Nordenskiöldinkadun pyhätön pukukoppikäytävällä porisee lupaavasti. The Rasmuksen on määrä nousta Helsingin jäähallin täyttäneen kansainvälisen fanijoukon eteen reilun tunnin kuluttua, ja laulaja Lauri Ylönen hymyilee leveästi.
Innostuksen syitä ei tarvitse kaivaa kovin syvältä. Bändin pitkään odotettu Rise-albumi on viimein julkaistu ja nelikon edessä siintää pitkä rivi esiintymisiä eri puolilla maailmaa. Toisin sanoen vaikeat ajat ovat jääneet taakse, ja Rasmuksen moottorit hyrräävät taas täydellä teholla.
Juuri tällä hetkellä The Rasmus -keulakuvaa ilahduttaa erityisesti se, että vuonna 1994 perustettu helsinkiläisyhtye pääsee tuossa tuokiossa soittamaan ensimmäisen oman hallikeikkansa Suomessa – ja nimenomaan Helsingin jäähallissa.
– Näin tämän saman katon alla Guns N’ Rosesin ja illan avausbändi Skid Row’n keikat elokuussa 1991, ja se oli järisyttävä kokemus 12-vuotiaalle musadiggarille. Tuo konsertti vaikutti aika paljon siihen, että minustakin tuli rockmuusikko, Lauri hymyilee.
– Joitakin vuosia myöhemmin tulin tänne katsomaan AC/DC:n konserttia. Teja (Kotilainen, manageri) oli hommannut meille erikoispaikat ihan lavan vierestä, ja jossakin vaiheessa Angus Young tuli vetämään kitarasooloa todella lähelle. Teja oli ihan innoissaan, mutta minulta se legendaarinen hetki meni valitettavasti ohi. Olin nimittäin kumonnut juhlajuomia sen verran reilusti ennen hallille saapumista, että iso osa AC/DC:n keikasta meni nuokkuessa. Harmittihan se jälkikäteen!
Gunnareiden tai AC/DC:n miekkosia ei tänään näy, mutta Suomen kansainvälisin rocktähti Michael Monroe on paikalla saksofoninsa kanssa. Hänen on määrä nousta The Rasmuksen kanssa lavalle, ja esityslistalla on 21 vuotta sitten julkaistu Chill.
– Kun Chill aikoinaan ilmestyi, meidän niskaan tuli rapaa moneltakin taholta. Fiilis oli vähän matalalla. Sitten satuin törmäämään Michaeliin, ja hän hehkutti Chillin olevan aivan mahtava biisi. Juuri niihin aikoihin tuntui hirveän kannustavalta, että ansioitunut muusikko sanoi jotakin tuollaista!
Kohta keikka onkin jo alkamassa, ja Ylönen, basisti Eero Heinonen, rumpali Aki Hakala sekä uusi kitaristi Emppu Suhonen kerääntyvät rinkiin lavan vierelle. Nopea halaus ja ylös parrasvaloihin. Aivan niin kuin aina takavuosinakin. Ja aivan niin kuin aina tulevina aikoinakin.
Tekemisen meininki
Siirrytäänpä sitten kymmenisen kilometriä itään Herttoniemen kulmille. The Rasmus on kokoontunut äskettäin vuokraamansa treenikämpän uumeniin. Harjoitustila sijaitsee erään omakotitalon alakerroksessa, ja bändin nelikko hehkuu tyytyväisenä.
– Meidän eka treenikämppä oli Paulin (Rantasalmi, kitaristi vuosina 1994–2021) perheen talon kellarissa. Siihen paikkaan liittyy hienoja muistoja, sanoo Eero.
– Nyt on vähän samanlainen tunnelma. Ihan kuin oltaisiin tultu taas kotiin, mutta samalla ollaan kuitenkin uuden hienon aikakauden alussa. Kaiken muun hyvän ohella meillä on kollektiivinen eheytyneisyyden fiilis, sillä Emppu on löytänyt oman paikkansa yhtyeen riveistä. Kehon läpi menee todella lämpimiä onnen aaltoja, kun ajattelen bändin nykyhetkeä, hymyilee Lauri.
