Toimittajat: Anssi Eriksson (AE), Artturi Siromaa (AS)
Kuvat: Sami Lommi
Epävakaassa mutta suhteellisen lämpimässä säässä alkanut Rockfest valloitti jälleen Hyvinkään lentokentän kolmen päivän rockjuhlan ajaksi. Tapahtumaa markkinoidaan festarikesän avauksena, ja sellaiseksi tällä kertaa lähes 50 000 kävijää kerännyt megatapahtuma tarjoaakin melko räjähtävän lähdön. Kuten aiempinakin vuosina, tilaa alueella piisasi ja kojuissa riitti valinnanvaraa niin pieneen kuin suurempaankin nälkään ja janoon.
Väkeä valui paikalle tasaiseen tahtiin heti porttien avautumisen jälkeen tiluksia torstaina kierrellessäni. Vieraiden viihtyvyyteen oli musiikillisen annin lisäksi panostettu muutoinkin, sillä vastaan tuli jos jonkinlaista ajanvietemahdollisuutta: pääportin läheisyyteen oli pystytetty maailmanpyörä ja käytössä oli muun muassa koppi, jossa sai hajottaa vanhoja printtereitä pesäpallomailalla maksua vastaan. Helikopterikyytejäkin oli tarjolla.
Black stageksi nimetyllä katetulla lavalla päivän musiikillisen annin korkkasi Santa Cruz. Yhtye on viimeistään vuoden 2018 keväästä, jolloin Mitja ”Middy Cruz” Toivonen, Tapani ”Tazzy Cruz” Fagerström ja Joonas ”Johnny Cruz” Parkkonen poistuivat yksissätuumin kokoonpanosta, henkilöitynyt puhtaasti keulakuva Arttu ”Archie Cruz” Kuosmaseen — niin hyvässä kuin pahassa.
Miehen ulkomusiikilliset toilailut ovat päätyneet aina valtakunnan uutisiin saakka; milloin on heitetty arvokitaraa mereen, milloin painittu Rammstein-laulaja Till Lindemannin kanssa. Vain elämää -ohjelmassa miestä ei ole toistaiseksi nähty, mutta Selviytyjissä kylläkin. Tähän kun lisätään humalaiset julkiset uhoamiset ja Gallagherin veljeksiltä tuttu elvistelytaipumus saadaan aikaan hahmo, joka taatusti herättää mielipiteitä suuntaan jos toiseen.
Santa Cruz soitti Rockfestissä ensimmäisen keikkansa kotimaan kamaralla viiteen vuoteen, ja Kuosmanen otettiin vastaan innostuneesti. Lähes jokaisen kappaleen välissä teltan ilmanalan täyttivät rytmikkäät “Arttu”-huudot, jotka maestro otti vastaan kädet levällään ja tyytyväisenä myhäillen. Ja tokihan rocktähden pitääkin olla vähän leso, kunhan kekkuloinnille löytyy katetta studiossa ja/tai lavalla. Kuosmasen ansioksi on laskettava, että kyllä mies taitaa 80-lukua ja moderneja elementtejä yhdistelevien rockpalojen säveltämisen ja on myös osaava kitaristi.
Biisimateriaalia tarjoiltiin bändin uran varrelta, ensilevyjä toki painottaen, ja vihoviimeisenä kuultiin yhtyeen se kenties suurin hitti Aiming High. Keikkaa kuitenkin vaivasi tietynlainen rutiininomaisuus, eikä se yltynyt bändin imagon mukaiseksi villiksi rockjuhlaksi. Paljon puhutuilla taustanauhoilla ei kuitenkaan ollut sen kanssa mitään tekemistä. (AE)
Edellisen kerran Lordin samoilla kekkereillä, samoissa puitteissa ja jotakuinkin samalla esiintymispaikalla nähtyäni en ollut järin vakuuttunut show’n toimivuudesta isolla ulkolavalla. Olen edelleenkin sitä mieltä, että auringonpaisteessa bändin monsterilinna ei pääse oikeuksiinsa ja merkittävä osa lavasta jää muutoinkin hyödyntämättä.
