Pori Jazz
Kirjurinluoto, Pori
18.-20.7.2019
Teksti: Pauli Kallio ja Lassi Linnola, kuvat: Pori Jazzin kuvapankki (Tomi Vastamäki, Riikka Vaahtera, Samuli Pentti)
54. kertaa järjestetty Pori Jazz rikkoi tänä kesänä ennätyksiään. Viikonlopun pääkonsertit keräsivät yhteensä 69 000 kävijää eikä pääkonserttien kokonaiskävijämäärä ei ole ikinä aiemmin ollut yhtä suuri. Aurinkoinen kesäsääkin hemmotteli jazzkansaa, joten voidaan puhua onnistuneista juhlista.
Paikalla oli myös Soundi-lehden edustajia, jotka toimittivat kaksiosaisen, hyvin kattavan reportaasin festivaaleista. Tässä reportaasin ensimmäisessä osassa Pauli Kallio tekee läpileikkauksen festivaalin pienempien lavojen ohjelmasta kun taas Lassi Linnola keskittyy omassa osuudessaan lauantain pääkonsertin tarjontaan.
Poimintoja kolmelta lavalta
Festivaalin jazzillinen anti keskittyi perinteiseen tyyliin viihtyisälle Lokkilavalle, missä kunkin päivän avasi tyylikkäästi nuori tai nuorehko kotimainen yhtye. Torstai käynnistyi hienostuneesti vibrafonisti Panu Savolaisen johtaman Herdin soitolla. Trion basisti Mikko Pellinen oli vaihtanut ison bassonsa ukuleleversioon, joka soi kokoonsa nähden hämmentävän täydesti. Huolimattomasti kuunneltuna Herdin anti saattaa vaikuttaa hissimusiikilta, vaan kyllä sen tahdissa ajelisikin huvikseen vaikka Tampereen Torni-hotellia ylös ja alas. Suosittelen Herdin uutta X-albumia myös hissittömiin talouksiin.
OK:KO toivotti viime vuonna Päälavalla päivän ensimmäiset asiakkaat lämpimästi tervetulleiksi. Nyt se on taas vuoden verran varmempi ja ryhmä. Onhan alkujaan haapaveteläinen kvartetti jo muuttanut pois kotoa Helsinkiin. Ehdin tällä kertaa kuulla vain pari kappaletta, mutta edellisellä tapaamisella OK:KO teki vakuuttavaa pioneerityötä Nivalassa soittamalla ensimmäisen ’lehemäkaupungissa’ tällä vuosituhannella kuullun jazzkonsertin.
Herd ja OK:KO täyttivät odotukset ilman yllätyksiä, mutta Mopo toi ensi-iltaan tilaustyönä toteutetun Mopo on the Moon -kokonaisuuden. Lennolle lähdettiin Linda Fredrikssonin baritonisaksofonin soidessa sumutorvena. Eero Tikkasen basso efektoitui matkan varrella kitaraksi. Eeti Niemisen rummut kuvittivat kiihdytystä ja syntikka ujelsi raketin jarrutusjälkinä. 50 vuotta sitten kuun valloittaneiden astronauttien historialliset repliikit toivat esitykseen dokumentin tuntua. Iro Haarla ilmestyi kuvailemaan kuun maisemia harpulla sekä pianolla ja mopolaiset vaihtoivat perille pääsyn kunniaksi esiintymiskamppeensa neonkeltaiseen kuosiin. Oivallisen teoksen veto hiipui noin 50. minuutin kohdalla, mutta tiivistyi taas häkellyttävän kauniissa loppusoitossa.
Mopo. Kuva: Riikka Vaahtera
Lokkilavan kotimaisista esiintyjästä allekirjoittaneelle nakittui vielä Timo Lassy & Ricky-Tick Big Band Brass. Se lopettikin osaltani koko festivaalin ennen kuin pakenin Totoa Porin kaoottiseen lauantaiyöhön. Mielessä kangasteli ryhmän rautaisen räjähtävä rypistys taannoisessa Tampere Jazz Happeningin klubi-illassa. Toki esimerkiksi Lashes, vanha kunnon African Rumble ja Henrik Otto Donnerille omistettu Elegia vapaalle hengelle soivat komeasti, mutta mainitun klubikeikan dynaamisuus jäi ainakin kivenheiton päähän.
