi rahaa ja iso kulli.

– Miullahan on helvetin pieni kulli. Mie ymmärrän tasan tarkkaan, jos joku 15-18 -vuotias kolli tai nainen ajattelee, että vittu tuo tekee jotain hienoa juttua, mie haluaisin olla tuollainen. Muistan kun mie katson 90-luvun lopussa Thilia Thalia -ohjelmaa ja siellä oli vieraana Pauli Hanhiniemi. Se soitti pianolla jotain ja totesi yhtäkkiä, että sori hei, ei tämä mennytkään näin, otetaan uudestaan. Kilometrin päähän näkyi että jätkä on kännissä tai hirveässä krapulassa. Silti minä ajattelin, että mie haluaisin olla tuollainen. Ja mie olin siinä vaiheessa 90-luvun lopulla jo iso mies saatana.

– Nyt tuleekin loistava jatkumo! Viime helmikuussa oltiin emännän kanssa Lapissa. Oli mahtava meininki meneillään, rakasteltiin kiihkeästi auringonlaskussa ja kaikkea. Sitten aletaan katsoa, että mitäs Lapissa tapahtuu. Okei, sadan kilsan päässä on Pauli Hanhiniemen keikka, tuonne lähdetään. Hypätään autoon, mennään sinne ja baariin, ruvetaan tilaamaan drinkkejä, vedetään oikein kunnon kännit. Pauli Hanhiniemi tulee lavalle akustisen kitaran kanssa, sen vieressä on joku toinen tyyppi. Ne vetää siinä biisejä, baari on täynnä porukkaa, eikä kukaan kiinnitä esiintyjiin mitään huomiota. Mutta siinä vaiheessa kun se spiikkaa että nyt vedetään Tästä asti aikaa, koko baari räjähtää. Mie katson pöydästä sitä meininkiä, että ei jumalauta, mie halusin joskus olla tuollainen tyyppi, mutta haluanko mie vielä sitä. Rukoilen että Kotitollisuus ei hajoa eikä miun tarvitse lähteä soittamaan Lappiin.

– Tämä on naurettavaa, mutta toisaalta mie nautin ihan vitusti kun luin lehdestä, että Kolmas Nainen aloittaa taas keikat. Ihan saatanan kova juttu! On ylipäätään paskaa, että bändit menee eroilemaan. Kolmas Nainenkin olisi paljon parempi, jos se ei olisi koskaan eronnut yhtään mihinkään. Vähän niin kuin Eppu Normaali, mikä on paras!

SUOMEN PARAS BÄNDI

Kotiteollisuuden uusia biisejä voi kuulla livenä marras- ja joulukuussa, jolloin bändi kiertelee ahkerasti klubeja. Hongisto huomauttaa, että tämä rupeama on varsin helppo, sillä tähän aikaan vuodestahan on tarjolla lähinnä viikonloppukeikkoja.

– Nyt me käymme läpi isot mestat, Hongisto kertoo. – Keväällä sitten todennäköisesti kierretään kaikki pizzeriat. Ja kesääkin on alettu jo myydä. Toivottavasti silloin olisi sellaista vanhaa meininkiäkin, lavakeikkoja tai muuta kivaa kesäfiilistelyä.

Loppuvuoden rundilla lavalla nähdään nelimiehinen kokoonpano, sillä Tuomas Holopainen on lupautunut mukaan kosketinsoittajaksi. Eli tien päällä liikkuu kaikkiaan yhdeksän hengen retkue – Kotiteollisuuden rivistöön kun kuuluu bändin lisäksi neljä tekniikan miestä ja paitamyyjä.

– Nyt kun on yhdeksän miestä, täytyy hotelleissa varmaan ottaa neljä kakkosta ja yksi lisäpeti, Hongisto pohtii. – Ei me aleta rahaa haaskaamaan yksityishuoneisiin. Tosin tekniikan äijistä en tiedä, nehän varmaan haluaisi ilmaiset pornokanavat, omat huoneet ja vaikka mitä. Mutta saavat nyt tyytyä siihen kaksioon. Kyllä me jaksetaan katsella toisiamme, ei siinä yksityiselämää kaipaa. Jos joku meistä haluaa vetää käteen, muut voi katsoa vierestä ja nauraa. Ei se sen kummempaa ole. Me tiedetään toistemme heikkoudet ja vahvuudet, meidän ei tarvitse esittää yhtään mitään.

– Tekniikan äijät saavat ajaa vuorotellen keikkabussiamme, Neuvostoliittoa. Ja hyvähän siellä on matkatessa, kodikas ja turvallinen meininki. Keikkamyyjämme Kososen Hannu on tehnyt tämän kiertueen jollain tavalla helpoksi, se on näköjään ajatellut meitäkin. Matkat ei ole ihan hirveitä. Kyllä sekin, vanha mies, oppii uusia temppuja kun sitä potkii persiille.

Kotiteollisuus alkaa olla kalleimpia jatkuvasti Suomessa keikkailevia bändejä, mutta se on yhtyeen itsensä mielestä aivan luonnollista.

– Niinhän se menee. Jos ollaan Suomen paras bändi, kyllä meidän pitää olla myös Suomen kallein bändi! Kyllähän siitä liksaa jää – varsinkin kun me ollaan kolmen hengen bändi. Tekniikalle on ihan kiva maksaa siitä että ne tekee duunin, ja myö voidaan olla ihan mielellään pelkkää puliporukkaa, mikä kulkee mukana. Ei me oikeasti hirveästi tienata, mutta kuitenkin jollain tavalla eletään keikoilla. Tämä vuosi on tietysti ollut vähän köyhempää, kun ei ole ollut pahemmin keikkoja.