– Meillä on niin sanottu tekemisen meininki, ja ollaan jo alettu kirjoittaa uusia biisejä vaikka Rise-levyn varsinainen rundi ei ole edes käynnistynyt. Tuoreen materiaalin valmisteleminen tuntuu hienolta, ja kun fiilis on tällainen, meei haluta suitsia itseämme, Aki lisää.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, maaliskuussa 2020, tilanne oli aivan toisenlainen. ”Lämpimistä onnen aalloista” ei ollut puhettakaan – ei ainakaan viimeiseksi soitetun keikan jälkeen.
– Eurooppa oli ihan täydessä koronakaaoksessa, mutta me oltiin Meksikossa esiintymässä Guns N’ Rosesin ja kumppaneiden kanssa. Yleisöllä näkyi jo maskeja ja kumihanskoja, ja fiilis oli kaikessa epätietoisuudessa sellainen, että kuollaankohan me kohta kaikki, miettii Eero.
– Keikka meni hyvin, ja sen jälkeen me lähdettiin omiin suuntiimme. Minä lensin Havaijille, Eero matkusti Australiaan ja Aki ja Pauli taas palasivat Suomeen. Tunnelma oli vähintäänkin haikea. Että milloinkahan me nähdään toisemme seuraavan kerran ja soitettiinkohan me äsken tämän yhtyeen viimeinen keikka? muistelee Lauri.
The Rasmuksen aikomuksena oli myös aloittaa uuden studioalbumin valmisteleminen keväällä 2020. Niin tapahtuikin. Tosin vasta sen jälkeen, kun levyn tekemiseen liittyneet suunnitelmat oli laitettu uusiksi.
– Meidän piti startata sessiot tuottaja Jon ”Joshua” Schumannin kanssa Englannissa huhtikuussa. Siitä ei tietenkään tullut mitään, kun kukaan ei voinut matkustaa minnekään, huokaa Aki.
– Sitten Joshua esitteli softan, jonka avulla me pystyttiin työskentelemään reaaliajassa verkon yli. Tai ainakin teoriassa pystyttiin… Me kyllä yritettiin, mutta kyseinen malli ei vaan toiminut kovin hyvin. Esimerkiksi kaikki pienet eleet ja ilmeet jäivät etähommissa huomaamatta, ja me käsitettiin toistemme ideoita ihan väärin. Se vanha hieno juttu, että studiossa päästään hyppäämään yhteisen flow-laudan päälle ja surffaamaan hienojen biisien äärelle, loisti täydellisesti poissaolollaan, kuvailee Lauri ja jatkaa:
– Laitoin aina välillä oman ruudun mustaksi, ja annoin muiden ymmärtää, että verkkoyhteys katkesi. Oma ja bändin huono fiilis ahdisti ihan älyttömästi. Niin synkäksi se meni, että päädyin lopulta hakemaan myös ammattiapua.
– Jäi turhankin elävästi mieleen, kun Lauri puuskahti jossain vaiheessa, että helvetti jätkät, tästä hommasta ei tule yhtään mitään, muistelee Aki.
Vaikka työskentely ei edennytkään toivotulla tavalla, muusikot saivat silti osuuksia taltioitua. Nyt siihen liittyvät muistot jo hymyilyttävät.
– Olin siis Havaijilla, eikä minulla ollut mahdollisuutta mennä varsinaiseen studioon. Tein sitten esimerkiksi niin, että ajoin jollekin hienolle näköalapaikalle vuoren rinteelle. Sitten suljin auton ilmastoinnin, nappasin mikrofonin ja aloin äänittää jotain laulujuttua. Jos ulkona oli vaikka 35 astetta, siinä oli muutama minuutti tehokasta aikaa, ennen kuin kärry muuttui saunaksi. Joskus kävi niinkin, että joku tuli koputtamaan ikkunaan, että onko kaikki okei. Niin, kai se vaikutti hieman oudolta, kun joku kiljui autossa niin antaumuksella, että se suunnilleen heilahteli, Lauri nauraa.
Myös osa bassonauhoituksista eteni varsin luovissa tunnelmissa.
– Rajoitusten takia minullakaan ei ollut pääsyä mihinkään studioon. Myös soittimet olivat lähteneet Meksikon-keikalta kohti Suomea, eikä minulla ollut Australiassa humbucker-mikillä varustettua Music Manin bassoa. Juuri sellainen oli kuitenkin tilauksessa, sillä tarvitsimme joihinkin uusiin biiseihin tietynlaisia soundimaailmoja.