Silti yhtye oli mainiossa esiintymisvireessä, ja Mr. Lordin rento sanailu kappaleiden väleissä piti tunnelman sopivan irtonaisena. Vanhana W.A.S.P.-fanina keulakuvan sirkkelitemppuilu pisti myös hymyilyttämään.
Riffeissähän Lordilla löytyy ja 1970–80-lukujen rockhistoria on opiskeltu tarkkaan, mutta en vain yksinkertaisesti ole hirviömäisen laulutavan ystävä. Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että paikoitellen korviini osui yllättävänkin hienoja puhtaampia lauluosuuksia. Kuka tietää, ehkäpä kolmannella kerralla yhtye voittaa minut täysin puolelleen. Siihen asti se pärjää varmasti mainiosti ilman yhtä vastarannankiiskeä, sillä sen verran hyvin suuri yleisö näytti esityksen parissa viihtyvän. (AE)
Rancid.
Kalifornialainen punk-instituutio Rancid kuului ensimmäisen päivän kärkiesiintyjien joukkoon. Kyseinen orkesteri on taannoin ollut kovassakin kuuntelussa, ja etenkin ska-henkisyydet ovat perinteisesti olleet omaan mieleeni. Jostakin selkäytimestä kylmät väreet hiipivätkin, kun Old Friendin ska-teema kajahti ilmoille. Muutkin …And Out Come The Wolves –levyn kappaleet, kuten vaikkapa Maxwell Murder ja Olympia, WA saivat parhaimman vastaanoton.
Olin sijoittunut melko kauas, miksauspöydän taakse, johon välimatkasta johtunut kaikuefekti alkoi jo häiritsemään kuulokuvaa. Keskityinkin siis nauttimaan enimmäkseen ensimmäisen festaripäivän viriilistä tunnelmasta. Rancid nautti festareilla ilmeistä suosiota. Väkeä oli kokoontunut päälavan eteen reilusti. (AS)
Hieman ennen kuin Rancid lopetti, lähdin kävelemään kohti Soundi-lavaa tarkastamaan Ville Valon keikkakunnon. Päälavaa taisi olla siirretty hieman taaemmaksi viime vuodesta, sen verran kauan tuntui kävely kestävän lavojen välillä. Keikka lähti liikkeelle Echolocate Your Lovella, ja VV:n valkaistut hampaat loistivat kirkkaana Valon hymyillessä silminnähden tyytyväisenä hyvään festarislottiin ja yleisön paljouteen.
Seuraavana kuultiin Poison Girl HIM:in katalogista, joka oli ensimakua loppukeikasta: HIM-kappaleita kuultiin kymmenen biisin setissä peräti seitsemän. Rockfestin yleisölle tarjoiltiin muun muassa Buried Alive By Love, Right Here in My Arms ja Wings of a Butterfly.
Echolocaten lisäksi Valon soolokappaleina kuultiin Run Away From The Sun ja keikan päättänyt sekä allekirjoittaneen mielestä soololevyn paras biisi Neon Noir. Luonnollisesti himpulakappaleiden määrästä johtuen synaa kuultiin paljon. Harmikseen kaikki tuli taustanauhalta. Voisihan joku vedellä Moogilla livenäkin, vai kuinka? Itse bändi soitti kuitenkin erinomaisesti ja Valon ääni oli uskomattomassa kunnossa.
