Ruotsista löytyy yhtye, joka haluaa soittaa suomalaisempaa iskelmää kuin suomalaiset itse

Niko Peltonen kertoo Martti Luther ja muovipussi -palstallaan tukholmalaisyhtyeestä, joka yhteiskeikalla suorastaan närkästyi Jaakko Laitiselle, kun tämä ei soittanut Väärä raha -yhtyeensä kanssa ihan supisuomalaista musiikkia.
11.5.2022 12:06

Tarkalleen ottaen tukholmalainen Darya & Månskensorkestern ei tee suomalaisia poplauluja, mutta tässä voinee tehdä myönnytyksen ja huomioida, että tämä uusiskelmäyhtye esiintyy suomeksi ja ammentaa pääosan vaikutteistaan suomalaisesta tangosta ja muusta perinteisestä tanssilavaiskelmästä. Cover-kappaleilla aloittanut bändi eteni alkuperäistuotantoon, josta toistaiseksi uusimman Uusi Atlantis – Det Nya Atlantis albumin herkkä helmi Helsingistä Boråsiin on paras esimerkki.

Suomen ja Ruotsin kulttuurisuhteissa voi aistia jälkiä vuosisataisista rooleista emä- ja siirtomaana. Huomattavan paljon ruotsalaista populaarimusiikkia on tuotu Suomeen ja Suomessa ostettu ja kuunneltu suhteessa siihen, miten virta on toiseen suuntaan soljunut. Asetelma on aika lailla yksi yhteen ruotsinsuomalaisen yleiskokemuksen kanssa.

On loputtomat määrät tutkimuksellista, dokumentaarista ja fiktiivistä aineistoa siitä, miten suomalainen diaspora on eri aikoina ruotsalaiseen yhteiskuntaan sopeutunut ja miten sitä on yritetty sopeuttaa. Vanha isäntävaltio ei ole osannut ottaa itänaapurista muuttaneita avosylin vastaan. Tiedetään sosiaaliset ongelmat ja syrjimiskokemukset.

Diasporayhteisöllä on taipumus vetäytyä itseensä ja luoda yhteisön sisäisiä turva-alueita. Niiden puitteissa voidaan käsitellä nostalgiaa, kaihoa, koti ikävää – kohdistui se sitten konkreettisesti taakse jääneisiin läheisiin tai epämääräiseen kadotetun kotimaan ideaan.

Sellainen turva-alue voi olla ”vanhan maan” musiikki, jota uudessa kotimaassa ”kukaan ei ymmärrä”. Ja jos ajatellaan Suomen ja Ruotsin kulttuurieroja, tarjoutuu perinteinen suomalainen tanssilavaiskelmä tähän rooliin.

Ruotsalaisilla on dansbandinsa, mutta konteksti on kovin erilainen kuin Reijo Taipaleen laulaessa Satumaan.

2000-luvulla kulttuuriset lokerot toki myös sekoittuvat. Tuskinpa vuonna 2004 aloittaneen Darya & Månskensorkesternin Tangopalatsi-klubilla Tukholmassa on pelkästään ruotsinsuomalaisia pyörinyt.

Silti yhtyeen toimintaa leimaa pyrkimys menneen säilyttämiseen. Väärä raha -yhtyeen Jaakko Laitinen kertoo minulle Månskensorkesternissa suorastaan närkästytyn, kun yhteiskeikalla kollegabändi pelehtikin muun muassa Balkan-vaikutteilla sen sijaan, että olisi soittanut puhdasoppista Suomi-iskelmää.

Pyhä maa on koskematonta niille, jotka saavat vain harvoin sitä tallata. Omaa maata tekee mielikin sotkea, laittaa aina vähän uuteen uskoon.

Tosin Darya & Månskensorkesternin purismia ei kannata liioitella. Oikeastaan se on fantasiakuva suomalaisesta iskelmästä ja sellaisten kuvien tapaan muotoutuu lopulta joksikin, mitä ei koskaan ole edes ollut – ennen kuin nyt.

Niinpä Helsingistä Boråsiin äityy pitkiin, koristeellisiin välisoittoihin ja yleiseen haaveksivuuteen, joilla ominaisuuksilla ei ole suomalaisilla hittilistoilla ollut käyttöä vuosikymmeniin jos silloinkaan. Kappale kestääkin melkein viisi minuuttia!

Mutta ytimeltään se on tyylipuhtaasti romantisoiva tulkinta arkkikokemuksesta.

Sen alussa on Suomen kesä ja kaksi nuorta ihmistä maaseudulla, jossa ei mahdollisuuksia ole.

Niinpä toisen on lähdettävä Helsingin kautta Boråsiin, länsiruotsalaiseen pikkukaupunkiin, joka tunnetaan tekstiiliteollisuudesta ja Ericssonin tehtaista. Tai siis tunnettiin, silloin 80-luvulla, jonne tarinan alkupiste sijoittuu, Agentsin taustoittaessa radiossa kesäheinän tuoksua.

Yhdeksi vuodeksi vain. Sitten kertoja tulee takaisin kihlasormuksen ja uuden Volvon kanssa.

Mutta yksi vuosi venyy ja venyy ja venyy kolmeksi vuosikymmeneksi eikä lopulta ole mitään mihin palata – mökkikin myytiin.

On vain muistot. Ja iskelmä.

Ja kyllähän tämän tahdissa on Tangopalatsi-klubilla väistämättä kyynelehditty, kun huomattavan paljon kertojaansa nuorempi Darya Pakarinen on tulkinnut tekstiä, jonka todistusvoimaa vain vahvistaa ovela sukupuoliroolin kääntö; yleensähän se on näissä tarinoissa mies, joka lähtee Ruotsiin tienaamaan.

On ylitöitä ja kesätöitä ja ylipäätään töitä, mutta onni… jäikö se sittenkin sinne, minne nuoruus ja Agentskin, sinne satumaahan, ei niin aavan meren tuolle puolen.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 4/22.

Lisää luettavaa