Pori Jazz on jo muutaman vuoden ajan tuonut ansiokkaasti esiin uutta brittijazzia: Shabaka And The Ancestors, Zara McFarlane, Matthew Halsall ja Gogo Penguin ovat tarjonneet Kirjurissa hienoja hetkiä. Nimekkään joukon jatkoksi lisättiin nyt saksofonisti Nubya Garcia. Heti kvartetin ensimmäiset äänet tempasivat helteessä hautuvan musiikkikynäilijän korkeampiin kosmisiin sfääreihin, vaikka bändi ei hyödyntänytkään spirituaaliseksi kutsutun jazzin ilmeisimpiä tehokeinoja. Afrikkalaiset ainekset värittivät vuoroin ronskia ja runollista soundia. Basisti pääsi näyttämään juurensa, kun tuli reggaen vuoro. Pian selvisi, että kuka tahansa yhtenäisen kvartetin jäsenistä olisi kyllin vahva persoona johtaakseen omaa yhtyettä. Tulevan Flow Festivalin kävijöiden kannattaa olla tarkkana ja hankkia sulka hattuun tsekkaamalla Nubya Garcia ensimmäisten joukossa!
[Nubya] Garcian ja Linda Fredrikssonin kaltaisten soittajien ilmaantuminen jazzin kentälle panee miettimään, miltä musiikinlajin historia näyttäisi ja kuulostaisi, jos naisilla olisi ollut sen ensimmäisellä vuosisadalla tasaveroiset mahdollisuudet päästä esiin muutenkin kuin laulajina ja pianisteina.
Garcian ja Linda Fredrikssonin kaltaisten soittajien ilmaantuminen jazzin kentälle panee miettimään, miltä musiikinlajin historia näyttäisi ja kuulostaisi, jos naisilla olisi ollut sen ensimmäisellä vuosisadalla tasaveroiset mahdollisuudet päästä esiin muutenkin kuin laulajina ja pianisteina. Monkilla, Milesilla ja Minguksella olisi feminiininen vastinparinsa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta esimerkiksi Alfa Mistin basistin Kaya Thomas-Dyken otteet lupaavat tasa-arvoisempaa ja valoisampaa tulevaisuutta. Nuoren lontoolaisbändin lämmin ja meditatiivinen fuusiosoundi piti vaivatta mielenkiintoa yllä koko tunnin mittaisen setin ajan, vaikka ei inspiroikaan kriitikkoa suoltamaan superlatiiveja.
Niin päteviä kuin Lokkilavan eurooppalaiset bändit olivatkin, kaikkein innostavimmat esiintyjät tulivat jazzin synnyinmaasta. Archie Shepp onkin sen luokan legenda, että vähempi tuntuisi pettymykseltä. 82-vuotiaalta saksofonistilta on kohtuutonta odottaa Attica Bluesin (1972) kapinallista raivoa, mutta vuonna 2007 julkaistu Revolution (Mama Rose) saattoi silti olla vallankumouksellisinta musiikkia, mitä Porissa kuultiin. Shepp ei ole varsinaisesti laulaja, mutta hänen karhea ulosantinsa sopii yhtä lailla kumouksen lietsontaan kuin Duke Ellingtonin Don’t Get Around Much Anymoren tulkitsemiseen. Myös John Coltranen Wise One sai arvoisensa version. Rumpali Steven McCravenin yksin esittämä Hambone vei aikaan, jolloin orjien ei ollut lupa omistaa soittimia, joten musiikkia luotiin rummuttamalla omaa kehoa. Saimme nauttia tunnin ja vartin mittaisen annoksen jazzin elävää historiaa.
