Vuonna 2021 debyyttinsä En kestä kylmää lailla ahvenen julkaissut ja Soundin Master Of Pulpets -tulokaspalkinnon voittanut Joni ”Sepikka” Seppänen palaa uudella albumilla kantaaottavien luontoteemojen ja maalauksellisten äänimaisemien pariin. Ei koskaan rakkaudella ilmestyi helmikuun alussa.
Ensimmäisen levyn innostunut vastaanotto yllätti. Sepikan musiikki ei ehkä ole korosteisen vaikeaa, mutta se vaatii kuulijaltaan sitoutumista. Molempien albumien teemat, suomalainen luontosuhde kaikessa kieroutuneisuudessaan ja häikäilemättömyydessään sekä sanoitusten välillä synkkäkin ihmiskuva eivät ole helposti sulatettavinta antia.
Uuden levyn Seppänen kertoo syntyneen kahden vuoden aikana pienissä pätkissä. Intoa nopeampaankin julkaisuun olisi ensin ollut. Lopulta halu tehdä harkiten ja hätiköimättä kuitenkin voitti.
– Ehkä olen miettinyt tarkemmin, kuinka asioita pystyy sanomaan ja kuinka haluan ne sanoa. Ja sitten myös tuo tuotannollinen puoli. Se on äänitysteknisesti hiotumpaa, mutta liian yksityiskohtaista hiomista pyrimme välttämään. Se olisi saattanut johtaa tylsähköön lopputulokseen. Jotkut asiat levyllä ovat hyvinkin spontaaneja, toiset aika tarkkaankin sävellettyjä ja mietittyjä.
Huomasin, että esimerkiksi sovituksiin on panostettu. Uusi levy tasapainoilee hienosti hiljaisen ja vähäeleisen sekä tunteellisten purkauksien välillä.
– Samaa tuttua Sepikkaahan se puhallin- ja jousisovituksineen on kuin viime levylläkin. Oikeastaan pyrin usein melko minimalistiseen ilmaisuun. Joskus tarvitaan kunnon vuodatusta. Silloin äänimaisema tukee sanomaa ja on ok kasata niin paljon asioita päällekkäin kuin mahtuu. Mutta olen mielestäni entistä tarkempi siitä, ettei biisejä tukoteta. Kyse ei ole mistään ehdottomasta. Jokainen kappale tehdään niin, että tekeminen pysyy mielenkiintoisena.
Mainitsit miettineesi entistä enemmän levyn sanomaa. Miten tekstisi syntyvät ja mikä niiden rooli tällä levyllä on?
– Sanoitus lähtee syntymään ihan vain sen hetkisestä fiiliksestä. Luonto on itselle aina ollut erityisen tärkeä inspiraation lähde. Ensimmäinen levy tuntuikin helpolta tehdä, kun tekstit syntyivät vain omista retkistä luontoon, seikkailuista ja kokemuksista. Tällä levyllä kuuluu ääni, joka on kriittisempi. Joskus teksti syntyy vain siitä, mikä sillä hetkellä ottaa eniten päähän. Myös ihmisten sekoilu somessa sekä mediasta välittyvät maailman kauheudet ovat tuoneet impulsseja tekstien kirjoittamiseen.
Teksteistä välittyy huoli ympäröivästä luontokadosta ja ihmisen itsekkyydestä. Aiheita, jotka ovat paljon esillä, mutta niitä ei juuri kuule nykyisen popmusiikin parissa. Miltä tuntuu olla lähes ainoa ympäristöarvojen äänenä toimiva nykyartisti?
– Väitän, että niitä käsitellään oivaltavasti esimerkiksi Vestan tai Antti Aution sanoituksissa. Silti tilaa aiheelle ehdottomasti on. Tällä levyllä nimenomaan ihmisten toiminta ja luonnon hyväksikäyttö tulevat entistä enemmän esille. Pohjimmiltaan toivon, että onnistuisin havahduttamaan ihmisiä ympärillä olevaan luontokatoon tai vaikkapa ihmisten eriarvoiseen kohteluun. Pohtimaan, meneekö raha ja oma etu kaiken edelle.
