Keikka-arvio: Slayer sai yhä yleisön syömään kädestään – thrash-jättiä eivät alkukankeudet pidätelleet

10.12.2018 17:02

Slayer, Anthrax, Obituary, Lamb of God
Jäähalli, Helsinki
8.12.2018

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Sami Lommi

Kun Tom Araya poistui lavalta viimeisen biisin päätteeksi, ei mieheltä kuultu suuria tunteenpurkauksia. “Thanks and farewell”, olivat Slayer-solistin viimeiset terveiset suomalaisyleisölle. Sitten saliin syttyivät valot, ja yleisö sai valua ulko-ovia kohti.

Moni saattoi hieman ihmetellä. Noinko se nyt päättyi, Slayerin viimeinen keikka Suomessa? Emmekö olisi ansainneet vähän enemmän tunnustusta?

Suomi ei todellakaan ole Slayerille tuntematon maa. Yhtye on vieraillut täällä pelkästään 2010-luvulla seitsemän kertaa.

Selitys vähäpuheisuuteen tuli maanantaina, kun Tuska-festivaali tiedotti Slayerin palaavan sittenkin vielä Suomeen. Se siitä “mahdollisuudesta jättää jäähyväiset Slayerin musiikille elävänä”, mistä jäähallikeikan yhteydessä ennakkoon puhuttiin.

Tuska-keikkaa markkinoidaan nyt absoluuttisesti viimeisenä Slayer-konserttina Suomessa, mutta kun näitä Slayer–Ozzy-osaston uusintoja on alkanut näkyä tasaiseen tahtiin, sopii ilmoitukseen suhtautua terveellä epäilyksellä.

Ei sillä, että se yleisöä sanottavammin haittaisi. Tämänpäiväisten verkkokeskustelujen perusteella muut tekevät mitä osaavat, Slayer mitä huvittaa.

Tom Arayalla, Kerry Kingillä ja kumppaneilla on niin vankka sija maamme metalliväen sydämissä, että bändi toivotetaan tänne tervetulleeksi aina ja ikuisesti. Jäähallissakin Arayan tarvitsi vain seistä aloillaan hiljaa hymyillen, niin yleisö puhkesi raivokkaisiin suosionosoituksiin.

Niinpä sekään ei haitannut, että yhtyeen keikka alkoi hivenen yskähdellen. Rumpali Paul Bostaphilla oli niin selkeitä vaikeuksia pitää kappaleet kasassa, että Dave Lombardoa tuli väkisinkin ikävä. Muu yhtye sai pitää kielen keskellä suuta, että riffit osuivat rumpujen kanssa kohdilleen.

Perhesyiden vuoksi kiertueen kesken jättäneen Gary Holtin tilalle pestattu Phil Demmel sen sijaan hoiti tonttinsa vakuuttavasti aina Slayer-kitarasoolojen hevoshirnahduksia myöten.

Alkukankeudet selätettiin kuudentena kappaleena kuullun War Ensemblen aikana. Thrash-ikivihreä yllytti yhtyeen laukkaan, joka vain kiihtyi loppua kohti. Ja mitä pitemmälle ilta eteni, sitä tiheämpään tahtiin bändi vyörytti esiin klassikoita.

Kun biisivalikoimassa on tarjolla South of Heavenin, Raining Bloodin, Dead Skin Maskin, Seasons in the Abyssin ja Angel of Deathin kaltaisia metallimusiikin loistokkaimpia sävellyksiä, ei ilta voi mennä kokonaan pieleen. Nämä kappaleet ovat osa raskaan rockin DNA:ta, eikä niiden teho ole laantunut tippaakaan 1980-luvun jälkeen.

Slayer näytti myös, miten thrash metal ei ole huippu-urheilua. Yhtyettä ennen esiintynyt Lamb of God oli soitossaan tiukempi ja tarkempi, mutta punk-hengessä kaahanneen pääesiintyjän edesottamuksia seurasi huomattavasti intensiivisemmin. Eikä syy tähän ole pelkästään vahvemmassa kappalemateriaalissa.

Jos nämä olisivat olleet Slayerin jäähyväiset, voisi sanoa, että yhtye heitti hyvästit pystypäin. Slayer ei ole muuttunut kehäraakiksi, vaan se kykenee vanhoilla päivilläänkään esittämään raivonpurkauksensa asianmukaisella intensiteetillä.

Mutta kun huhut yhtyeen jäähyväisistä osoittautuivat liioitelluiksi, voi vain sanoa, että aivan hyvän pääesiintyjän Tuska ensi kesäksi sai. Kenties Suvilahden-keikan lopussa tunteillaan vähän enemmän.

Lisää luettavaa