Idris Ackamoor & The Pyramids herätti riemastusta jo tanssahdellessaan yleisön seassa kohti Lokkilavaa. Ackamoor ja bändin riveihin vasta palannut huilisti Margo Simmons perustivat The Pyramidsin vuonna 1972 afrosentrisen spirituaalisuuden elähdyttäminä. Parin vuoden takaisen paluualbumin nimikappale We Be All Africans ei antanut muuta vaihtoehtoa kuin notkahdella lavan eteen ihastelemaan, kuinka karismaattinen vanha pari esikuntineen pujotteli Fela Kutin ja Sun Ran risteävissä jalanjäljissä kohti erinäisiä galakseja, lippa vinossa Saturnukseen päin. Napakka ja maanläheisesti funky kitaristi edusti samaa ikäluokkaa kuin perustajakaksikko. Sekstetin muu henkilökunta oli huomattavasti nuorempaa ja ilmeisesti äskettäin rekrytoitua väkeä. Hetkittäinen hataruus ei haitannut, vaan tuntui pikemminkin kuuluvan kosmisen afrosentrifugin perusominaisuuksiin.
Idris Ackamoor & The Pyramids. Kuva: Riikka Vaahtera
Ehdotan, että ensi vuodeksi perustetaan neljäs lava niiden muutaman tuhannen festivaalivieraan tarpeisiin, joita valtavirran seisova vesi ei vedä puoleensa. Koko muu alue nimittäin hiljeni, kun Päälavalla soi.
Kirjurinluodon Päälava ei tänä vuonna houkutellut väkijoukkoja Bob Dylanin, Nick Caven tai Wilcon tapaisilla rockin merkkihenkilöillä. En laske Stray Catsia samaan sarjaan. Piknikkiä viettävän ihmismeren eteen asteli Toton, Snarky Puppyn ja Christina Aguileran lisäksi lähinnä kotimaisen rockin, popin ja iskelmän takuuvarmoja tekijöitä. Perjantaina ja lauantaina tungos kävi jo tukalaksi, joten tapahtuman talous lienee turvattu. Ehdotan, että ensi vuodeksi perustetaan neljäs lava niiden muutaman tuhannen festivaalivieraan tarpeisiin, joita valtavirran seisova vesi ei vedä puoleensa. Koko muu alue nimittäin hiljeni, kun Päälavalla soi. Lokkilavan ja Jokilavan päällekkäisyydet taas aiheuttivat ankaraa päänvaivaa: Antibalas vai Nubya Garcia? JD McPherson vai Archie Shepp?
Kärjistyksen jälkeen pientä peruuttelua: perjantaina Päälavan osuuden aloittanut Cymande kuului festivaalin oivimpiin oivalluksiin. Tutustuin bändiin jo 1970-luvulla, kun löysin Soundista ylistävän arvostelun. Tilasin Epen kaupasta Second Time Around -LP:n, mutta en tajunnut siitä teininä mitään. Levy jäi kuitenkin hyllyyn ja ihastuin siihen jollain myöhemmällä kymmenellä. Ihana torvisektio, viettelevät rytmit ja maailmaa halaava sanoma! Yhdeksikkö on kotoisin Lontoosta, mutta kuulostaa enemmän Karibialta, Senegalilta ja Etelä-Arfikalta. Setin avannut Brothers On The Slide todisti, että helteelläkin liikkuu kylmiä väreitä. Lopuksi soi rakastettu ja ahkerasti sämplätty The Message, johon nivoutui pätkä Bob Marleyn Get Up, Stand Upia. Cymande on kulkenut samantapaisen tien kuin Idris Ackamoorin Pyramidit: muutama levy vuosikymmeniä sitten ja uusi tuleminen tällä tuhatluvulla. Uusi albumi ei ehkä kohoa aivan aikaisempien tasolle, mutta vielä on aikaa yrittää uudestaan.
Melody Gardot valloitti Porin vuonna 2010 pari albumia tehneenä nousevana kykynä, joka oli jo tuolloin valmis suurille estradeille. Nyt Gardot on entistäkin suvereenimpi esiintyjä, lauluntekijä ja pianisti. Tulkitsijana hän on viipyilevä, näennäisen viileä ja tarpeen tullen tunnetta täynnä. Tähteä säesti perustrion lisäksi jousikvartetti, jonka sellisti siirtyi muutaman kerran eturiviin solistiksi. Gardot tuli tunnetuksi varsin perinteisenä jazzlaulajana, mutta sittemmin skaala on laajentunut. Nyt setti alkoi kitaristin johdolla brasilialaisissa tunnelmissa, poikkesi myrskyisän freen porteille ja koukkasi riehakkaaseen ranskalaismieliseen iskelmäjazziin ennen kuin palasi Les Etoilesin ja Who Will Comfort Men myötä jo ensivierailulta tuttuihin laulelmiin.