Valo bändeineen tykitteli meininki edellä. Bassojytinää ja tietenkin Villen laulua oli miksauksessa runsaasti. Omat odotukseni keikalta oli lähteä kuulemaan miten uusi bändi ja nimenomaan VV:n varsin laadukkaat soolokappaleet toimivat livenä. Himpulabiisit sitten ohessa vähän kuin bonuksena. Yleisöltä tosin tutut HIM-kappaleet saivat aivan eri vastaanoton kuin VV:n soolobiisit. (AS)
Steve’n Seagullsin keikalle päädyin aivan kylmiltään. Viraalihiteiksi muodostuneet AC/DC-coverit olivat toki ennakkoon tuttuja, mutta livenä en aiemmin ollut jyväskyläläisbändin countrypoljentoa päässyt todistamaan. Ryhmän herättämästä kiinnostuksesta kertoi jotain se, että esiintymisteltta oli ääriään myöten täynnä vaikka viereisellä lavalla oli tarjolla HIM-hittejä itsensä VV:n eli Ville Valon esittämänä.
Lopulta keikasta muodostui eräänlainen ”kuka ehtii tunnistaa kulloisenkin kappaleen ensimmäisenä” -tyyppinen seuraleikki. “Hetkinen, mikäs tämä on?” “Perfect Strangers!” “Nyt kuulostaa tutulta… Metallicaa tämän täytyy olla… No Seek & Destroyhan se!”
Rammstein-hitti Ich Will kääntyi hämmentäväksi, jostain New Orleansin suomailta revityksi bluegrass-progeksi, mutta ehkä säväyttävin suoritus oli kuitenkin Kansas-laina Carry on My Wayward Son, jonka polveilevat kitaramelodiat oli sovitettu onnistuneesti banjolle. (AE)
Pantera.
Illan selkeästi odotetuin esiintyjä oli kahden vuosikymmenen tauon jälkeen paluun tehnyt Pantera. Verkkotuottajamme ansiokkaaseen raporttiin ei ole juuri muuta lisättävää kuin se, että olin itse ns. etulinjassa, jossa kanssakatsojien keski-ikä oli takakaarta nuorempaa ja meno suorastaan hurjaa. Kovimpien menopalojen aikana oli vaikeuksia pysyä tolpillaan vieressä miltei koko keikan ajan pyörineen pitin sylkiessä väkeä päälle tuon tuostakin. Keikka olikin lähes kaikilla mittarilla mitattuna ravisteleva kokemus. (AE)
Avauspäivän ja koko festivaalien pääesiintyjä oli tietenkin Pantera, tai ainakin puolikas sellainen. Heti keikan alussa kunniaa yhtyeen edesmenneille muusikoille tehtiin sivumonitoreille heijastetulla ysärin kännimöyhysekoilukasetilla, jossa pääosassa olivat luonnollisesti Dimebag Darrell ja Vinnie Paul.
So many fucking people, Phil Anselmo päivitteli Hyvinkään lentokentän väen paljoutta. Tiedotteen mukaan festivaali keräsi lähes 50 000 kävijää kolmen päivän aikana. Ehtoon hittikimarassa kuultiin muutamia luetellakseni A New Level, Mouth Of War ja Becoming, joista jälkimmäinen on muuten ainoa biisi, jonka riffiin kitaran whammy-pedaali on saatu sopimaan.
Keikka meni ennakkotietojen mukaisesti hurjalla tavalla. Kuten jo monissa lähteissä todettua, Anselmon ääni oli hienossa tikissä ja ajasta ikuisuuteen siirtyneiden Abbottin veljesten saappaisiin hypänneet Zakk Wylde ja Charlie Benante tekivät kunniaa musiikille ja yhtyeen perinnölle. Wylden riffit toimivat hyvällä groovella, ja Benante iski rumpua varsin Vinnie Paulille uskollisella tavalla.
Rex Brownin basso jytisi Rockfestin torstai-illassa niin, että lasit helisivät varmasti pitkällä lähiasutuksessa. Suicide Note pt. 2 oli asiaankuuluvasti täyttä sekoilua, ja lukuisat moshpitit villin yleisön joukossa pitivät varuillaan koko keikan ajan. Vaaraa oli iholla jatkuvasti, eikä keltään jäänyt epäselväksi, minkä laadun bändi Pantera vuosimallia 2023 on.
