Soundi Pori Jazzeilla, osa 2 – Ihania naisia ja sakeaa synkopointia

Ibibio Sound Machinen Eno Williams.
Julius Töyrylä

Afrikka ja naiset loistivat Porissa.

Pori Jazz
Kirjurinluoto, Pori
18.-20.7.2019

Teksti ja kuvat: Jussi Niemi, pääkuva: Julius Töyrylä

Ylläolevista esittelyistä huolimatta voin vakuuttaa, että olin siellä minäkin. Siis Porissa ja oikein kolmena päivänä. Antikin osoittautui hyväksi, vaikka etukäteen ohjelmaa silmäillessä epäilin tämän vuoden jäävän vaisuhkoksi. Vielä mitä!

Itse asiassa jälleen melkoista harmitusta aiheutti se vanha fakta, ettei kahdessa paikassa voi olla yhtaikaa. Joki- ja Lokkilava tarjoilivat jatkuvasti kiinnostavia akteja täysin samaan aikaan. Uskallan väittää, että nuo päällekkäisyydet pännivät pahasti kaikkia todellisia musafriikkejä.

New Orleansin nuoret kasvot ja liiankin hillitty Carter

Torstain kovin oli ilman muuta todellista ryhtiä ja karismaa huokunut Archie Shepp (82), mutta hyvänä kakkosen ilakoi Jokilavalla neworleansilainen Tank & The Bangas. Suistokaupungin nuorta polvea edustanut isohko bändi sekoitti kakistelemattoman gumbon popista, rockista, funkista, hip-hopista ja ties mistä. Ei siitä kauheasti NO kuulunut, paitsi perusotteen funkyytenä, mutta erittäin eläväistä, dynaamista ja kiistattoman musikaalista jälki oli. Shown tähti oli bändin perustaja ja solisti Tarriona ”Tank” Ball, joka lauloi yhtä vaivattomasti rankalla gospel-soundilla kuin hupaisen lapsimaisella babydoll-äänellä ja puhui biisien välissä vuolaasti.

Samoilla lauteilla ahersi myöhemmin JD McPherson, kaiken kaikkiaan hiukan hämmentävä tapaus. Erinomaisella äänellä varustettu nuori mies oli todella pätevä sekä laulajana että kitaristina, mutta tyyli oli kummallinen sekoitus vähän kaikkea amerikkalaista roots-musiikkia vielä tipalla 70-luvun lopun new wavea maustettuna. Homma svengasi ja kaikki periaatteessa toimi, varsinainen elämys vain antoi odottaa itseään. Paino oli ammattimaisuudella, ei niinkään tunteella. Lopullinen heittäytyminen jäi uupumaan.

Massiivisen kokemuksensa povaamia säväreitä en myöskään, aika yllättävästi, saanut Ron Carterilta. 82-vuotias basistilegenda ja hänen paljon nuoremmista muusikoista koottu kvartettinsa soitti tietysti moitteettomasti ja kieltämättä lämmölläkin, mutta Carterin huikeilla krediiteillä odotin jotenkin paljon syvempää meininkiä, jotain sellaista kuin täsmälleen samanikäisellä Scheppillä. Nyt vanhat jazz-ikivihreät kuulostivat turhan kohteliailta, vaikka lopun soolossaan maestro sentään nosti hattua moneen suuntaan boogie-woogieta ja Finlandiaa myöten.

Päivän alussa kuulin Von Hertsenin veljesten, Kuoppiksen ja JJyllin Kingston Wall -viritystä ja viihdyin hyvin. Päällimmäisenä iski se, miten sydämen kyllyydestä jätkät sitä kamaa esittivät. Erityisesti pidin siitä jamittelevasta otteesta, jolla sekaan heitettiin monenlaisia lainauksia herrojen innoittajilta Kingston Wallin ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Konevitsan kirkonkellojen sukulaisuuden ryhmän soitannolle tajusi kirkkaasti, kun sen hartaan intron kuuli. Hendrixin Fire vedettiin hyvinkin uskollisesti Jimin malliin, mutta niin räväkästi, ettei mitään puolijauhoisuuden tuntua noussut esiin.

