Päällimmäinen ajatus kolmen tunnin jälkeen: Ihmiset ovat ihania. Ja rohkeita.
Myönnän jännittäneeni, kuinka jähmeänä ja hiljaisena pidetyt suomalaiset innostuvat spontaanisti keskustelemaan jumaloimansa tähden kanssa 1700 tuntemattoman ihmisen edessä. Koko konsepti tuntui riskiltä, mitä se tietoisesti onkin, sillä Conversations-illat etenevät sattumanvaraisesti poimittujen yleisökysymysten ja niiden väleihin ripoteltujen, löyhästi keskusteluihin liittyvien kappaleiden varassa.
Jännitykseni osoittautui turhaksi. Ratkaiseva vaikutus oli sillä, kun Nick Cave painotti heti aluksi, että jokaiseen kysymykseen suhtaudutaan arvostaen ja että iltaa ei saa videoida, jotta esiin astuvilla ihmisillä on turvallinen olo.
Ja hämmästyttävän rohkeasti ihmiset puhuivat. Osa vakuuttavan varmasti ajatuksensa artikuloiden, osa jännityksestä täristen ja englanninkielisiä sanoja hakien. Osa kyseli vähän hassuja, osa äärimmäisen vakavia. Monet avautuivat kysymysvuorollaan omasta elämästään yllättävän avoimesti. Lähes kaikki kertoivat, kuinka valtavasti Caven musiikki on heille merkinnyt. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka ”cavemaisen” suuria ja syvällisiä kysymyksiä ihmiset idolilleen esittivät.
”Jokaikiseen suunsa avanneeseen ihmiseen Cave suhtautui yhtä kunnioittavasti ja teki parhaansa vastatakseen kysymyksistä kuluneimpiinkin.”
Jokaikiseen suunsa avanneeseen ihmiseen Cave suhtautui yhtä kunnioittavasti ja teki parhaansa vastatakseen kysymyksistä kuluneimpiinkin. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Caven karisma kantaisi, mutta silti hämmästytti kuinka vahvasti hän oli läsnä koko ajan ja sai siten passiivisetkin katsojat keskittymään kaikkeen salissa tapahtuvaan. Vasta keikalta poistuessani tajusin, kuinka intensiivinen ja siksi myös uuvuttava kokemus se oli.
Illan ehkä herkullisimmassa kysymyksessä pyydettiin Cavea pohtimaan, kuka hän olisi pyhästä kolminaisuudesta. Jeesus hän ei haluaisi olla, koska messiaan loppu oli niin surkea, joten hän valitsisi Pyhän hengen.
Tietenkin keskustelukonseptissa on sudenkuoppansa, ja etenkin keikan ensimmäinen kolmannes tuntui valuvan ”hukkaan” kun aikaa ”tuhraantui” (lainausmerkit sen takia, että nuo piirteet olivat hyvässä ja pahassa iltaan sisään rakennettuja) fanien välillä hyvinkin pitkiksi venyneisiin kysymyksiin/avautumisiin sekä siihen, kun Cave haki sanoja vastatakseen jotain merkityksellistä kaikille. Illan kuluessa konseptiin kuitenkin pääsi sisälle ja koko sali tuntui rentoutuvan.
Puhtaasti sisällöllisesti ajatellen konsertti olisi ollut kiinnostavampi, jos Cave olisi vain pitänyt monologia ajatuksistaan, mutta se olisi ollut aivan eri ilta – eikä missään nimessä näin erikoislaatuinen. Todella harvassa ovat kiertueet, jotka ovat illasta toiseen näin täydellisen erilaisia keskenään.
Oli siellä musiikkiakin. Kolmeen tuntiin mahtui kuusitoista laulua, jotka Cave esitti teatraalista baritoniaan flyygelillä säestäen. Illasta toiseen suhteellisen samanlaisena toistuva valikoima painottui luonnostaan pianolla esitettäväksi taipuvaan materiaaliin (God Is In The House, Nobody’s Baby Now, Into My Arms, Leonard Cohen -laina Avalanche) vaikkakin eniten säväyttivät riisutut mutta intohimoiset tulkinnat sellaisista Bad Seeds -bravuureista kuin Higgs Boson Blues tai varsinaisen setin päättänyt Stagger Lee. Viimeksi mainittu toimi Caven koomisena vastauksena naiselle, joka toivoi illan loppuun jotain kollektiivista rakkaudentunnetta vahvistavaa ja myötätuntoa tihkuvaa laulua: ”I’ll crawl over fifty good pussies just to get one fat boy’s asshole.”
Poikkeus oli bändikeikkojen kruunuksi kohoava, loputtomasti intensiteettiään kasvattava Mercy Seat, joka jäi tällaisena tulkintana vajaaksi.
Vaikka illan konsepti olikin tiedossa, tuntui musiikki jäävän yllättävänkin vähäiseen rooliin. Etenkin kun tunnelmahypyt viihdyttävistä keskusteluosuuksista vakavina tulkittuihin balladeihin olivat usein sovittamattomia. Katkonaisesta dramaturgiasta johtuen laulujen maailma ei ehtinyt missään vaiheessa todella imeä sisäänsä.
Odotetusti illan koskettavimmiksi hetkiksi muodostuivat kuolemaa sivunneet keskustelut, koska Cave puhui avoimesti neljä vuotta sitten teini-ikäisenä kuolleesta pojastaan. Esimerkiksi siitä, kuinka hänen muistonsa pojastaan pelottavasti hiipuvat ja kiinnittyvät hänestä otettuihin valokuviin.
Illan yleissävy oli kuitenkin yllättävänkin hauska, ja Cave vaikutti sekä olemukseltaan että puheidensa perusteella valoisalta ja optimistiselta. Taiteilijakuvansa vastaisestikin hän vakuutti haluavansa lauluillaan tuoda maailmaan ensisijaisesti kauneutta kaiken pimeyden vastapainoksi.
Jos Conversations-illat jäivät kokematta, kannattaa perehtyä niihin kiinteästi liittyvään The Red Hand Files -sivustoon, jossa Cave vastaa usein pysäyttävän hienosti ihmisten lähettämiin kysymyksiin.
Illan kappalelista:
God Is in the House
West Country Girl
Avalanche (Leonard Cohen -cover)
The Mercy Seat
Cosmic Dancer (T. Rex -cover)
Love Letter
The Ship Song
Nobody’s Baby Now
Higgs Boson Blues
Girl in Amber
The Weeping Song
Jubilee Street
Into My Arms
Stagger Lee
Encore:
Palaces of Montezuma (Grinderman)
Skeleton Tree