– Mikäpä neuvoksi? Menin paikalliseen musaliikkeeseen, ja kysyin lupaa kokeilla yhtä bassoa. Aivan niin, juuri sellaista bassoa. Sitten kiinnitin instrumentin läppäriin, ja aloin tehdä nauhoituksia meidän uudelle levylle, nauraa Eero.
Tunnelmia laidasta laitaan
Sitten koitti kevät 2021, ja maailman ovet alkoivat jo vähän avautua. Samalla myös Nightdivision-työnimellä kulkenut The Rasmus -albumi nytkähti toden teolla eteenpäin.
– Sain keväällä idean Bedroom Sessions -videosarjasta. Soittelin yksikseni jotain biisejä – muun muassa Slayeriä – ja julkaisin niitä sitten YouTubessa. Nämä sessiot inspiroivat minua todella paljon, ja aloin taas kirjoittaa kokonaan uusia kappaleita, kertoo Lauri.
– Sitten yhtenä päivänä päätin lähteä vanhan yhteistyökumppanin Desmond Childin pajalle Kreikkaan. Itse ajattelin, että kirjoitamme yhdessä biisin tai pari, ja lähden sooloartistina Euroviisuihin. No, Desmondin mielestä se oli ihan paska idea. Se totesi, että unohda nuo soolohommat, teidän pitää mennä viisuihin bändin kanssa. Tajusin heti, että Desmond on oikeassa. Soitinkin sitten siltä istumalta Paulille, että pääsetkö lentämään Kreikkaan. Että nyt väännetään bändille pari kovaa biisiä.
Mitä Pauli vastasi?
– Että häntä ei oikein kiinnosta. Monenlaisia merkkejä innostuksen hiipumisesta oli nähty ja ”I hate guitars” -kommentteja oli kuultu vuosien mittaan, mutta viimeistään tässä kohdassa alkoi selvitä lopullisesti, että Pauli on lähdössä bändistä 27 yhteisen vuoden jälkeen, nyökkää Lauri.
– Kun itse olin kuitenkin Kreikassa, en halunnut heittää mahdollisuutta käsistä. Teinkin sitten Desmondin kanssa biisit Rise ja Jezebel. Ei mennyt kauankaan, kun päätettiin Akin ja Eeron kanssa, että lähdetään Jezebelin kanssa UMK-skabaan, ja toivon mukaan päästään Euroviisuihin.
– Yhtäkkiä hiljaiset ajat olivat takana, ja meillä oli kädet täynnä kiinnostavia hommia. Piti etsiä uusi kitaristi, piti ottaa viisuprojekti haltuun ja piti viimeistellä uusi studioalbumi… Ja miten sitten kävikään? Löydettiin Emppu, Jezebelistä tuli meidän suurin hitti pitkään aikaan, ja Rise onnistui todella hienosti. Voisi melkein todeta, että mission completed, hymähtää Aki.
Lauri nappaa taas puheenvuoron.
– Kuten jo aiemmin mainitsin, meistä tuntuu vahvasti siltä, että bändi on nyt valtavan innostavan uuden aikakauden alkumetreillä. Suunnitelmia on vaikka muille jakaa!
– Juuri nyt näyttää myös siltä, ettei seuraavaa levyä tarvitse odottaa kovin monen vuoden ajan, lisää Eero.
Vielä yksi ajatus Rise-albumista… Sen ääripäät ovat todella kaukana toisistaan.
– Me nimenomaan haluttiin sisällyttää levylle kaikki viime vuosien tunnelmat, ihan laidasta laitaan. Että pistetään sinne koko tunneskaala, ja lähdetään sitten liikkeelle tyhjältä pöydältä, nyökkää Lauri.
– Kun Rise ja Jezebel tulivat… Siinä ikään kuin selkä suoristui. Että nämä biisit saavat luvan lopettaa tämän paskan aikakauden, ja nyt pistetään silmään ihan uusi vaihde. Heti seuraavaksi syntyi Risen avausbiisi Live And Never Die, jossa suorastaan ylistetään elämän ihanuutta: ”Just live and never die / ’Cause every day’s another precious diamond”. Kontrasti esimerkiksi albumin päättävän Evilin – se on levyn vanhin biisi – tummaan melankoliaan on aikamoinen!
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/22.