Lukiossa yhteislaulutunnilla soi Juice Leskisen Kaksoiselämää. Koulun bändi säestää laulavaa luokkaa, ja minä soitan bassoa. Kaksoiselämää on helppo biisi, mutta siinä on yksi kohta, jonka kaikki yleensä mokaavat. Kertosäkeen lopussa on perussointuarpeggio, jossa kolmas ääni, soinnun kvintti, onkin korotettu. Opettaja kutsuu ylinousevaa sointua vitsikkästi ”Juice-soinnuksi”, mitä se siitä lähtien meille on.
Kaksoiselämää-kappaleessa ylinouseva sointu alleviivaa kertojan kaksoiselämän ambivalenttia, vaikeasti määriteltävää luonnetta. Soinnusta tulee kappaleen merkityksen kannalta aivan keskeinen elementti sen nivoutuessa Juicen tuskaiseen mutta jotenkin itsetyytyväiseen elämänfilosofointiin: ”Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan/tulen uudestaan” ja – pam! –ylinouseva kvinttisointu tarjotaan arpeggion muodossa, niin kuin sen olemuksessa piehtaroisi. Sointu luo odotuksen ja myös lupauksen purkautumisesta.
Kaksoiselämää-kappaleen ylinouseva dominanttisointu (C-duurissa G+5) on nähtävissä lainauksena jazzin tai ”jonkin vakavamman musiikin” puolelta. Se tuo muuten niin simppelien perussointujen varaan rakentuvaan kappaleeseen luonnetta. Vaan oliko säveltäjä Juice soinnun takana? Muistan Juicen kertoneen, että muusikot muokkasivat ja viimeistelivät joskus hänen biisejään, joten ehkä asialla oli kappaleen sovittajaksikin merkitty Anssi Tikanmäki.
Jazzissa ylinousevaa kvinttiä käytettiin perinteisesti juuri dominanttisoinnussa, eli viidennen asteen soinnussa (pohjaäänenä on sävelasteikon 5. sävel). Modernissa jazzissa ylinouseva sointu voi olla (lähes) millä tahansa sointuasteella ja ylinouseva kvintti voi esiintyä myös kromaattisesti.
Dominanttisointuna ylinouseva sointu on ollut varsin tavanomainen myös viihdemusiikissa, iskelmässä sekä jazz-/soft-rockissa. Se on juurikin se erityisen suloinen ja siirappinen sävy harmoniassa monissa 1960-lukumaisissa teinipop-kappaleissa, kuten vaikkapa The Beatlesin Ask Me Whyssa tai toisaalta Teenage Fanclubin Metal Babyssä.
Suomessa rockin ja iskelmän suhde on ollut aina läheinen. Iskelmään omaksuttiin toisaalta monia jazzille ominaisia elementtejä studiomuusikoiden ja sovittajien myötä, sillä monet heistä olivat jazzmuusikoita tai muuten jazz-orientoituneita. Myöhemmät rocksukupolvet ottivat Suomessa tietoisesti etäisyyttä iskelmään ja viihdemusiikkiin, kunnes osa artisteista ja bändeistä alkoi 1990-luvulla retroilemaan iskelmän suuntaan joko ironian keinoin tai jonkinlaiseen historialliseen autenttisuuteen pyrkien.
”Niin, niin, jospa niistä joku tietäis jonkun viileen mestan jossakin.” Tehosekottimen Asfaltti polttaa -biisissä viidennen asteen dominanttisointu esiintyy Otto Grundströmin laulaessa ”niin, niin” sekä viimeisenä siirtymäsointuna ennen kertosäettä. En tiedä minkälaista (säveltäjä, kapellimestari ja sovittaja) Jaakko Salo -trippiä Tehiksen Matti Mikkola kävi läpi kyseistä biisiä säveltäessään, mutta ainakin Asfaltti polttaa vie fiilikset vahvasti Finnhitseihin. Kieltämättä kappaleesta aistii tietynlaisen oppikirjamaisen näppäryyden, joka viestii Mikkolan opiskelleen suomalaisen kevyen musiikin historiaa ja teoriaa. Ehkä näppäryys on ylinousevan kvintin keikarimaisessa luonteessa? Ja kun jostakin asiasta on kerran tullut klisee, on sitä vaikea ottaa enää muuna.
Sama intervalli voi olla harmonisesta kontekstista riippuen konsonanssi tai dissonanssi, ”sointuva” tai ”riitasointuinen”. Toisin sanoen tietyissä yhteyksissä, kuten edellä esitettynä, ylinouseva kvintti kuulostaa riitasointuiselta. Muissa yhteyksissä sama kahdeksan puolisävelaskeleen pituinen intervalli kuitenkin yksinkertaisesti kuullaan (ja nuotinnetaan) sen enharmonisena vastineena, mollin kuudentena.
Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/22.