Pyrolavasteet oli ajastettu tarkasti, ja ne leimahtivat Reinventing The Steel –henkisesti lämmittäen yleisöä. 5 Minutes Alonen alussa Brownin basso koki teknisiä ongelmia, eikä soittimesta kuulunut mitään. Anselmo veisteli Brownin tosiaankin kaivanneen viisi minuuttia itsekseen, ja kappale aloitettiin uudestaan.
Phil Anselmon osalta isoimman vaikutuksen teki Vulgar Display Of Power –levyn rauhallisempaa osastoa edustava This Love. Anselmo lauloi kappaleen melko staattisesti paikallaan seisoen ja keskittyen. Ei tosiaan mikään läpihuutojuttu 54-vuotiaalle laulajalle. Keikan loppupuolella kuultiin vielä Black Sabbath –laina Planet Caravan, jonka etenkin Wylde toimitti vanhana Sabbath-fanina hienosti. Ja hieno kappale on levytettynäkin Far Beyond Drivenillä. (AS)
Perjantain osalta sää oli edellistä aurinkoisempi ja lämpimämpi. Väkeä oli myös liikkeellä silmämääräisesti arvioituna selvästi avauspäivää enemmän. Iltaa kohden kojuille alkoi muodostua jo vähän pidempiäkin jonoja, mutta eväät ilmestyivät edelleen käteen varsin sujuvasti. The 69 Eyesin polkaistessa päivän käyntiin alueella oli vielä kuitenkin hyvin tilaa.
Yhtyeen vampyyriromantiikka ei välttämättä päässyt täysin oikeuksiinsa iltapäiväauringossa, mutta yhtye oli napakassa soittokunnossa ja keräsi päälavan edustalle runsaslukuisen yleisön. Hittipitoisen settilistan sekaan oli ujutettu huhtikuussa julkaistulta Death of Darknessilta Drive-single sekä albumin nimikkoraita, jotka upposivat yleisöön tutumpien rallien ohella varsin mainiosti. (AE)
Stratovarius.
Tunnelma päälavalla vaihtui hämyisestä goottailusta power metal -sankarointiin veteraaniyhtye Stratovariuksen kavuttua lauteille. Yhtye esiintyi vakuuttavasti ja tarjoili juuri sitä mitä siltä oli tultu hakemaankin: tuplabassarit naputtivat, tilulilu raikasi ja Timo Kotipelto lauloi korkeammatkin osuudet tyylipuhtaasti.
Uudemman kappalemateriaalin modernimpi ote ei luonut livetilanteessa vanhempaan nähden sellaista kontrastia kuin levyltä kuunneltuna saattaisi odottaa. Keikka rullasi hyvin rytmitettynä ja kitkatta kohti loppuhuipennuksena toiminutta Hunting High and Low’ta. Tämähän ei ole mikään ihme, sillä orkesterin kokoonpano on täynnä sen tason soittoniekkoja, että luulenpa jäsenistön hoitavan velvollisuutensa ilman ongelmia vaikka keskellä yötä tunnin varoitusajalla herätettynäkin. (AE)
Def Leppard.
On jotenkin hämmentävää ajatella, että HS:n selvityksen perusteella perjantain pääesiintyjän paikalle soviteltu Def Leppard on kesän festivaalien keski-iältään vanhin yhtye. Ikinuorena ainakin tähän asti pitämäni brittipoppoo on aina jakanut mielipiteitä vähän Bon Jovin tapaan. Toisille orkesterin ilmaisussa on aivan liikaa juustoa ja poppia, toisille, kuten minulle, se edustaa täydellistä hard rockin ja kansaan pureutuvien popkoukkujen sekoitusta.
