Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?
Näin lienee yksi jos toinenkin katsoja tuumannut Helsingin Kulttuuritalolla, kun Olavi Uusivirta aloitti juhlakonserttinsa. Tarkoitus oli juhlia laulajan neljääkymmentä ikävuotta ja kahdenkymmenen vuoden mittaan yltänyttä taiteilijauraa, mutta konsertin alkutahdit muistuttivat enemmän tuskaisaa huutoterapiaa kuin juhlahumua.
Lavalle kävellyt Uusivirta esitti On niin helppoo olla onnellinen -hittinsä yksin, ja kappaleen teksti ja tulkinta eivät olisi voineet olla enempää ristiriidassa. Uusivirta lauloi onnellisuuden helppoudesta kuin itku kurkussa huutaen, kappaleen kertosäkeen hei-huutoja ääni säröllä venyttäen.
Tulkinta ei ollut varsinaisesti kaunista kuultavaa, eikä Uusivirta näyttänyt nauttivan olostaan. Hetken kuluttua laulaja kertoikin, että yhä sekasortoisemmaksi käyvän maailman murhenäytelmät painavat miehen mielialaa pahemman kerran.
Uusivirta pyysi yleisöä sytyttämään puhelimiensa valot ja pitämään minuutin hiljaisuuden viime vuosien sotien uhreille. Yleisö teki työtä käskettyä, mutta tunnelma oli vaivaantunut.
Kukaties tämä kaikki summaa jotain olennaista Uusivirran luonteenlaadusta. Kahdenkymmenen vuoden mittaisen musiikkiuransa aikana hänestä on kehittynyt huippuluokan esiintyjä ja kaikenikäisiin katsojiin vetoava taiteilija, ja yksi syy miehen kansansuosioon piilee Uusivirran vilpittömässä olemuksessa.
Hän vaikuttaa aidosti herkältä, syvästi tuntevalta muusikolta, joka ei niinkään harkitusti esitä Olavi Uusivirta -hahmoa vaan heittäytyy lavalla tunteidensa vietäväksi. Ja kun ne tunteet synkkenevät, se näkyy myös Uusivirran olemuksessa ja käytöksessä.
Harmi, että tällainen synkkyyden puuska oli läsnä juuri tänä iltana. Onneksi Uusivirta on kuitenkin myös kokenut viihdyttäjä, joka osaa valjastaa esiintymistilanteen poikiman adrenaliinin käyttöönsä ja nostaa esiin aurinkoisempia tuntemuksia. Pikkuhiljaa Uusivirta lämpeni, hänen hymynsä leveni ja liikkeisiin tuli mukaan tuttua rokkikukon rehvakkuutta. Pian paidaton Olavi jo kellui yleisön päällä katsojien käsien varassa, kieli ulos työnnettynä ja tilanteesta selvästi nauttien.
Kahteen puoliaikaan jaettu ilta oli jaettu myös temaattisesti kahtia. Ensimmäinen puolisko tuntui ajoittain liki teatterimaiselta esitykseltä rock-konsertin sijaan – tutut kappaleet oli sovitettu uskaliaasti yllättäviin muotoihin, eikä yleisöä aina päästetty helpolla. Jälkimmäisen puoliskon aikana keskityttiin enemmän juhlahumun nostattamiseen, ja Uusivirta yhtyeineen villitsi katsomoa yhä riehakkaammalle mielelle.
Vierailijoita riitti: Tuomo Prättälä piipahti flyygelin takana, Emilia Sisco esitti Uusivirran kanssa Nuori ja kaunis -dueton ja Janne Toivosen, Tero Toivosen sekä Juho Viljasen puhallinsektio toi kappaleisiin lisää groovea. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Uusivirran pelottavan tiukaksi hioutunut bändi ja erityisesti Timo Kämäräinen, jota voi hyvällä syyllä pitää yhtenä Suomen ykköskitaristeista. Kämäräisen pitkät, tyylikkäästi rakennetut soolot olivat komeaa kuultavaa.
Illan huipennukseksi Uusivirta kutsui yleisön kanssaan lavalle. Tanssit vaikka et osaa -biisi esitettiin villinä karnevaaliversiona, jonka aikana koko Kulttuuritalon sali tuntui sähköistyvän villiin, hekumalliseen liikehdintään.
Siinä hetkessä oli kaikki, mitä hyvältä keikalta voi toivoa: muu maailma sai unohtua hetkeksi, kun mielen täytti vain rytmi, liike ja suun leveään hymyyn vetävä riemu.
Epätoivon alhosta onnen kukkuloille – melkoinen draaman kaari yhdelle illalle. Ja oikeastaan varsin sopiva juhla Uusivirran kaltaiselle suuria tunteita henkivälle taiteilijalle.
Soundin työryhmä: Saku Schildt, Jenni Rajala
Katso mittava kuvagalleria konsertista täältä.