Kotiteollisuus on tosiaan viettänyt tämän vuoden hiljaisempaa elämää. Viime keväänä soitettiin muutamia tavallisia keikkoja ja loppukesästä käytiin Tuuliajolla-risteilyllä, mutta kesällä ei esiinnytty yksilläkään festareilla.

– Aikaa pyhitettiin ihan sille, että ei tehdä yhtään mitään, Hongisto sanoo. – Miten helvetin monta vuotta me ollaan kierretty ja käyty läpi kaikki paikat. Mie ajattelin, että tämä vuosi olisi sellainen, ettei pahemmin tarvitse tapailla noita kahta muuta ainakaan bändin merkeissä. Tietysti kun ne on kavereita, tulee muutenkin oltua yhteydessä.

– Mutta paskanmarjat tämä on ollut mikään välivuosi. Me ollaan tehty ihan täyttä Kotiteollisuutta, varsinkin uuden levyn ympärillä. Levy vaatii sittenkin oman aikansa.

Hongistohan vastaa pitkälti Kotiteollisuuden käytännön järjestelyistä, ja mies on nimetty orkesterin omistaman yhtiön toimitusjohtajaksi. Mies istuu myös toimitusjohtajan pallilla Joensuun Popmuusikkojen firmassa, joka hoitaa ravintola- ja bänditoimintaa.

– Mie olen sanonut monta kertaa, että tarviiko minun olla toimitusjohtaja sellaisessa firmassa, joka ei kiinnosta enää ollenkaan, Hongisto huomauttaa. – "Oo nyt vielä, yritä nyt vielä". Mie sitten yritän. Joskus jopa tykkäsin paperinpyörittelemisestä, mutta tällä hetkellä se ei innosta, ja silloin homma alkaa kusta.

– Niinhän se menee Kotiteollisuuden firman kanssa, että mie sanon mitä myö tehdään. Sitten myö tehdään – meni se paskaan tai ei. Esimerkiksi viime vuonna otettiin helvetisti Kotiteollisuudelta osinkoja, ja jouduttiin myöskin kärsimään siitä eli maksettiin vitusti mätkyjä. Jouni kun on niin rikas, se ehkä jollain tavalla pystyi selviytymään paremmin niistä. Me ollaan Jarin kanssa vähän kusessa, miten niiden mätkyjen kanssa toimitaan. Mutta Jari ja Jouni ei ole olleet kauhean kiinnostuneita näistä jutuista, ja se on ihan jees, miulla on oma työrauha. Ja samallahan Hynyselle jää enemmän aikaa olla Hynynen.

Voi kuvitella, että aina ei ole helppoa olla Hynynen, kaikkien rock-örveltäjien ihanne. Mies itse myöntää, että tuo pitää paikkansa. – Viime keväänä oli Ismo Alangon keikka Lappeenrannassa, Hynynen kertoo. – Mie ajattelin, että lähdenpä katselemaan ihan selvinpäin, mikä meininki. Kävelen paikalle ja rupean kittaamaan kaljaa sillai hissukseen, ajattelen että pidän homman hallussa. Vittu kaksi tuntia eteenpäin niin mie huomasin, etten todellakaan tule pitämään tätä hallussa. Mie olin ihan hirveät naamat, koska kaikki oli siinä, että hei ota kaljaa. Se on mun mielestä sinänsä helvetin hieno meininki, mutta on aika outoa, että omassa pienessä kotikaupungissa menet baariin ja se onkin yhtäkkiä yhtä helvettiä. Kaikki tulee selvittämään jotain.

– Tuon takia minusta onkin niin mukavaa, että olen vain Hongisto enkä mikään helvetin Hynynen, Hongisto sanoo.

– Joo, koska kun mie menen tuonne, kaikki tulee siihen että Hynynen Hynynen, nyt otetaan parit kaljat. Ja sitten tulee tämmöistäkin sietämätöntä, kun tulee tyyppi ja sanoo että "hei hei hei Hynynen hei Hynynen…" "No mitä?" "Hei Hynynen hei hei kato tota kitaristia, toi Ismo Alangon kitaristi hei. Sen nimi on Riku Mattila ja se on aika kova kitaristi. Vittu kuuntele kuuntele kato kato miten se soittaa. Kato kato. Hei hei vitun hyvä meininki!"

– Itselle tulee semmoinen ajatus mieleen siinä, että vittu mie tiedän Riku Mattilan niiltä ajoilta kun se on soittanut Kauko Röyhkän bändissä, elä jumalauta tule miulle siitä selittämään. Mutta kun ei voi sanoa sitä sille. Parempi on että käännät selän ja poistut. Juokset karkuun. "Ai mikä vitun Riku Mattila, ahaa tuoko, no mie menen vähän tarkemmin katsomaan miten se soittaa." Sitten mie juoksen muka katsomaan sen kitaransoittoa.

Onko yhtään sellaista kitaristia, jota saattaisit ihan oikeasti katsoakin keikalla?

– Ei. Tai tämä ehkä kuulostaa vähän ilmeiseltä, mutta kyllähän Hetukka on aika kova komppikitaristi. Jumalauta kun ukko laulaa ja soittaa samaan aikaan. Sillä on se pieni liike hallussa!

Teksti: Juho Juntunen

Lisää luettavaa