Festivaalin ääripäiden välissä sijaitseva Jokilava tarjosi ravitsevan valikoiman monipuolista rytmimusiikkia. Betty Wright edusti vanhan koulukunnan soulia. Uransa jo noin 50 vuotta sitten aloittanut laulaja on edelleen voimallisessa vedossa ja Clean Up Woman napakampi tanssipala kuin muistinkaan. James Brown -sikermä toimi ilman puhaltajiakin huomattavasti paremmin kuin nykyjunien oikuttelevat vessat. Mutta oi kuinka kernaasti olisin vaihtanut kahden kosketinsoittajan muoviset puhallinjäljitelmät pariin aitoon torvensoittajaan ja antanut vaikka laitimmaisen taustalaulajan kaupan päälle! Muovi ei nimittäin ole uusi vaski.
Ricky-Tick Big Bandin ja Julkisen sanan yhteinen ura on päättymässä. Ehkäpä ison yhtyeen ja kolmen räppärin kombinaatio onkin kolmen albumin jälkeen kaluttu puhtaaksi. Konserttioloissa konsepti kuitenkin uhkuu yhä elinvoimaa. Rytmiryhmän potkussa on hauskat kierteensä. Puhallinrivistön verevät soulriffit ja jazzsoolot pakottavat liikkeelle. Sanailijoidenkin anti tuntui riittävän tuoreelta. Ehkäpä vielä hankin sen kolmannenkin albumin, vaikka olin ajatellut, että kaksi on sopiva lukema.
Täytyy kummastella sitä, että yksi maailmanmusiikin kestävimmistä tähdistä ja valloittavimmista esiintyjistä sijoitetaan sivulavalle, kun paraatipaikalla heiluu huomattavasti vähäpätöisempiä artisteja. Epämääräinen maailmanmusiikki-termikin istuu Angélique Kidjolle paremmin kuin useimmille muille, sillä hänen viisipäinen yhtyeensä on kotoisin viidestä eri maasta. Bändi kompensoi levyihin verrattuna vähäistä soitinvalikoimaa äärimmäisellä tiukkuudella. Keikan alaotsikko Remain In Light juontuu Talking Headsin afrovaikutteisimmasta albumista, josta Kidjo levytti viime vuonna oman näkemyksensä. Houses In Motion, The Great Curve, Once In A Lifetime ja muut muodostivat reilun kolmanneksen setistä. Juuri ilmestyneen Celia-albumin musiikkia ei kuultu lainkaan, mutta ei sitä ehtinyt kaivatakaan. Oman ja Talking Headsin aineiston onnistuneen sekoituksen maustoi Miriam Makeban ikivihreä Pata Pata, jolla Kidjo käytännössä julistautui uudeksi Mama Aficaksi. Päätän raporttini Porista julistamalla Angélique Kidjon koko tapahtuman pääesiintyjäksi!
Pauli Kallio
Angélique Kidjo. Kuva: Riikka Vaahtera
Arvokkaasti ikääntynyt Toto ja muut lauantain esiintyjät
Pori Jazz vuosimallia 2019 lähestyy lauantaina vääjämätöntä päätepistettään, möhistelyn eli konservatiivisen hifistelyn singulariteettia – Totoa. Oikeastaan koko päälavan esiintyjäkaarti ilmentää muodossa tai toisessa melkoisen turpeaa olemisen tapaa, niin hyvässä kuin pahassa. Snarky Puppy soittaa lukuisilla Grammyillä palkittua, härskin monimutkaista fuusiojazzia, Ville Valo & Agents ratsastelee sukupolvikuilut ylittävällä nostalgia-arvolla ja Young Gun Silver Fox tuskin soittaa säveltäkään, jota Steely Dan tai Marvin Gaye ei olisi jo äänittänyt. Toto taas on oma lukunsa tässäkin seurassa – palattakoon siihen vielä myöhemmin.
