Livearvio: Partaboogien vastustamaton tenho – ZZ Top juhlisti 50-vuotista taivaltaan verevällä hittikavalkadilla

AOP/©Juha Metso

ZZ Top – 50 Years With ZZ Top
Hartwall-areena, Helsinki
4.6.2019

Teksti: Anssi Eriksson

Vuoteen 1969 mahtui monenlaista ihmiskunnan kulkua syvästi ravistellutta tapahtumaa, joiden seuraukset näkyvät ja tuntuvat yhteiskunnassamme yhä tänäkin päivänä. Ihminen laskeutui ensimmäistä kertaa kuun tomuiselle pinnalle, dänkkien meemien sekä kissavideoiden ehtymättömänä runsaudensarvena sittemmin tunnettu Internet sai alkusysäyksensä ja III veroluokan oluet saapuivat Suomessa pitkällisen odotuksen jälkeen elintarvikeliikkeiden hyllyille.

Kulttuurihistoriallisesti vähintään yhtä merkittävänä askeleena voidaan pitää sitä, että noihin samoihin aikoihin Teksasin Houstonissa laulaja-kitaristi Billy F. Gibbons, basisti Dusty Hill ja rumpali Frank Beard istuttivat saviseen maaperään siemenen, josta kasvoi vastoin kaikkia todennäköisyyksiä maailmanlaajuinen menestystarina vain reilua vuosikymmentä myöhemmin.

Siinä missä valtaosa ZZ Topin aikalaisista ovat vaihdelleet kokoonpanojaan milloin riitojen repiminä, milloin entisten jäsenten luonnollisten ja vähemmän luonnollisten poistumien myötä, on “that little ol’ band from Texas” kultivoinut tummapaahdettua partaboogietaan kaikki nämä vuodet samojen kolmen miehen voimin.

Tai no, hienontamisen sijaan voitaisiin puhua yhtä lailla jatkojalostamisesta, sillä vaikka rockpitoinen blues onkin aina säilynyt yhtyeen musiikin punaisena lankana, puristit ovat olleet välillä helisemässä yhtyeen taiteellisten valintojen äärellä. ZZ Topin historian voikin jakaa karkeasti kolmeen osaan: 70-luvun jytäboogie-kultakauteen, 80-luvun kimaltelevien synasäksätyksin koristeltuun blues-poppiin sekä 90-luvulta uudelle vuosituhannelle kantaneeseen mutagrooveen.

Yhtye saapui 50 Years With ZZ Top -juhlakiertueen Euroopan-avaukseen suoraan kotikulmiltaan, ja huolimatta siitä, että Helsinkiä ei nyt varsinaisesti Suomen Houstoniksi voitanekaan tituleerata, oli paikalle saapunut kuitenkin sangen kunnioitettavat 11 000 katsojaa.

Ennen pääesiintyjää lavan vallannut Goodbye June tarjosi lämmittelyvuorollaan oman näkemyksensä siitä, miltä Led Zeppelin olisi kuulostanut, mikäli laulajan pesti olisi jonkin mystisen aika-avaruusjatkumon häiriön myötä päätynyt 90-luvun Axl Roselle. Tenneseestä ponnistava poppoo esiintyi energisesti, ja tuntui alussa eturivissä nähtyjen kummastelevien katseiden vaihtuessa setin edetessä hyväksyvään nyökyttelyyn myös voittaneen yleisön verrattain onnistuneesti puolelleen.

ZZ Top -kolmikon astellessa kello 21.00 lavalle huomio kiinnittyi ensimmäiseksi sangen pelkistettyyn tuotantoon. Taustascreenit oli jätetty naftaliiniin, ja partasuiden toimintaympäristö koostui lähinnä kahdesta sinänsä komeasta Magnatone-muurista sekä väriä vaihtavista mikkitelineistä. Valoshow jatkoi yhtälailla riisutulla linjalla, mutta kaikki tämä minimalistisuus jätti toki vain enemmän tilaa muusikoille loistaa instrumenttiensa varressa.

Esitys sisälsikin kaikki vuosien saatossa tutuiksi tulleet ZZ Top -elementit: tarjolla oli niin karvakitaroita, synkronoitua sivuttaiskävelyä ja soittimien puolelta toiselle heiluttelua kuin kasarin musiikkivideoilta tuttuja käsiliikkeitäkin. Myös aika ajoin uuden savukkeen huulilleen liimannut Beard takoi patteristonsa takana tahtia pää tutussa puoliunisessa etukenossa.

On sinänsä vaikea uskoa, että tasaisen tuotteliaan yhtyeen edellisestä, muhkeasti soineesta La Futura -albumista on ehtinyt vierähtää jo seitsemisen vuotta. Tässä välissä Gibbons on flirttaillut paitsi kuubalaisrytmien kanssa myös tehnyt paluun juurevan bluesrockin pariin kahdella sooloalbumillaan. Gibbons-levyiltä kukaan tuskin odotti sen kummemmin poimintoja tiistai-iltana kuulevansa, mutta uudelta vuosituhannelta soittolistalle oli lopulta kelpuutettu vain yksi kappale: rapeasti tirisevä underground rap -sovitus I Gotsta Get Paid. Sen enempää vuoden 1990 jälkeistä materiaalia yhtye ei sitten kuulijoilleen tarjoillutkaan.

Tämä ei tietenkään ollut mikään yllätys, sillä settilista pysyi kiertueen aikaisempiin konsertteihin vertailtaessa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta muuttumattomana; parilta edelliseltä keikalta puuttunut Jailhouse Rock -cover palasi nimittäin toisen encoren, ja samalla koko keikan päätöskappaleeksi.

Siihen nähden, että kokonaiset viisi vuosikymmentä on lähestulkoon mahdoton projekti tiivistää järkevästi edes kolmeen tuntiin, tehtävään nyt käytetystä 80 minuutista puhumattakaan, yhtye ehti varsin ansiokkaasti koluamaan läpi Rough Boyta ja Cheap Sunglassesia lukuun ottamatta lähes kaikki suurimmat hittinsä. Elviksen lisäksi cover-rintamalta esityslistalle olivat päätyneet Sam & Daven I Thank You sekä Merle Travisin kivihiilenkatkuinen Sixteen Tons.

Koostuipa yhtyeen kulloinenkin settilista sitten mistä aineistosta tahansa, Beardin kolistelun ja Hillin bassojurnutuksen sekä edelleen varsin komeasti toimivien vokaalien keskiössä on kuitenkin aina loistanut Gibbonsin kitara, josta mies loihtii edelleen tyylikkäitä pentatonisia kudelmia omalla tunnistettavalla tyylillään. Huiluäänet ja Just Got Paidin sekä Sharp Dressed Manin kaltaiset kuolemattomat riffit kajahtivat ilmoille kuten ne vain bluespastorin sormista voivat, eikä miehen soundissa ollut ainakaan permannolla mitään valitettavaa.

Kuinka paljon ”Eliminatorin” tankissa riittää sitten polttoainetta vielä tästä eteenpäin jäänee lähivuosien huoleksi, mutta tällä esityksellään maailman pitkäikäisimmäksi edelleen alkuperäiskokoonpanollaan operoivaksi trioksi kuvailtu poppoo osoitti olevansa ikäisekseen yhä verevässä iskussa.