Laulaja-lauluntekijä Piia Viitasen isoisä oli nuorena miehenä jatkosodassa. Rintamatoveriltaan hän sai erään Ainon, nuoren naisen, osoitteen ja kirjoitti tuntemattomalle tytölle kirjeen. Alkoi kirjeenvaihto, joka johti sotien jälkeen avioliittoon. Vuosikymmeniä myöhemmin Viitanen sai tuon ensimmäisen kirjeen käsiinsä ja innoittui tekemään laulun.
Siinä Tuntemattomalle Ainolle -kappaleen tarina lyhykäisyydessään, siten kuin se on haastatteluissa kerrottu. Mutta herkän akustisen helmen taakse kätkeytyy paljon yksilöja sukuhistorian puitteet ylittävää, sellaista jonka tulisi oikeastaan olla keskeistä ymmärryksellemme sodasta yleensä ja Suomen viime sodista erityisesti.
Ei ensinnäkään ehkä ole yleistä tietoa, että tällaista osittain organisoituakin kirjeenvaihtoa rintamalta kotirintamalle järjestettiin jatkosodan vuosina paljon. Sinänsä siinä ei ole mitään yllättävää, sillä elämänkumppania tai satunnais seuraa tuntemattomasta on etsitty 1900-luvun taitteen lehti-ilmoituksista nykypäivän some-virityksiin asti, läpi kaikkien modernin yhteiskunnan kehitysvaiheiden.
Mutta mielikuvissa sota tuntuu poikkeusajalta, joka laittoi uusien ihmissuhteiden muodostamisen tauolle. Tokihan rintamamiehillä oli jo valmiiksi morsiamia ja puoli soita, ja kuten hyvin tiedetään, kotiuttamisen jälkeen parinmuodostus saavutti ennen näkemättömät mittasuhteet. Aika monen tuolloin syntyneen liiton juuret olivat kuitenkin jo sotavuosissa.
On ilmeistäkin, että korsujen miehinen maailma ja tappamisen ja kuoleman todellisuus edellyttää kontrastikseen jotakin pehmeämpää ja elämään tähtäävämpää. Ja ajan oloissa monia asioita projisoitiin tietysti juuri naiseen. Tarkoitan naista nimenomaan abstraktina ideaalina. (Rintamalla todella olleet naiset, lähinnä siis lotat, saivat kai usein osakseen karkeampaa kohtelua. Läsnäolevaa ihmistä kun ei voi nähdä abstraktiona.)
Viitasen Piian (myös yhtye, mutta antaa sen nyt sulautua tässä lauluntekijäänsä) tekstissä mies kirjoittaa siis ilmipannusti ”tuntemattomalle”, mutta kuitenkin nimetylle tuntemattomalle, todelliselle ihmiselle, josta hän vain ei tiedä mitään. Sikäli vastaanottaja on tässä juuri abstraktio, ja siksi kertoja ei kirjoita normaalia, vuoropuheluun tähtäävää kirjettä, vaan purkaa omaa tarvettaan kommunikoida jonnekin korsun ulkopuolelle, siviilielämään.
Teksti/kirjehän on lopulta vain nöyrästi aseteltu seuranhakuilmoitus. ”Kirjeystävän jos saisin teistä läheisen/ei mieleni mun olisi enää harmaa.” Kertoja potee ahdistusta: ”Täällä on niin yksinäistä alla tähtien/synkkä mieli harmaa valtaa alaa.” Epäilemättä on rintama tovereita, mutta heistä ei mainita mitään. Kirje täyttää tarvetta, johon nämä eivät pysty vastaamaan.
Tekstin autenttisuuden tuntua alkuperäiseen kirjeeseen nähden lisää kertojan kiehtova horjunta muodollisen kohteliaisuuden ja jo omaksutun hellittelevyyden välillä – jopa siinä määrin, että peruspuhuttelumuoto on teitittely, mutta kirje osoitetaan kuitenkin omistavasti ”Tuntemattomalle Ainolleni” ja lopussa kertoja lupaa palaavansa ”iäksi kotiin, Ainoseni”. Näitä rivejä ei kirjoitettu joutavista syistä, vaan elämäntoverin löytäminen mielessä. Tuntematon Aino kangastelee sellaisena, vaikkei hänestä olisi tiedossa juuri muuta kuin nimi.
Tätä sopii jäädä hetkeksi miettimään aikana, jolloin vähemmän vakavasta treffiseurastakin on tapana kalastella pikaisesti kaikki informaatio, mitä sosiaalinen media vain tarjoaa. Tuntemattomalle Ainolle kuvaa todellisuutta, jossa kaikkea on niin paljon vähemmän, että mikä tahansa nousee merkitykselliseksi, etualalle, paljon helpommin. Niin myös uusi kirjeystävä.
Kyse on tietysti lähemmäs 100 vuoden takaisen, pitkälti vielä ruraalin valtion todellisuudesta ylipäätään, mutta erityisesti sota-ajan maailmasta, jonka elementit ja elämänpiirit rajautuivat vielä dramaattisemmin.
Tällaisia kirjeitä löytynee sadoittain, ja varmastikaan suurin osa niistä ei johtanut sen kummempaan. Viitasen laulun kannalta on tietysti olennaista, että tämä kirjoittaja sai Ainonsa.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 1/21.
