”Buukattiin KT:lle vähän studioaikaa Petraxilta. Varasin samalla pari viikkoa teidän käyttöön.”
Kun Viikatteen kanssa pitkään työskennellyt Kotiteollisuus-kitaristi Miitri Aaltonen päättää puhelun, Kaarle Viikatteen otsalle kohoaa muutama pisara kylmää hikeä. Keikkabussissa istuskelevan muusikon silmissä ei enää vilisekään suomalainen kansallismaisema vaan täydellisen tyhjä nuotti- ja sanoituspaperi. Mutta kuten aina ennenkin, pian tuuli jo kääntyy ja laulaja-kitaristi toteaa: ”Se on ilmeisesti käärittävä hihat ja alettava hommiin.”
Mainittujen hommien – tässä tapauksessa pikemminkin kuutamourakoiden – tulos on nyt kaikkien kuultavissa, sillä Viikatteen viidestoista studioalbumi saapui niin Kymijoen kyisten peltojen kuin Kaajärven alakulotettujen rantojen äärelle samaa tahtia marrasvalojen pilkahdusten kanssa. Ajankohdasta huolimatta Kouvostomollin mestareiden uusin hengentuote ei tottele nimeä Marraskuun lauluja III vaan otsikkona komeilee Hiljainen.
– Kun Miitri soitti alkysyksystä 2023, meidän edellisen Askel-albumin ilmestymisestä oli kulunut vasta puolisen vuotta – eikä taskun pohjalla todellakaan ollut yhden yhtä uutta biisiaihiota, Kaarle huokaa.
– Oma fiilis oli muutenkin vahvasti sellainen, ettei minulla ole tällä hetkellä mitään annettavaa. Ei itselleni eikä kenellekään muullekaan. Rotsin povarit tuntuivat ihan pohjattoman tyhjiltä.
Kuuluisan sanonnan mukaan jokaisen uuden – siis kullekin omistajalleen uuden – kitaran mukana tulee myös biisejä. Hiljainen taas toimii kaiken muun ohella koruttomana todisteena siitä, että kappaleita syntyy myös pedaalien polkaisemana. Eikä pedaalin tarvitse edes olla Bossin HM-2 Heavy Metal.
– Astelin eräänä päivinä jyväskyläläiseen Musikantti-soitinliikkeeseen. Istahdin kaupan soittohuoneeseen, ja kokeilin Universal Audion delay-pedaalia. Sitten alkoikin tapahtua. Ei nimittäin mennyt kauankaan, kun olin jo taltioinut mobiililaitteeseeni kolmen uuden biisin pääteemat. Nämä kappaleet saivat myöhemmin nimet Hiljainen, Korttitalo ja Juurettomat. Arvaapa kahdesti, ostinko pedaalin?
Hiljainen kunnioittaa kutsumanimeään, sillä se käyskentelee eteenpäin hieman rauhallisempana ja seesteisempänä kuin moni aiempi Viikate-teos.
– Saatiin jo hyvän aikaa sitten yhteydenotto Kouvolan Teatterilta. Sieltä kyseltiin, että voisikohan arvon orkesteri soittaa puoliakustisen konsertin ison salin puolella? Mietittiin hetki ja tultiin siihen tuloksen, että kun näin kauniisti ja kohteliaasti kysytään, niin kyllähän tuota voidaan, kertoo Kaarle.
– Seuraavaksi todettiin, että vanhan V-ohjelmiston sovittaminen uusiksi yhden keikan takia on hieman… suuruudenhullua. Eli tehdäänpä siis kokonainen Suomen-kierros tuoreilla asetuksilla.
– Ja kun ajateltiin asiaa vielä yhden lisäpiirun verran, päätettiin myös toteuttaa uuden levyn kappaleet samassa hengessä. Vähän maltillisemmin, vähän koskettavammin, vähän vähemmän isoihin kitaravalleihin tukeutuen. Oli itse asiassa varsin hieno huomata, että materiaali nousee siiville, vaikka tehdään ja sovitetaan oma juttu hieman eri tavalla kuin ennen. Mutta lieneeköhän tarpeellista alleviivata, että Hiljainen ei edelleenkään ole Tiktok-ajan bilelevy?