Bändillä oli lavalla vähemmän klumeluureja kuin aiemmin esiintyneellä kiertukumppanillaan Mötley Crüella, mutta suuri videotaulu oli kovassa käytössä ja tarjoili paljon värikästä menneiden aikojen kuvastoa. Joe Elliottin laulu oli paikoin oikeinkin hyvää, toisinaan se hautautui vähän muun instrumentaation alle. 1980-luvun rekistereihin on toki näillä kilometreillä turha enää haikailla, mutta koska suurimmat ja laulullisesti kenties vaativimmat hitit esitettiin viimeisinä, voima varsinkin falseteissa oli tuossa vaiheessa ehtymään päin. Kappaleet läpi mukana hoilannut yleisö kuitenkin paikkasi tilanteen hienosti. Sitä paitsi kitarat ja yhtyeen musiikille elintärkeät stemmat kuulostivat juuri niin hunajaisilta kuin pitääkin.
Ikä näkyi kenties lavalla otettujen juoksuaskelten määrässä, mutta muutoin muusikot esiintyivät pirteästi ja vankalla ammattitaidolla. Settilista oli luonnollisesti timanttia Pyromania– ja Hysteria -klassikoineen. Epätasaiselta uutuudelta Diamond Star Halosilta soitettiin myös pari poimintaa. (AE)
Mötley Crüe.
Perjantain pääesiintyjät Mötley Crüe ja Def Leppard kiinnostivat Hyvinkäällä ja porukkaa oli todella paljon. Itselleni jäi fiilis, että alue oli reilusti enemmän tukossa kuin kahtena muuna festaripäivänä.
Mötley Crüe lukeutui ei-niin-yllättävästi festivaalien heikoimpien esitysten joukkoon. Wild Side kajahti pitkän intronauhan jälkeen ja Vince Neilin suun auetessa ainoa asia mielessäni oli, kuulevatko kaikki muutkin tämän saman. Neilin laulua kaiutettiin todella reippaasti. Jokaisen sanan jälkeen kajahti kolme tai neljä kaikutoistoa ja mukana sopassa oli varmaan kaikki muutkin äänitiskistä löytyvät efektit. Myös solistin rytmityksessä oli jotain pahasti pielessä. Aika hirveää kuultavaa.
Shout At The Devilin taustalle heijastettiin kappaleen kaikki sanat. Siis alusta loppuun. Pisti miettimään ovatko ne enemmän yleisöä vai solistia varten. Lainabiisit tulivat kaikki kerralla yhdessä Smoking In The Boys Room – Helter Skelter – Anarchy In The UK – Hey Ho, Let’s Go -potpurissa. Mutta John 5! Kaveri osoittautui mainioksi keppimieheksi Mick Marsin jäätyä kiertueilta pois viime vuonna. Keikalla John 5:llä oli hyvä balanssi omien överitilujen ja kasarirokki-henkisen ”vähän sinne päin” -asennesooloilun kanssa. Kaverilla oli myös oma soolonumero, jossa tilutettiin kyllä ihan perkeleesti Eddie Van Halenin ja Bucketheadin tapaan. Mutta ei se floikkatalla Telecasteriin sovi, vaikka puikoissa olisi kuka.
Mötley Crüe on edellisen vuosituhannen rokkibändi. Vaikea keikkaa on millään mielikuvituksella hyvänä mieltää – valitettavasti. Tommy Leen, Nikki Sixxin ja John 5:n soitto pelasi mainiosti, eikä tässä puolessa ollut mitään vikaa. (AS)
Päivän viimeinen akti oli Red Stagen pikkutunteina haltuunsa ottanut Stam1na. Tuskinpa Suomessa kukaan tekee thrash-paahtoa yhtä mallikkaasti, ja pitti näytti pyörivän tasaiseen tahtiin katsomossa. Panzerfaust kajahti asiaankuuluvan ponnekkaasti, ja lopun Sirkkeli piiskasi hurmokseen kaikki niin lavalla kuin sen edustallakin. (AE)
Testament.