Ainakin sinun kohdallasi positiivinen vastaanotto antaa viitteitä, että aiheita voisi käsitellä enemmänkin.
– Uskon, että tällainen paatos saattaa hyvinkin saada jotkut ihmiset ärsyyntymäänkin. Mainitsen turvetuotannon siellä nyt vaikkapa suoraan ja aika kriittiseen sävyyn. En ihmettele, että joku voisi kokea tällaisen provosoivana. Jotenkin jopa toivoisin, että joku näyttäisi minulle närkästyksensä ja siitä sitten saisi keskustelua aikaan.
Joistain levyn teksteistä välittyy, että luontoteeman lisäksi tämä on myös ihmissuhdelevy?
– Kyllä se on tosi henkilökohtainen levy, johon olen ammentanut omista tuntemuksistani. Siellä on paljon monitulkintaisuutta ja paljon omaa elämää, mutta ensisilmäyksellä henkilökohtaisilta vaikuttavia asioita voi käyttää myös metaforana suurille asioille.
Ja totta kai myös kokemus luonnosta on jokaiselle henkilökohtainen. Joskin joillekin suomalaisille se voi olla hyvin yksipuoleinen suhde?
– Näin on. Suomessa tunnetaan suurta ylpeyttä vaikka siitä, miten täällä niin sanotusti hoidetaan metsiä, mutta totuus on, että ei välttämättä tiedetä tai olla koskaan nähty mitä oikeasti koskematon metsä on.
Olet kotoisin Oulusta, missä vaikutit aiemmin The Scenes -yhtyeessä Miki Liukkosen kanssa. The Scenesin tyylistä on pitkä matka nykyiseen ilmaisuusi. Millaisen jäljen tuo aika on mielestäsi jättänyt ja kuuluuko se nykytuotannossasi?
– Kyllä se on vaikuttanut. Sille porukalle kuuluu kiitos siitä, että olen oppinut olemaan lavalla vapautunut ja lakannut pelkäämästä virheitä. Väittäisin että Scenesin perintö kuuluu esimerkiksi levyn nimikappaleella hektisenä ajona. Teimme viitisen vuotta sitten yhden paluukeikan ja täysimittainen paluu
oli kyllä suunnitelmissa, mutta se vain jämähti ja jää nyt tapahtumatta.
Millaisia ajatuksia Mikin kuolema herätti?
– Oli todella surullista, että näin kävi. On sääli, että Miki oli saamassa apua, mutta sitä ei saatu ajoissa, enkä lopulta tiedä olisiko se ollut oikeanlaista. Se teki viime kesästä rankan, ja on murheellista, että mielenterveyden suhteen kaikki ei ole meillä kunnossa – apua on vaikea saada. Kertoo jotain myös maastamme ja päättäjiemme arvoista, valitettavasti.
Olet muuttanut hiljattain Helsinkiin. Millaisena pääkaupunki sinulle näyttäytyy? Onko syntynyt sellaista mielikuvaa, että luontotematiikka olisi jotain, mikä täällä koettaisiin etäisenä tai vähemmän tärkeänä?
– Ajatus kuulostaa pelkältä stereotypialta. Yhtä lailla oululainen voi kokea, ettei ole luontoihminen. Tokihan mielikuvat aiheuttivat aluksi epäilyksiä muutosta. Ajattelin, että täällä on kaikki luonto hävitetty, täyteen rakennettu asutuksen tieltä, ja ihmisiä on kaikkialla. Suurelta osin tottahan se on, mutta kyllä luontoa on täälläkin läsnä. Suojeltuja alueita ja todella erityistä ja erilaista kuin pohjoisessa, se mitä on säästetty. Toki se riipaisee, että vähäisiä alueita, joita täällä on, halutaan rakentaa edelleen täyteen, esimerkkinä Stansvikin metsäalue joka on ilmeisen ainutlaatuista ikimetsää.
Etelä-Suomessa on kaikenlaista trafiikkia. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä vähemmän on porukkaa ja metsä on paremmin saavutettavissa. Kontrastina, olet asunut myös Rovaniemellä tekemässä musiikkia.
