Vuonna 1965 (!) perustettu hannoverilainen The Scorpions ja Solingenin kaupungista kotoisin oleva, vasta 1968 (!) Band X -nimellä alkujaan perustettu Accept esiintyivät Helsingin Hartwall-areenalla muutaman tuhannen kuulijan edessä keskiviikkona 13.11.2013. Samalla syntyi kysymys rockmusiikkia koskeviin tietokilpailuihin, sillä kyseessä oli tiettävästi kaikkien aikojen ensimmäinen kerta, kun nämä raskaat saksalaislegendat nousivat samana iltana lavalle peräkkäin. Jokseenkin käsittämätöntä, etteivät bändit ole soittaneet yhteiskeikkaa aikaisemmin.
Tasan kahdeksalta tunnin mittaisen settinsä startannut Accept sai toki yleisöltä ”normaalia” paremman avausbändin vastaanoton, vaikka esimerkiksi Princess Of The Dawnin yleisönlaulatuskohdista toki kuulikin (tai siis ei kuullut, ei yhtään), että porukka oli tullut katsomaan pääesiintyjää. Keikkatauolta palannut Accept ei antanut laimean vastaanoton häiritä vaan paukutti alati hymyilevän ja velmuilevan kitaristi Woilf Hoffmanin johdolla niin uusia biisejä (Teutonic Terror, Hung, Drawn And Quartered ja Stalingrad) kuin heavymetalin klassikoitakin (Restless & Wild, Metal Heart ja Balls To The Wall).
Pari minuuttia yli puoli kymmenen halli pimeni ja viimeisetkin juomien nauttijat ryntäsivät salin puolelle. Tuore Sting In The Tail ei tietenkään ole kaikista räjäyttävin Scorps-keikan avaaja eivätkä kuolemattomia numeroita ole myöskään Make It Real tai Is There Anybody There? Konsertti tuntuikin käynnistyvän kunnolla vasta The Zoo / Coast To Coast / Loving You Sunday Morning -kolmikon aikana. Soundit tosin heittelivät ihmeellisen paljon, vieläpä miksaajan edestä kuultuna. Esimerkiksi instrumentaalinumero Coast To Coastin kitaramelodiat ja -riffit eivät olleet lähelläkään oikeaa balanssia – tai sitten yhtye vain soitti epätarkasti ja huolimattomasti.
Best Is Yet To Come -paitoja joko itseironisesti tai hieman vakavammalla naamalla kaupitteleva The Scorpions tarjosi tietenkin sinänsä takuuvarman, mutta samalla viimeisen päälle yllätyksettömän vajaan parituntisen. Yleisöön rumpukapuloita viskellyt laulaja, yllättävän verevästi tulkinnut Klaus Meine tervehti Hartwallia ”mitä kuuluu” -kommenteilla, vaaleatukkainen ja aurinkolasipäinen, kitaraansa kohti taivasta tuon tuostakin nostellut Rudolf Schenker irvisteli jo Blackout-levyn kannesta tutulla tavalla, samalla kun Hoffmanin tavoin aina hyväntuuliselta vaikuttava Mathias Jabs hoiti varsinaisen liidityöskentelyn.
Amerikkalainen showrumpali James Kottak oli toki tutusti oma lukunsa. Hartwallillekin oli taatusti saapunut muutamakin nuori rumpali ihmettelemään Kottakin toimitusta, joka koostui enemmän tai vähemmän osuvan soittamisen lisäksi kaikenlaisesta temppuilusta ja pelleilystä – kaikki tietenkin huipentui Kottak Attak -soolonumeroon, joka aiheutti katsojasta riippuen joko ihastusta tai myötähäpeää.
Eläkkeelle pari vuotta sitten kovasti yrittänyt, mutta rundaamisen aivan liian hauskaksi elämäntavaksi todennut The Scorpions rokkaa taatusti hautaan asti. Se toki heille suotakoon, mutta kyllähän orkesterin touhu alkaa kieltämättä olla aika hemmetin ukkoutunutta – mikä on tietenkin tavallaan itsestään selvää, kun ottaa huomioon perustajäsenten ikävuodet. Tästä puheen ollen: moneskohan fanisukupolvi The Scorpionsilla on menossa? Ainakin Helsingin-keikan eturiveissä biisien mukana hoilasi niin nuoria poikia kuin tyttöjäkin.
Ai niin, tämäkin piti mainita: Hartwallin henkilökunnan sisäänkäynnin vieressä muusikoita odotti neljä yönmustaa Mercedes Benziä. Onko niin, että orkesterin tuorein jäsen, puolalaisbasisti Paweł Mąciwoda, joutui tyytymään johonkin muuhun kuljetusmuotoon vai matkasivatko Kottak sekä Mąciwoda kohti Kämpin lämmintä samalla pirssillä?
Illan kuvaussäännöistä voisi kertoa myös hauskan anekdootin. Aluksi ilmoitettiin, että The Scorpionsia saa kuvata puoli minuuttia (!) kolmen ensimmäisen kappaleen alusta, mutta lopulta kiertuemanageri armahti poloiset suomalaiskuvaajat ja antoi luvan räpsiä minuutin (!) verran (siis kolmen kappaleen alusta). Mahtoivat siinä fotaajille ilmeilleet Skorppari-muusikot olla hieman ihmeissään, kun kuvaajien putket osoittivat suurimman osan ajasta kohti lattiaa, huolimatta ankarasta poseerauksesta jos toisestakin…
Kuvaamisesta puheen ollen – kuuluu tämä sitten tähän yhteyteen tai ei – mutta edellisenä päivänä Helsingissä konsertoinut Limp Bizkit ei päästänyt (ammatti)kuvaajia keikalleen ollenkaan. Onko Fred Durst huolissaan imagostaan vai onko yhtye huolissaan kitaristi Wes Borlandin imagosta? En tiedä.