Väärinkäsitysten välttämiseksi: Hiljainen on kaukana bilelevystä, mutta kaukana se on myös pelkästä akustisesta näppäilystä.
– Jos nostetaan esiin vaikka Se kalpea nainen, niin sehän on hyvinkin raskasta tuuppausta. Omana inspiraationa toimivat Type O Negative ja vanhempi Paradise Lost, mutta jotkut ovat kuulleet sävellyksessä myös My Dying Briden sävyjä.
– Seuraavana kappalelistalta löytyy Tulvaniityt, jonka kitarat soivat hyvinkin heleästi. Ilmavat brittipop-tunnelmat eivät ole kovinkaan kaukana.
Ja kun kyseessä on Viikate, luvassa on tietenkin myös Motörhead-kumarruksia.
– Erityisesti Klovni Mortemista saattaa havaita viittauksia Lemmyn, Würzelin, Campbellin ja Gillin touhuihin. Mutta biisistä kuulemma löytyy häivähdyksiä myös sellaisista klassikoista kuin Hectorin Ei mittään (Työttömän arkiviisu) ja Armin ja Dannyn Tahdon olla sulle hellä. Hauskinta on tietenkin se, että Klovni Mortem alkoi ylipäänsä hahmottua, kun yritin tapailla Tribulationin Hour Of The Wolfia, mutta biisin soittaminen ei täysin luonnistunut. Siitä syntyi sitten omaa tuotantoa.
Myös Hiljainen-albumin rakenne herättää huomiota.
– Kirveellä veistetty draaman kaari on käytännössä päinvastainen kuin yleensä. Jos ajatellaan vinyyliversiota, niin A-siivu päättyy musiikillisesti varsin kohottavaan Korttitaloon. Sama juttu kakkospuolen suhteen: jos viimeisenä biisinä olisi vaikka Kuka tahansa muu, levystä jäisi ihan erilainen fiilis verrattuna Haamukirjoituksen tarjoamiin tunnelmiin.
Jos Hiljaisen sävellykset nostavatkin välillä päätään pinnan yläpuolelle, tekstien äärellä vellotaan poikkeuksetta syvissä vesissä.
– Totta kai kolkot ja ilottomat ajatukset on taas verhoiltu kaikenlaisten kielikuvien ja muiden vertausten taakse, mutta avattakoon arkkua sen verran, että monien sanoituksien lähtökohta on hyvin henkilökohtainen. Suorastaan piinaavan henkilökohtainen, sanoo Kaarle.
– Avaus- ja nimibiisi kertoo siitä, kun kirjoittaja ei kykene puhumaan ääneen omista tunteistaan. Kuka tahansa muu kertoo ajatuksista kanssaihmisten suhteen eikä se kertoma ole välttämättä kovin kaunista. Toisaalla korttitalot kaatuvat tai koetaan vahvoja ulkopuolisuuden tunteita.
– Klovni Mortemin teksti taas alkoi hahmottua eräänä kesäpäivänä, kun ajelin maantiellä tivoliletkan seassa. Siellä sitten köröteltiin possujunien ja maailmanpyörien ympäröimänä. Seuraavaksi vastaan tuli armeijan raskasta kalustoa: ihan jäätävän kokoisia tankkeja ja muita murskaavia vempeleitä. Juuri näinä maailmanaikoina tällainen vastakkainasettelu tuntui niin hemmetin jyrkältä, että päässä alkoi raksuttaa yhden sanoituksen verran.
Haluaako Piepponen turpaan? herättää tietenkin huomiota nimellään. Se ei ole ihan tyypillisin otsikko yhtyeeltä, jonka tuotannon ääressä on totuttu sysiässiin, hopeisen kuun sirppeihin tai vastarannan valsseihin.