Aurinkoisen päälavan korkkaa vielä varsin tuntematon Young Gun Silver Fox. Vaikka yhtye onkin nuori, ovat sen jäsenet jo vanhoja tekijöitä. Laulaja-kosketinsoittaja Andy Platts on säveltänyt lukuisia listahittejä kaukoaasialaisille artisteille, multi-instrumentalisti Shawn Lee taas on julkaissut pöyristyttävän määrän albumeita, videopelisoundtrackeja ja ties mitä. Siksi ei olekaan yllättävää, että yhtyeen livesoitto on suorastaan erinomaista. Erinomaisuus ei kuitenkaan takaa millään tavalla ikimuistoista keikkaa. Kuten levylläkin, on Young Gun Silver Foxin musiikki lavallakin tuskastuttavan kasvotonta. Yhtye kierrättää jo tuhanteen kertaan toistettuja temppuja, vieläpä varsin tietoisesti. Lopulta herää kysymys siitä, mikä yhtyeen olemassaolon tarkoitus oikeastaan on. Paitsi soittaa Pori Jazzin päälavalla lauantai-iltapäivänä.
Kuluneen vuoden puhutuimpiin musiikkitapauksiin lukeutuvan projektin menestystä on helppo ymmärtää. Rakastettu lähdemateriaali, nimekäs solisti, kirurgintarkka taustabändi sekä koko kansakuntaa riivaava nostalgiavaje tekevät yhtyeestä voittajakonseptin.
Toisin kuin Young Gun Silver Foxin kohdalla, ei Ville Valo & Agentsin keikka kaadu ainakaan ikimuistoisen kappalemateriaalin puutteeseen. Kuluneen vuoden puhutuimpiin musiikkitapauksiin lukeutuvan projektin menestystä on helppo ymmärtää. Rakastettu lähdemateriaali, nimekäs solisti, kirurgintarkka taustabändi sekä koko kansakuntaa riivaava nostalgiavaje tekevät yhtyeestä voittajakonseptin, ainakin paperilla. Lavalla menestys jää kuitenkin lunastamatta, juurikin nimekkään solistin vuoksi. Valo tulkitsee kappaleet liiankin herkästi, kuin varoen, ettei vahingossakaan anna maineensa tai menneisyytensä särkeä niitä. Huokailevan kuiskaileva laulu on niin varovaista, että sitä on ajoittain jopa vaikea kuulla. Ironista kyllä, Valo ei tuntunut löytävän itseään edes keikan viimeiseksi säästetyllä HIM-vedolla When Love And Death Embracella, jonka unenomainen sovitus toimikin muilta osin oikein hienosti. Toki tietynlainen itsehillintä on aina kuulunut iskelmään, mutta Valo tuntuu noudattavan periaatetta liiankin tunnollisesti. Oivallisen vertailukohdan tarjoaa projektin alullepanija, kitaristilegenda Esa Pulliainen, jonka soitto on aina hillityn tyylitajuista, muttei koskaan voimatonta. Vaan Esa onkin jo vanha iskelmäkettu, Valo vasta oppilas. Kuten eräs yleisöstä sen jo keikan alkumetreillä kuuluvaan ääneen summaa: Esa on kingi!
Ville Valo & Agents. Kuva: Tomi Vastamäki
Jos Ville Valo kärsii liiallisesta itsekontrollista, kenties hänen pitäisi ottaa yksityistunteja Snarky Puppyltä – heillä ei nimittäin tunnu olevan itsehillintää lainkaan. Pahimmillaan kolmikymmenpäiseksi kasvanut jazzyhtye nousee Pori Jazzin päälavalle ”vain” yhdeksän hengen vahvuudella ja vyöryttää yleisön niskaan toinen toistaan kimurantimpia lurituksia. Naurettavan taitavat soittajat eivät kuitenkaan sorru itsetarkoitukselliseen kikkailuun, vaan hiljalleen kaaoksen kuoren alta paljastuu kaavoja, kuvioita. Eeppisiin mittasuhteisiin kasvavasta kakofoniasta onkin löydettävissä melodioita ja narratiiveja, ja palkitusta muusikoiden musiikkia tehtailevasta yhtyeestä kuoriutuu valloittava ja jopa sympaattinen esiintyjä. Mikä ihana yllätys! Kiitos, Snarky Puppy, ja tervetuloa koska tahansa uudestaan.