Rockfestin sukkelamman musiikin osastoa edusti San Franciscon lahdelta ponnistava Testament. Rockfesteillä yhtyeen soitto ei antanut kyllä senttiäkään periksi. Time on niin hyvin kunnossa kuin voi olla, stemmat osuvat ja jokainen tuplabassarin sekä riden isku annetaan väkevästi. Kun toimivan rässin kaava on löydetty, niin ei muuta kuin antaa paahtaa vaan. Progemaisuudet värittävät bändin musiikkia kivasti, ja Alex Skolnickin riffit notkuttavat niskaa niin kuin kasarillakin. Myös 60-vuotiaan Chuck Billyn ääni on säilynyt hämmentävän hyvin. Etenkin edellisenä soittaneiden Mötiköiden jälkeen kontrasti oli todella iso.
Iso pitti pyöri koko keikan, ja bändin faneja oli löytänyt reippaasti paikalle. Skolnick toimi keikalla vähän kuin toisena nokkamiehenä ja otti paljon kontaktia yleisöön. Bändi vaikuttaa edelleen nauttivan soitosta suuresti ja se kuuluu myös musiikissa. (AS)
Lauantai alkoi mahtipontisesti Maamme-laululla Popedan käynnistäessä päälavan tarjoilun. Syksyllä ainakin nykykokoonpanossaan lopettava suomirock-instituutio tarjoili heti setin kärkeen luultavasti jonkinlaisen kaksimielisyyksien Suomen ennätyksen, eikä meno siitä merkittävästi jatkossakaan rauhoittunut.
Costello Hautamäen vahvaa vanhalenmaista tyylittelyä oli ilo kuunnella, ja Lacu Lahtisen sekä Alex Hautamäen rytmityhmä muodosti varman pohjan, jonka päälle hyväntuulisen Pate Mustajärven kelpasi irrotella. Kolmehenkinen Trio Rotanmyrkky -torvisektio oli oiva lisä niin soundi- kuin showpuoleenkin. Kentällä alati lisääntynyt yleisö tuntui lämpenevän oikein kunnolla loppua ja suurimpia hittejä kohden. (AE)
Michael Monroe avasi päälavan konserttinsa Dead, Jail or Rock n’ Rollilla, ja huuliharppulla pistettiin saman tien komeasti. Buutsi nousi ilmaan, ja viuhkoja lenteli pitkin keikkaa tuttuun tapaan. Monroen keikat ovat järjestään laadukkaita, mutta tänä kesänä myös New York Dolls -konkari Steve Conte oli tehnyt ryhtiliikkeen kitaroinnissaan. Conten aikaisemmin turhankin rento soittotyyli oli Rockfesteillä muuttunut timeltään hyvin bändiä palvelevaksi soitoksi.
Toinen Monroen keikoille tyypillinen elementti eli teknikkojen juokseminen maestron mikkipiuhan perässä oli myös ennallaan. En ole lavatekniikan asiantuntija, mutta luulisi, että vuoden 2023 tekniikalla saisi aivan pätevän langattomankin systeemin. Sen verran ukko pomppii lavan ja turva-aidan väliä. Sami Yaffan soittoa ja hyväntuulisuutta on aina ilo seurata, Rich Jones tykittää riffit ainaisen tiukasti ja Karl Rockfist löi peltiä niin kovaa, että teknikon piti välillä käydä kiristämässä telinettä. Siinäpä se, ei mitään lisättävää esitykseen.
Loppukimarana kuultiin Demolition 23 -biisi Hammersmith Palais sekä Hanoi Rocks –kappaleet Oriental Beat ja Motorvatin’. CCR-veto Up Around The Bend laittoi paketin kasaan ilman epävarmuustekijöitä. (AS)
Danzigin 25-vuotisjuhlakiertueen teemana on ollut soittaa miehen ykkösalbumi kokonaisuudessaan. Karl Rockfistillä oli samalle päivälle tupladuty ensin Michael Monroen ja myöhemmin Glenn Danzigin kannumestarina. Monroen taustabändi tsekkailikin bändikaverinsa keikkaa lavan sivusta hymyissä suin virvoikkeita nauttien. Misfitsistä ja Samhainista tutun Glenn Danzigin uniikki ääni on säilynyt hyvin ja musa rullasi Hyvinkäällä muutenkin hienosti, mitä nyt vähän sanoja jäi välistä.