– Sanoitus perustuu enemmän tai vähemmän tositapahtumiin. Äitini oli 6-vuotias, kun joku naapuruston huomattavasti vanhempi ja kookkaampi poika oli esittänyt hänelle tämän kysymyksen, kertoo Kaarle.
– Olen toki sekoittanut tekstiin myös omia kokemuksiani nuoruusvuosien Kouvolasta: jos tietynlaisia kovisjätkiä näkyi, oli parempi pysyä poissa näköpiiristä. Huomautettakoon myös, että tekstissä on ihan tarkoituksella mukana komediallista klangia.
Ei-niin-yllättäen sanoituksessa viitataan myös Lemmy Kilmisterin rykmenttiin. Tarkemmin sanoen No Sleep ‘til Hammersmith -klassikoon.
– Jos olen rehellinen, täytyy tehdä yksi paljastus. En tuolloin oikeasti mennyt Hammersmith-asioille vaan kyseessä oli The Number Of The Beast. Mutta kuten joku saattaa jo arvata, tämän Maiden-klassikon nimen sovittaminen kappaleen tekstin sekaan olisi ollut hieman haastavaa. Olisihan sinne voinut ujuttaa myös voimaorjaa, mielenpalaa tai vaikka rautanyrkkiä, mutta nyt mennään Hammersmithillä.
Syksy 2024 näyttäytyy Viikate-miljöössä merkittävänä myös sen suhteen, että vuonna 2026 kolmekymppisiä juhlivan yhtyeen virallisissa promokuvissa patsastelee nykyään kahden tai kolmen sijaan peräti viisi henkilöä.
– Kosketinsoittaja Päivi Federley on ollut mukana keikoilla ja albumeilla jo varsin pitkään, mutta liverumpaliksi taannoin kiinnitetylle Ohto Pallakselle Hiljainen on ensimmäinen Viikate-levytys. Kun uusien potrettien ottamisesta alettiin puhua, tuntui itsestään selvältä, että Päivi ja Ohto tulevat kehyksiin.
Kun Ohto Pallaksesta on nyt tehty virallinen Viikate-rumpali, eräs asia täytyy toki selvittää. Oliko patteriston takana vuosina 1996–2022 huhkinut Simo Kairistola – monille myös Simeoni Viikate – Viikatteen oma Philthy Animal Taylor ja onko Pallas puolestaan sitten Mikkey Dee?
– Ennen kuin vastaan, niin täytyy todeta, että Askel-albumin rumpuosuudet yhtä kappaletta lukuun ottamatta soittanut Kalle Kukkonen lienee tässä kontekstissa Pete Gill – kyseinen herrahan vaikutti Motörheadissa vain vähän aikaa.
– Mutta niin… Kyllähän tällaisessa Philthy–Mikkey-ajatuksessa on perää, vaikka Simo itse onkin järkähtämätön Mikkey Dee -fani. ”Kumpi on kovempi pannuttaja, Mikkey vai Philthy” -aiheesta on itse asiassa kiistelty Viikatteen keikkabussissa niin kovilla kierroksilla, että joku taisi ehdottaa jo seuraavalle levikkeelle kurvaamistakin, naurahtaa Kaarle.
– Ohtosta on muuten sanottava pari juttua. Ohto on loistava rumpali ja hieno mies, mutta kaiken mahtavuuden ohessa hän on onnistunut myös pilaamaan osan parhaista nuoruusmuistoistani… Oltiin nimittäin matkalle jonnekin, ja puhe kääntyi W.A.S.P.-yhtyeen touhuihin. Ihasteltiin hetken aikaa, miten kova jätkä kasarin Blackie Lawless olikaan. Sirkkelinterä munissa ja kaikkea. Ohto – siviilissä ansioitunut muottipuuseppä – totesi viileästi: ”Se ei ollut sirkkelinterä. Se oli pyörösahanterä.” Jumalauta. Voisipa elämästä pyyhkiä pois muutaman sekunnin. Tiedän kyllä, mitä pyyhkisin!