Villisti maalattu musta pantteri ja räväkkä Aguilera

Perjantain suvereeni kuningas minulle oli Brooklynin Antibalas, jonka afrobeatissa oli ihan oma, super-hypnoottinen kierre. Ei mitään kliseitä, vaan silkkaa asiaa täydellisellä läsnäololla ja armottomalla groovella. Luojan kiitos, bändi on viime aikoina tajunnut nostaa perkussioita ja urkuja mainion etiooppisesti käsitelleen nigerialaissyntyisen Duke Amayon profiilia laulajana ja nokkamiehenä. Innostavan karismaattinen mies näytti tosi hyvältä sotamaalauksessaan ja piukassa värikkäässä afro-puvussaan ja lunasti visuaalisen lupauksensa myös vokalistina. Merkittävä osa hänen aktiaan olivat spirituaaliset ja/tai yhteiskunnallisesti kantaa ottavat saarnansa, jotka selvästi tulivat suoraan sydämestä. Äijän ritualistisille eleille antoi hurjaa potkua (mustasta) pantterista muistuttava liikunta.

Torvisektion soolot ja riffittely olivat järjestään murhaa, jos kohta kokonaisvaltaisen transsin salainen ase oli kahden kitaristin lahjomattoman niukasti tiukka ristipisto. Siitä syntyi pulssi, jolle ei voinut sanoa ei. Tutustukaa ihmeessä tähän isohkoon orkesteriin, jos ei vielä ole tuttu!!!

Aikaisemmin Pyhimys ja Saimaa tarjoilivat mukavan setin, jossa genret, etenkin hipahtava rock ja räp, harjoittivat rikasta ja varsin tuoretta ristisiitosta. Silti jäi joku tunne, ettei hommaa viety lakipisteeseensä. Jos tarkkoja ollaan, niin enemmän bändin kuin solistin osalta. Toisaalta Saimaalla ei kai tässä tilanteessa ja ajassa ollut mahkuja irrotella niin kuin omassa setissään tekevät.

Vielä aikaisemmin hurmasi vilpittömällä luonnollisuudellaan brittiläinen Mahalia, jonka bändi tällä kertaa oli kutistunut pelkäksi sähköbasistiksi neidon itsensä näppäillessa akustista kitaraa ja laukoessa elektronisia rytmejä. Rauhallisesti fiilistelevät biisit olisivat voineet olla mieleenpainuvampiakin, mutta nuoren tytön persoona kantoi vähän yksiulotteiseksi jäänyttä kokonaisuutta hyvin.

Almaa kuulin vain kaukaa. Sieltäkään ei voinut olla huomaamatta, että likassa on mahtavaa potkua. Hän oli livenä levyjään ärhäkämpi ja tuntui antavan kaikkensa. Vaikutti siltä, ettei Alma halua/aio jäädä ”vain yhdeksi nuoreksi neo-R&B-poppariksi”, joita nykyään tulee kuin tehtaasta. Ja onhan se yllättäin jo setin alkupäässä tullut Cowboy aivan mainio ralli, jos kohta muistuttaa minua aina enemmän inkkareista kuin lehmipojista.

Varsinainen ylläri itselleni oli illan isosti päättänyt Christina Aguilera, jonka uraa en rehellisesti sanoen ole seurannut lainkaan. Porin showlle lämpenin kuitenkin kovasti. Toinen toistaan näyttävämpiä asuja tiuhaan vaihtanut tähti osoittautui voimalliseksi laulajaksi ja ylipäätään erittäin sähäkästi seksikkääksi esiintyjäksi eikä asiaa pahentanut näyttävästi liikkunut kaunotarkaarti. Olihan siellä miestanssijoitakin, mutta jotenkin huomioni kiinnittyi niihin ihaniin naisiin. Naisten oikeudet ja ennen kaikkea heidän oikeutensa itsenäisyyteen oli säkenöivässä showssa erityisesti tapetilla. Esitys oli harkiten rakennettu niin, ettei dynamiikka lopahtanut hetkeksikään. Ylipäätään Christinasta tuli tunteikas ja ehdottoman määrätietoinen vaikutelma. Kuivaksi hänen niin rytmisampleja kuin kunnon (rock-)bändiäkin hyödyntänyttä settiään ei voi mitenkään moittia.