– Rollo on kiva. Siellä on kesäisin yöttömiä öitä, talvisin lähestulkoon kaamosta, olin siellä vuoden ajan ja se kuuluu ensimmäisellä albumilla. Ystäviä sieltä löytyy edelleen, mietin aikoinaan pysyvää muuttoakin, mutta nyt se ei ole ajankohtaista. Ehkä vielä muutan Inariin. Yleensäkin pohjoisessa on oma rauha. Sellaista kaipaa täällä.
Muutit Helsinkiin, koska muusikkona työskentely käytännössä vaati sitä. “Ruuhka-Suomeen” verrattuna pohjoisen kaupungit ovat kuitenkin aika kulttuurillisesti marginaalisia paikkoja toteuttaa itseään.
– On totta, että kulttuuritarjonta on pienemmissä paikoissa niukempaa. Toisaalta pienillä paikoilla on valtava potentiaali jollekin ainutlaatuiselle. Lähinnä tuntuu, että jos pohjoisessa halutaan järkätä kulttuuritapahtumia, pienten joukkojen tai yksilöiden vastuu korostuu. Jos Oulussa toiminta onkin vähän kuihtunut, niin kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 herättää ihan mukavia toiveita. En osaa kuitenkaan ottaa kantaa vaikka oikeasti pienten Lapin kuntien kulttuuritarjontaan. Paikalliskulttuuri on se mikä näkyy ulkopuolelle. Saamelaismuseo Inarissa vaikkapa.
Pohjoisesta löytyisi varmasti vastaanottavaa yleisöä myös Sepikan musiikille, mutta se on maantieteellisesti haastava alue.
– Näinpä. Aavasaksan Aawastock on pohjoisin, missä olen soittanut. Hieno kertaluonteinen tapahtuma upeassa tunturimiljöössä. Pienimuotoisia juttuja järjestetään, mutta jotain pysyvyyttä kaivattaisiin. Kaikki on aina toki myös rahasta kiinni. Keikkaa on ollut todella hauska tehdä ja yleisö poikkeuksetta tosi vastaanottavainen, mutta suurimmat paikkakunnat alkavat käydä tutuksi. Ehdottomasti haluaisin maakuntiin katsomaan, mikä meininki. Usein kyselläänkin, milloin olisitte tulossa, mutta järjestävää tahoa ei helposti löydy.
Kappaleessa Vanhukset toteat, kuinka sama filmi pyörii, samat kuviot toistuvat. Näetkö toivoa tulevaisuudessa?
– Mielestäni Vanhukset on aika kepeä ja toiveikaskin biisi suhteessa levyn muihin kappaleisiin. On ok, että asiat muuttuu, ihminen vanhenee ja vastuu siirtyy tuleville sukupolville. Vaikkakaan vastuuta ekokriisin hoitamisesta ei tietenkään pidä heille sysätä enää yhtään enempää. Synkistä tulevaisuudenkuvista huolimatta haluan uskoa, että meillä on täällä vielä toivoa.
Usein muusikot toistelevat, että tekevät musiikkia rakkaudesta lajiin. Tuntuuko, että näiden teemojen käsittely voi käydä joskus niin raskaaksi, että usko omaan tekemiseen loppuu? Tämä työsarka ei kuitenkaan lopu kesken.
– Kyllähän nämä aiheet voivat käydä toistuessaan kovin raskaiksi. Se myös turruttaa. Kuitenkin musiikki on minulle niin tärkeää, että juuri sen kautta tuntuu luonnolliselta purkaa tuntemuksiaan. Olisihan se hienoa, että asiat kaikessa absurdiudessaan kääntyisivät yhtäkkiä paremmin päin, että ei tarvitsisi enää herätellä ihmisiä. Vastuu ei kuitenkaan ole yksin minulla. Toisesta välittäminen ja toisen asemaan asettuminen on tärkeintä, ja jos edes yksi ihminen saa musiikkini kautta tällaisia oivalluksia, voin kokea onnistuneeni.
Teksti: Joni Kling
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/24.