“Jos laittaisin levyn pihalle nyt, minut cancelloitaisiin saman tien”, maestro naureskeli ennen Albert King -laina The Hunteria, johon laulaja on tehnyt uudet sanat. Noh, tästä kommentista saa olla mitä mieltä hyvänsä, mutta omaan ajatteluuni ei arvostusta moisesta heru. Muutoin spiikit olivat hyvin maanläheisiä, ”kiva että tykkäsitte” -osastoa. Rajun pimeyden lähettilään imago pyhitettiin kappaleille.
Danzig-paitoja näkyi päivän aikana myös reippaasti, ja Danzig taisikin olla Volbeatin ohella festarikansalle päivän suosikki. Elvis-johdannainen laulu siis kiinnostaa.
Myöhempien levyjen kappaleista kuultiin ainakin How The Gods Kill ja Long Way Back From Hell. Kuultiinpa setissä festarien päiväsloteille harvinainen encorekin. Seurue palasi viimeiseksi mainitun jälkeen lavalle soittamaan vielä Snakes Of Christin. Hyvä, että kävivät.
Danzig heitti sangen kovan keikan ja oli itselleni yksi tapahtuman kohokohdista. Harmi, että Rockfest jäi tämänhetkisten tietojen mukaan Danzigin viimeiseksi Suomen-keikaksi. Olisihan tuota voinut uudestaankin mennä katsomaan. (AS)
Yleisön lämpiämistä ei tarvinnut juuri odotella Red Stagen edustalla, sillä jos mielii kuulla ehtaa rock’n’rollia autenttisessa haara-asennossa esitettynä, The Hellacoptersin kyydissä ei voi mennä vikaan.
Yhtye tarjoili jotakuinkin täydellisen alkuillan rokkikokemuksen, jonka ainoa puutos oli turhan hiljaiselle miksatut koskettimet, joista kärsi etenkin By the Grace of Godin pianointro. Vauhdikkaamman pään biiseistä koostuneessa setissä oli ilahduttavaa huomata, kuinka saumattomasti viime vuonna ilmestyneen mainion Eyes of Oblivionin kappalemateriaali sujahti bändin klassikoiden sekaan. (AE)
Sitten olikin illan pääesiintyjän vuoro. Paperilla Volbeatin Elvis-hevi vaikuttaa lupaavalta ajatukselta, vaikka Danzig toki ehtikin apajille jo kasarilla. Volbeatin lähestymistavassa reseptiä on höystetty maustamalla perinteisempi bluesista ammentava perinnehevi thrash metal -riffittelyllä ja rockabilly-hytkyttelyllä.
Omalla kohdallani orastava kiinnostus tyrehtyy aina samaan asiaan: solisti Michael Poulsenin laulutapaan ja -soundiin. En vain kykene käsittelemään sitä, ainakaan missään aivojeni mielihyvää tuottavissa lohkoissa. Tästä syystä saatoinkin analysoida yhtyeen suoritusta ilman fanilaseja ja kädet tiukassa puuskassa suoraan miksauspöydän vierestä.
Sävellyksellisesti yhtyeen materiaalissa ei ole suurempaa vikaa, ja soittajatkin hoitivat keikalla leiviskänsä kunnialla. Ilmeisesti kitaristi Rob Caggiano on vaihtunut ainakin väliaikaisesti Flemming C. Lundiin, jonka soitto oli melodista, toki pakollisin skaalojensahauksin höystettynä. Ymmärrän myös yhtyeen jokamiesimagon tenhon, vaikka itse kaipaankin rokuiltani enemmän särmää.
