Livearvio: Tool täyden kympin iskukunnossa

Tool
Ziggo Dome, Amsterdam
18. kesäkuuta 2019

Teksti: Timo Isoaho

Kun ”taidemetallin jättiläinen” Tool kiersi edellisen kerran Euroopassa, Yhdysvaltain presidentin nimi oli George W. Bush, Suomi oli voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden vain kerran eikä Instagramia ollut olemassakaan.

Niin, tuolloin elettiin vuotta 2007. Nopea laskutoimitus siis kertoo, että vuonna 2006 ilmestyneeseen 10,000 Days -albumiin liittyneestä rundista on vierähtänyt kaksitoista vuotta. Kaksitoista järkyttävän pitkää vuotta, jos vuonna 1990 perustettuun Tooliin vähintään uskonnollisella fanaattisuudella suhtautuvilta diggareilta kysytään.

Toolin myyttinen maine ja absoluuttiset kannatusluvut ovat luonnottoman pitkäksi venähtäneen ”Eurooppa-breikin” aikana vain kasvaneet, ja losangelesilaisyhtyeen heinäkuun alkupuolella päättyvä eurorundi onkin herättänyt ansaitusti valtavaa huomiota.

Jos ovat vanhan mantereen suurimmat hallit pullistelleet väenpaljoudesta viime viikkoina, niin yhtä lailla pullisteli myös Amsterdamin laitamilla sijaitseva, seitsemäntoista tuhatta ihmistä sisuksiinsa imaiseva Ziggo Dome -kompleksikin. Torppa oli myyty ääriään myöten täyteen ja varsinkin permannon osalta tungos näytti melkein huolestuttavalta – seisomapaikoille ei todellakaan olisi mahtunut enää kovinkaan monta muuta pääsylipun haltijaa.

Maaginen parituntinen käynnistyy luvatusti tasan kello kaksikymmentäyksi. Siinä he nyt ovat.

Avauskappale Ænema on rullannut ehkä kolme minuuttia, kun pari oleellista asiaa on jo ehtinyt tulla päivänselviksi. Yksi: Toolin livesoundi on tänä iltana sekä murskaavan raskas että heleän hauras, riippuen sävellyksestä. Kaikki instumentit ja Keenanin laulu kuuluvat kirkkaasti ja painavasti. Kaksi: Toolin muusikot – Keenanin ohella basisti Justin Chancellor, rumpali Danny Carey ja kitaristi Adam Jones – ovat hirmuisessa, suorastaan käsittämättömässä iskussa instrumenttiensä äärellä.

Varsinainen lava on varsin pelkistetty – rumpukoroke kosketinsoittimineen, pari vahvistinpinoa, old school -kulmamonitorit ja solisti Maynard James Keenanin oma toimipiste lyömäsoitinkioskin vierellä –, mutta estradin taustalle nostetut jättimäiset, usein varsin makaabereja tarinoita kertovat screen-pylväät tekevät tällä(kin) kerralla ihmeitä. Kun ne heräävät eloon, yhtäkkiä lava ei enää näytäkään niin ”karulta”.

Lisäksi jo kakkosbiisi The Pot nostaa kierroksia erityisen visuaalisuuden osalta, sillä heti kappaleen alkajaisiksi estradin yläosasta laskeutuu läpikuultavia väliseiniä – niille tietenkin heijastetaan lisää visuaalista aineistoa –, ja esimerkiksi ”psykedeelisyys” nousee taas uudelle tasolle.

Mutta vaikka Tool tarjoaa huiman visuaalisen kokemuksen, illan ylivoimainen tähti on kuitenkin bändi. Nimenomaan bändi. Tool on neljän yksilön muodostama monimutkainen organismi, joka toimii yhdessä täydellisen saumattomasti. Nämä neljä muusikkoa ovat oikeasti viisi, kuusi tai enemmän.

Ja siltikään ei voi mitään: lopulta on pakko hehkuttaa Keenania, Chancelloria, Careyta ja Jonesia myös yksilöinä.

