Blurin laulaja ja lauluntekijä Damon Albarn teki hiljattain virheen, jota internet ei antanut anteeksi. Kun häneltä tivattiin mielipidettä (monen muun asian ohella) Taylor Swiftista, vastasi Albarn lyhyesti: ”hän ei kirjoita laulujaan itse”. Samassa Los Angeles Timesin haastattelussa Albarn tuli dissanneeksi musiikkiteollisuuden co-writer-ilmiötä, jota hän ei pitänyt oikeana laulunkirjoittamisena. Tausta-ajatuksena oli kai, että co-writer-krediittejä kirjataan artisteille liian heppoisin perustein jonkun toisen tehdessä oikean työn.
Albarn oli Swiftin suhteen väärässä. Swift kirjoittaa itse laulunsa. Ja kuten arvata saattaa, moni tuohtui, keskustelu sai pian uusia kierroksia ja varsinainen asia unohtui. Albarnin nähtiin edustavan naisvihaa ja ties mitä somekansaa kiihottavaa puheenaihetta. Omaa kilpeään ennätti kiillottamaan – Chilen presidentin ohella! – myös uuden levyn julkaiseva Liam Gallagher (myös hän kirjoittaa kappaleensa yhdessä muiden kanssa), joka sai tilaisuuden tintata entistä riitakumppaniaan verbaalisesti nekkuun.
Albarnin ei tarvitse tykätä Taylor Swiftin musiikista, mutta hänen olisi kannattanut tarkistaa faktat ennen noloa kommenttiaan. Albarnin haukkumisen sijaan olennaisempaa olisi kuitenkin pohtia, mitä arvoa on sillä, että artisti kirjoittaa itse laulunsa. Vai onko sillä?
Teoston asiakaslehti Teostoryn uusimmassa numerossa nuoret suomalaiset biisintekijät kertovat co-writingkulttuurista. Artikkelissa Music Finlandin vientipäällikkö Katariina Sorsa (tuttu myös Ikinä-yhtyeestä) toteaa aiheesta seuraavasti: ”Co-writing on vakiintunut käytäntö musiikin kirjoittamisessa, koska se toimii niin hyvin. Kun yhteinen tavoite on luoda toimiva biisi, se on motivoivaa monelle musiikintekijälle. Co-writingiin osallistuvilla tekijöillä on erilaiset vahvuudet. Tyypillisesti mukana on tuottaja, melodioiden ja sävellyksen tekijä sekä tekstit täjä.”
Parviäly on osoittanut joukkovoiman potentiaalin ongelmia ratkottaessa. Myös biisinkirjoittamisessa siitä on varmasti monenlaista hyötyä. Bisnesmaailmasta tuttu tuotannon optimointi asettuu kuitenkin etenkin rockin kontekstissa poikkiteloin artistin autenttisuuden kanssa. Ja tätä Albarn varmasti tarkoitti. Laulunkirjoittamiseen liitetty autenttisuuden vaatimus juontaa juurensa 1960-luvun folk-artisteihin sekä rockin taiteellistumisen vaiheisiin. Tällöin laulaja-lauluntekijöiden myötä syntyi myytti auteur-artistista, joka kertoo itsetekemiensä laulujen kautta rehellisesti omista tunteistaan.
Sorsan kommentissa ratkaisevaa on se, mitä tarkoitetaan ”toimivalla biisillä”. Sellainen on epäilemättä potentiaalisesti suosittu kappale. Co-writing-kulttuurissa kappaleita kirjoitetaan markkinavetoisesti ennalta suunniteltuja artisteja, genrejä ja markkinoita varten. Monet suomalaiset biisinikkarit suuntautuvat nykyisin K- ja J-popin markkinoille. Tällöin musiikki on jo lähtökohtaisesti geneeristä, eikä sapluunaa juurikaan muunnella suosion toivossa. Kokeilevat ideat ovat harvoin kaupallisia, ainakaan suunnitellusti. Lopputulemana syntyy valtava määrä riskitöntä, suurin piirtein samalta kuulostavaa musiikkia. Vanha totuus on, että mielenkiintoiset uudet jutut ja tulevat trendit nousevat marginaalista.
Myös Suomessa useimmat eturivin artistit luottavat nykyisin co-writing-ammattilaisten tuotoksiin. Samalla kun musiikkiteollisuuden mielenkiinto alkoi kohdistua bändeistä artisteihin, oli ammattimaisille laulunkirjoittajille yhä enemmän kysyntää. Eikä se ole ihme, jos artistit buukataan Instagramista. Toki poikkeuksiakin löytyy. Behmin haastatteluissa mainitaan aina se, että hän kirjoittaa itse laulunsa.
Co-writing ei ole kuitenkaan uusi ilmiö. Tavallaan popmusiikin tuotanto on palannut takaisin alkutekijöilleen. Populaarimusiikin ensimmäinen suuri massatuotantokoneisto, yhdysvaltalainen Tin Pan Alley oli juuri kuvatunlainen co-writing-systeemi. Ja myös silloin kriitikot pauhasivat massatuotetun musiikin turhuudesta. Jälkikäteen arvioituna Tin Pan Alley tuotti paljon hienoa musiikkia, mutta myös paljon mitäänsanomatonta roskaa.
Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 3/22.