Viimeisenä kuullun Still Countingin vaihtelu ska-rytmeistä antaumukselliseen tykittelyyn toimi parhaiten, mutta muutoin en vain saanut esityksen aikana juonen päästä kiinni. Liikaa sirkkelisäröä liian siisteissä puitteissa. En kuitenkaan epäile, etteivätkö ne, joille tämä uppoaa, olisi viihtyneet mainiosti juuttien jytkyttelyn parissa. (AE)
Rockfestin kolmannen päivän pääesiintyjänä kuultiin tanskalainen Volbeat. Keikka oli aika lailla mitä odotinkin. Kliinistä, puhdasta bändirokkia pikku fiftarimausteilla. Kappaleet ovat sinänsä ihan hyviä, mutta laulajan ääni ei toimi omaan korvaani. Kertseissä luotetaan myös vähän turhan perinteisiin hoilauskaavoihin.
Kappaleista ainakin hittiosastoa edustavat Johnny Cash – Elvis-akselille kumartava Sad Man’s Tongue ja Seal The Deal kuultin Hyvinkään lauantai-illassa. Jälkimmäinen kappale voisi toimia yhtä hyvin vaikkapa kauppis-opiskelijoiden ryyppäjäisten teemarallatuksena, eikä tätä imagoa yhtään vähentänyt bändin toimistotyöläisiä muistuttava ulkonäkö.
Laulaja-kitaristi Michael Poulsen puhalteli käsiinsä kappaleiden välissä keikan alkupuolella. Taisi olla vähän viileä.
Soolokitaristi oli ilmeisesti tuuraamassa, mutta se ei kyllä kuulunut laisinkaan. Joko tuuraaja teki pirun hyvää työtä tai sitten yhtyeen musiikkiin voi kitarakaraoke-henkisesti hypätä mukaan periaatteessa kuka vain ilman sen kummempia perehdytyksiä. Kunhan vain kappaleet kulkevat oikein.
Suosiota bändi kuitenkin keräsi valtavasti, ja Volbeat-vaatetusta näkyi koko päivän ajan reilusti. Yhtye iski festivaalikansaan. (AS)
Kotimainen Beast in Black sai kunnian toimia tapahtuman vihoviimeisenä esiintyjänä. Yhtye on jäänyt itselleni entuudestaan hieman tuntemattomaksi nimeään ja satunnaisesti radiosta kuultuja pätkiä lukuun ottamatta. Ilman parempaa tietoa haluan kuitenkin uskoa, että bändi on perustettu soittoniekkojen kuunneltua aikoinaan Judas Priestin Painkilleriä ja miettineen, kuinka sama meno voitaisiin vetää mahdollisimman överiksi. “Hei, mitäs jos ympätään sekaan eurodance-synia ja kitarasooloihin sweeppejä niin maan perusteellisesti?” joku huudahti, ja konsepti oli lyöty lukkoon.
Kaiken järjen tämän ei pitäisi olla juttuni, mutta ehkä kolmen päivän urakoinnin loppusuoran synnyttämässä kaihossa tai bändin avokätisesti tarjoileman pyron lämmittäessä kolean kesäyön lauhduttamia luitani, huomasin kuin salaa tamppaavani jalkaa biitin tahdissa. Häpeilemättömyys saavutti jonkinasteisen kulminaatiopisteensä särökitaroin soitettua E-Typeä muistuttavassa One Night in Tokyossa. Näin härskiin menoon ja tuokkoselliseen voissa paistettuja muikkuja oli lopulta hyvä päättää kokonaisuudessaan sangen onnistuneeksi laskettava rockrupeama. (AE)
Kaiken kaikkiaan Rockfest osoittautui jälleen hienosti organisoiduksi festivaaliksi laadukkailla esiintyjillä, joita kannatti lähteä katsomaan pidemmältäkin. Ehkä kysymykseksi herää, kuinka paljon festivaalia voi Suomessa enää paisuttaa. Jonot pysyivät kohtuullisina, mutta etenkin perjantaina oli paikalla todella paljon ihmisiä.
Kerrassaan mukavaa oli taas tänäkin vuonna, ja artistikattaus oli hieno. Kiitos Rockfest! (AS)