Irokeesipäisen Keenanin ääni on edelleen yksi rock and rollin tunnistettavimmista ja myyttisen laulajan etäisessä karismassa on jotakin selittämätöntä kauneutta. Toolin ”keulamieheksi” on täysin mahdotonta kuvitella ketään muuta.

Polyrytmikkäästi koko setin ajan hytkyvä Chancellor tuntuu olevan ikään kuin omissa maailmoissaan, ja samaan aikaan hän on täydellisen läsnä. Lisäksi hänen kireät bassolinjansa, vaikkapa Forty Six & 2 -kappaleessa, ovat monen Tool-klassikon ehdottomia kulmakiviä.

Carey? Miten tätä, ilmeisesti täysin virheettömästi soittavaa rumpalia (ja satunnaista kosketinsoittajaa) voi hehkuttaa tarpeeksi? Hämmentävän innovatiivisia rytmimaailmoja Toolin erikoislaatuisiin kappaleisiin säveltänyt mies saattaa hyvinkin olla populaarimusiikin taidokkain elävä rumpukone.

Sitten on vielä Jones. Buutseihin ja vaaleisiin kivipestyihin (?) farkkuihin pukeutunut kitaristi antaa itsestään lavalla muita… hmm, leppoisamman kuvan, mutta voi hyvänen aika sentään… Tuollaisen kitarasoundin ”kehittänyt” Jones olisi voinut soittaa ihan mitä tahansa, ja se olisi silti kuulostanut tolkuttoman hyvältä. Niin, loihtiipa hän kitarastaan minimalistisia näppäilykuvioita tai monumentaalisia riffivalleja, sillä ei ole niinkään väliä – vain sillä on väliä, että hän ylipäänsä soittaa jotakin. Kirjoitettuna tämä saattaa näyttää typerältä, mutta Ziggo Domen uumenissa, parinkymmenen metrin päässä PA-laitteistoista, Jonesin ylväs soundi vie täydellisesti mukanaan.

Huomionarvoista on toki myös se, että Tool (ikään kuin) halveksii monia – useimpia – tuttuja rockkliseitä: Keenan viihtyy koko setin ajan taustalla, rumpukorokkeen vierellä, kirkkaimpien valospottien ulottumattomissa ja illan ainoana välispiikkinä toimii huudahdus ”Amsterdam”. Toki Jones ja erityisesti Chancellor ottavat välillä häivähdyksenomaisia kontakteja eturivien kanssa, mutta yleisön varsinainen kosiskelu ja iänikuiset ”are you having fun” -huudahdukset loistavat täydellisesti poissaolollaan.

Settilistan suhteen Tool olisi sen sijaan voinut olla paljon tylympikin, sillä amsterdamilaisyleisö saa kuultavakseen aikamoisen hittisetin: Schism, Vicarious, Stinkfist ja muut klassikot suorastaan pakottavat fanit karjumaan keuhkojaan pihalle kerta toisensa jälkeen. Mielenkiintoista on myös se, että moni vanha biisi, vaikkapa Undertow-levyn avaus Intolerance, kuulostaa vuoden 2019 liveversiona huomattavasti alkuperäistä studionäkemystä voimakkaammalta ja itsevarmemmalta.

Illan listasta löytyy myös kaksi tulevan studioalbumin kappaletta, ja Tool-diggarit voivat huokaista  helpotuksesta jo nyt. Uudet biisit, fanien nimeämät Descending ja Invincible, ovat taas kerran massiivisia, rytmiikaltaan uniikkeja ja reilusti yli kymmenen minuutin mitan saavuttavia järkäleitä, joista löytyy tasoja ja nyansseja vaikka muille jaettavaksi.

Kun vartoo jotakin yli vuosikymmenen, odotukset saattavat kasvaa kohtuuttoman korkeiksi, mutta Toolilla ei ole mitään vaikeuksia täyttää – ja ylittää – niitä. Toolin konsertti vuosimallia 2019 on suurenmoinen ja surrealistinen kosminen matka, joka pakottaa 120 minuutin ajaksi täydellisesti mukaansa. Ja harvoin, jos koskaan, ”pakko” on tuntunut näin hyvältä.

10/10. Helposti.