Hapokas big band, Bill Withersin särmikkäämpi versio ja Eno, joka ei pudonnut veneestä

Inspiroivasta naisenergiasta ei näillä juhlilla ollut puutetta ja sitä huokui upeasti myös päätöspäivän Jokilavalla avannut Ina Forsman. Ääni oli kohdallaan ja aitoa voimaa täynnä. Minulle ainakin sopii erinomaisesti, että vahvasti eläytyvän Inan blues suodattuu 60-lukuisen soulin ja R&B:n läpi. Kunnon torvisektion mukanaolo korosti tätä piirrettä ihan eri tavalla kuin minkäänlainen samaa asiaa taitavasti simuloiva kosketinsoittaja. Groovea ja sooloissa kunnon jazziakin löytyi mukavasti.

Rumpali-multi-instrumentalisti Louis Colen big band Lokkilavalla oli virkistävä elämys. Ei siis lainkaan sitä tyypillistä big band -meininkiä, vaan pirtsakka ja ilmeikäs yhdistelmä isoa jazz-torvisektiota, (kauhu)elokuvallisia sampleja, indierockmaisuutta ja funkia, johon oman hauskan lisänsä toi kahden todella nuorennäköisen naislaulajan railakas ja jatkuva aerobic. Louis itsekin lauloi tai enemmänkin lausui jonkinlaisessa beat-hengessä omia tekstejään. Hänen lakoninen mutta spontaanisti nopea huumorintajunsa koristeli muutenkin maukkaan kakun hykerryttävästi. Ihan taatusti Cole sai Porissa rutkasti uusia faneja, se ei jäänyt yleisön reaktioista epäselväksi.

Porissa aikaisemmin modernin jazz-laulajan ominaisuudessa nähty José James tarttui tällä kertaa Bill Withersiin siirtäen 70-luvun pienieleisen gruuvalistin hienot melodiat ja tarinat paljon rankemmin funkyihin raameihin, joissa blues, Funkadelic ja Hendrix vilahtelivat vähän väliä. Räppikin tai hyvin sitä liki menevä saarnaus taittui Joselta vakuuttavasti. Withersin viihteellisyyden riisuminen oli hyvä ratkaisu.

Ibibio Sound Machine kuulostaa levyillä erittäin funkyltä kiperine syntikkavongutuksineen. Livenä niitä kuultiin Jokilavalla yllättävän vähän tai ne delegoitiin taka-alalle, mutta vastaavasti meno oli vieläkin funkympaa eikä aseista riisuvan vilpittömän oloista Lontoon nigerialaista vokalisti Eno Williamsia voinut vastustaa. Silmät säihkyen tyttö pani menemään liikeradoissa säästelemättä ja laulu tulvi Äiti Afrikan rehevää alkuvoimaa. Näinä sekavina aikoina noin villisti positiiviselle musiikille on todellakin käyttöä! Pää ja lonkat vääntyivät sellaiseen asentoon, että äkkiä alkoi nähdä lähes kaiken jotenkin myönteisessä valossa. Ghanalaiskitaristi ja Osibisa/Konkoma-veteraani Alfred Bannerman jäi myös mieleen modernisti afrikkalaisella blues-otteellaan ja torvi/kosketinsektio loisti sekä terävällä riffittelyllään että täysipainoisilla sooloillaan. Brasilialaisperkussionisti Anselmo Netto toi hänkin kiistatonta karismaa verevästi sykkivään rytmikeitokseen. Tämän bändin näkisin kernaasti pian uudestaan!

Lue Soundin Pori Jazz 2019 -festivaaliraportin ensimmäinen osa täältä. Pori Jazz -kuvagallerian löydät puolestaan täältä.