Keikkareportaasi: Guns N’ Roses oli puutteistaan huolimatta väkevä spektaakkeli, jollaista tuskin näet tänä kesänä toista

Guns N’ Roses: Not In This Lifetime, Kantolan tapahtumapuisto, Hämeenlinna, 1.7.2017

Teksti: Jaakko Kilpeläinen, kuvat: Sami Lommi / Photolies

Guns N’ Rosesin kuudennen Suomen-keikan on ollut määrä alkaa yhdeksältä, joten puoli kymmeneltä yleisö alkaa vaikuttaa levottomalta ja hämmentyneeltä. Ihmetellään, milloin se soitto oikein alkaa. Lavan screeneillä hohkaa teksti NOT IN THIS LIFETIME, kuin vittuillakseen.

Voi noita ensikertalaisia. Tapahtuman tiedotuksessa on koko ajan korostettu aikataulujen olevan suuntaa antavia, ja uskon arvaavani syyn. Gunnareiden edellinen keikka Suomessa 2010 alkoi kolmisen varttia myöhässä, ja 5.7.2006 viivettä manailtiin muistaakseni kaksi tuntia.

Tällä kertaa aloitetaan GNR-kontekstissa ihan ajoissa, eli alkuperäisestä aikataulusta tunti jäljessä. Setin avaa Appetite For Destruction -debyytin (1987) punkhenkinen rykäys It’s So Easy. Vuosikymmenet eivät tunnu haalistaneen studioversiosta aikoinaan välittynyttä energiaa ja anteeksipyytelemätöntä asennetta. Tämä plus tanakasti rullaava Mr. Brownstone tekevät heti ensiminuuteilla selväksi, että käynnissä on yhtyeen kovin Suomen-keikka ainakin tällä vuosituhannella.

Kolmantena kuultava Chinese Democracy on odotettua paremman nimikkoalbuminsa (2008) kärkikaartia, mutta toista maata kuin varhaisten kokoonpanojen materiaali. Remmiin viime vuonna palanneiden alkuperäisjäsenten Slashin ja Duff McKaganin tulkinta ei aivan tavoita teknisemmän, industrial metalilta kalskahtavan albumiversion tunnelmaa.

Tämän jälkeen Welcome To The Jungle, joka ei ole koskaan ollut suosikki-GNR-biisejäni, kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Yksi isoimmista kiitoksista kuuluu rumpali Frank Ferrerille, jonka komppi piiskaa uudenlaista eloa muihinkin klassikkoraitoihin. Varsinkin Rocket Queen groovaa nyt ennenkuulumattomalla tavalla.

20 päivää vaille 30 vuotta sitten ilmestyneen debyytin live-esityksistä oikeastaan jokainen onnistuu moitteettomasti. Keikan loppupuolella kuultu Nightrain soi hallitun häijysti huolimatta Slashin poikki roikkuvasta kitarankielestä. Myös viimeiseksi encoreksi kauan sitten vakiintunut Paradise City vie kielen mennessään, parissakin mielessä: Slash onnistuu jälleen katkomaan Les Paulistaan ylä-e:n ja paikkaamaan tilanteen mallikkaasti viidellä kielellä.

Yllättävän suuri vaikutus illan elämyksiin on jättiscreenin abstrakteilla 3D-animaatioilla, ilotulituksilla ja muilla laulujen tunnelmia buustaavilla tehosteilla. November Rain taustavideoineen ja lavan katosta suihkuavine kipinäsateineen kasvaa loppua kohtia sellaiseksi suurten tunteiden stimulaattoriksi, että ihokarvat tuntuvat irtoavan.

Gunnareiden nuoruusvuosina heidän omalääkärinsä ja sekoilu-uutisia seuranneet faninsa tuskin olisivat uskoneet, että vielä viisikymppisinä samat äijät pomppisivat isoilla areenoilla useimpia ikätovereitaan paremmassa tikissä. Bändi on myös kokonaisuutena kovassa kunnossa eikä tarvitse ikätasoitusta antaakseen moisen vaikutelman.

Yhtä juhlaa koko show ei kuitenkaan ole. Axlin ääni kuulostaa paikoin heikolta, osa Appetite for Destructionia uudemmista biiseistä pykii muutoinkin ja huippuhetkien välissä on liikaa löysää. Tämä on toki makuasia; minua aina tympineet Don’t Cry ja Sweet Child O’ Mine ovat vastaanotosta päätellen illan tehokkaimpia yleisösytykkeitä.

Kolmen tunnin aikana soitetuista 29 kappaleesta 8 on covereita, minkä lisäksi kuullaan osia ainakin viidestä muusta ei-omasta laulusta. Tämän osaston kirkkaimmat helmet ovat Whole Lotta Rosie, joka runtataan läpi AC/DC:täkin väkevämmin, sekä Chris Cornellin kuoleman jälkeen settilistoille ilmestynyt Soundgardenin Black Hole Sun.

Setin korkea lainalauluprosentti toi soraääniä monilta kuulijoilta, vaikka olikin odotettavissa ja linjassa bändin katalogin kanssa. Guns N’ Roses on julkaissut kuusi varsinaista albumia, joiden kappaleista noin neljännes on covereita. Omaa livekelpoista, takuuvarmaa materiaalia ei ole olemassa läheskään kolmea tuntia. Siksi olisin mieluummin kuullut lyhyemmän keikan, josta suurempi osuus olisi omaa tuotantoa.

Covereiden lisäksi olisin karsinut Slashilta soolominuutteja. Slash on taitava kitaristi, jonka soitossa yhdistyvät nautittavalla ja tunnistettavalla tavalla blues, punk, varhainen rock & roll sekä 80-luvun valtavirtametalli. Monipuoliseksi häntä ei silti voi kehua. Hän hallitsee suvereenisti vain muutaman eri sävyn, tyylin ja tekniikan. Saman ujeltavan etumikkisoundin jatkuessa ja samanlaisten bluesskaalajuoksutusten yhä toistuessa alkaa hiljalleen ajatella, että kiitos riittää, mentäisiinkö eteenpäin. Onneksi Slashin vastapainona kuullaan muutama soolo myös näppäräsormiselta kakkoskitaristilta Richard Fortusilta.

Monille on yllätys, että Michael Monroeta ei nähdä Kantolan tapahtumapuiston lavalla enää oman lämmittelykeikkansa jälkeen. Häneltä oli jossain määrin odotettu lauluesitystä, saksofonisooloa tai jotain – onhan mies Gunnareiden vanha kaveri ja esikuva, joka on vieraillut heidän keikoillaan ennenkin. Monroen pois jättäminen on luultavasti ollut harkittu ratkaisu. Ehkä Axl ei halunnut jakaa lavaa toisen vähintään yhtä karismaattisen laulajapersoonan kanssa tai kenties Monroe ei jostain syystä halunnut mukaan.

Tai ehkä päätös selittyy kiertueen luonteella. Not In This Lifetime on audiovisuaalinen kokonaisuus, jonka on voitava toistua joka maassa melko samanlaisena. Improvisoinnille ja maakohtaisille poikkeuksille, kuten paikallisille vierailijoille, ei välttämättä ole näin hiotussa produktiossa juurikaan tilaa. GNR:n alkuaikojen vaarantuntu ja arvaamattomuus ovat poissa – suurin jännitystekijä on nykyään keikan alkamisaika – ja niiden sijaan tarjolla on ammattimaisen takuuvarma spektaakkeli. Hyvä niin. Suomessa tuskin nähdään tänä kesänä mitään vastaavaa.