Ja lopulta päästään Totoon. Palataan sitä ennen hetkeksi aiemmin mainittuun möhistelyn singulariteettiin. Astrofysiikan piirissä singulariteetilla viitataan vääristymään, jossa jokin suure – tässä tapauksessa möhistely – on äärettömän suuri. Kun tätä pistettä ympäröivä tapahtumahorisontti ylitetään, voi kaikki pelisäännöt heittää suosiolla jorpakkoon. Kummia alkaa tapahtua. Tässä tapauksessa esimerkistä käyköön vaikkapa yhtyeen saavuttama yllättävä meemistatus, joka on nostanut yli 40-vuotiaan Toton suosion täysiin uusiin sfääreihin. Toisena havaintokappaleena toimii yhtyeen järjettömän rautainen lavakunto, jota todistetaan myös Kirjurinluodolla. Vastoin kaikkia odotuksia ja logiikan lainalaisuuksia Toto kuulostaa vuonna 2019 paremmalta kuin vuosikausiin.
Vastoin kaikkia odotuksia ja logiikan lainalaisuuksia Toto kuulostaa vuonna 2019 paremmalta kuin vuosikausiin.
Kuten hyvän viinin, on Toton ikääntyminen arvokasta ja hienoa. Huru-ukko Bobby Kimballin jo pariin otteeseen korvannut solisti Joseph Williams on hämmentävän hyvässä vedossa, mikä ilmenee sekä tyylipuhtaina vokaalisuorituksina että ajoittain jopa riehakkaaksi yltyvänä lavaesiintymisenä. Hiljattain olkapäänsä pysyvästi ruhjonut kitaristi Steve Lukather on onnettomuutensa seurauksena joutunut hidastamaan soittoaan, mikä on osaltaan johtunut huomattavasti aiempaa tyylitajuisempiin soitannollisiin ratkaisuihin – esimerkiksi nostettakoon While My Guitar Gently Weeps -coverin hunajaiset loppusoolot. Kahdeksanhenkisellä kokoonpanolla esiintyvä Toto kuulostaa Kirjurinluodon lavalla massiiviselta, ja Rosannan aikana kinkerit vain paranevat, kun taustatueksi kutsutaan Snarky Puppyn torvisektio. Ainoat moitteet kohdistuvat settilistaan: yhtyeen keskittyessä mahdollisimman monipuoliseen tarjontaan, jäävät monet helmet kuulematta. Aliarvostetulta Isolation-levyltä ei esitetä kappalettakaan, ja erinomaiselta Fahrenheitiltakin kuullaan vain pakollinen I’ll Be Over You. Montaa mieltä voidaan myös olla yhtyeen päätöksestä esittää Georgy Porgysta, Stop Loving Yousta sekä Human Naturesta (joka muuten on lähtöisin Toton kosketinsoittaja Steve Porcaron kynästä!) lyhennetyt versiot. Yhtyettä kuuntelemaan tulleen kaikenikäisen yleisön reaktioista päätellen nämä ratkaisut eivät kuitenkaan tunnu paljoa haittaavan.
Kun eeppinen lopetuskappale Home Of The Brave viimein päättyy raikuviin aplodeihin, on helppo todeta turpean ja hifistelevän musiikin olevan erittäin vahvoissa vetimissä. Vaikka Pori Jazzin päälavan esiintyjät viilettävätkin jossain suorituskeskeisen kikkailumusiikin jättömailla, voi kahden viimeisen kiinnityksen kohdalla jazz-kansan onnellisista katseista nähdä, että tapahtumahorisontin tuolla puolen ei välttämättä ole järkeä tai logiikkaa, mutta sitäkin kovempia keikkoja.
Lassi Linnola
Toto. Kuva: Samuli Pentti
Soundin Pori Jazz -reportaasi jatkuu toisessa osassa, joka on luettavissa täällä. Hulppea kuvagalleria festivaalin esiintyjistä löytyy vuorostaan täältä.
