Musiikin tekemisessä tulee nopeasti eteen ongelma, joka tarvitsee ripeän päätöksen. Mikä on artistin tai bändin nimi?
Yksi 2010-luvulla vakiintuneista tavoista on käyttää nimessä kieliopista poikkeavaa typografiaa. Suomesta löytyy esimerkiksi ibe, costee, SANNI, AHTI, HUGO. Levy-yhtiöiden tiedottajat jaksavat kunniallisesti meilistä toiseen kirjoittaa artistinsa valitulla tyylillä.
Asiasta on virinnyt viime aikoina myös julkista keskustelua. Toimittaja Juuso Määttänen kirjoitti asiasta Helsingin Sanomissa. Sen innoittajana toimi puolestaan tämän lehden päätoimittajan Mikko Meriläisen julkaisu sosiaalisessa mediassa.
Internet-kielestä ammentavien poikkeavien kirjoitusasujen on tarkoitus viestiä artistin tyylistä. Pienellä kirjoittaminen viittaa yleensä sisäänpäin käpertyvään emo- ja goottikulttuuriin sekä internetin näennäisen puolihuoliteltuun estetiikkaan.
Hölmöiltähän ne nimet näyttävät muun kieliopillisesti oikean tekstin seassa. Kuten Määttänen kolumnissaan kirjoitti, median tehtävä ei ole tietenkään lähteä toistamaan hoopoja kirjoitusasuja. Isolla kirjoittaminen on mahtipontisempi, tuotemerkkimäinen statement.
Hölmöissä nimissä ei tosin ole sinänsä mitään uutta. Muotoilu on vain yksi trendi muiden joukossa. Nimet ovat olleet hölmöjä aina.
The Beatles oli jo aikoinaan täysin pöhkö nimi bändille ja se oli tarkoituskin. Entäs Gentle Giant, Aphrodite’s Child tai Black Sabbath? Aivan älyttömiä.
Kotimaisten rockbändien nimet kuulostavat usein siltä kuin ne olisivat osastoja rautakaupasta. Apulanta, Kotiteollisuus, Teräsbetoni.
Paperilla Nightwish on kamala nimi bändille, mutta sen merkitys täydentyy tietenkin itse musiikista. Niin mahtipontisella musiikilla on oltava myös pompöösi nimi.
Ilpo Väisänen ja Mika Vainio antoivat bändilleen nimeksi Panasonic. Sitä jouduttiin muokkaamaan aika nopeasti.
Räppäreiden nimet vasta hassuja ovatkin. Kuka antaa bändille nimen Gasellit? No tietenkin Hätä-Miikka, Päkä, Thube Hefner ja Musajusa. Ja on suorastaan hillitöntä, kun Gettomasa on aina niin vakavissaan sellaisella artistinimellä.
Jos ei halua erottua, voi valita nimen, joka on hyvin samankaltainen jo olemassa olevan kanssa. Suomesta löytyy tällä hetkellä räppärit Pesso sekä Pessa, joista tuskin kumpikaan tällä hetkellä on erityisen tyytyväinen omaan nimivalintaansa. Kentällä on onneksi tilaa vielä ainakin Pessille, Pesselle, Pessylle ja Pessulle.
Olen kuullut myös tapahtumasta, jonne tilattiin aika lailla tuntematon räppäri Kride, koska häntä luultiin DJ Kridlokkiksi, joka on levyttänyt myös nimillä Krid ja Kride.
90-luvun ja 00-luvun emo- ja alt rock -bändien nimet on täysin oma lukunsa. Death Cab For Cutie, …And You Will Know Us By The Trail Of Dead, My Chemical Romance, Jimmy Eat World, Fall Out Boy…
Joskus on helppo tyytyä omaan nimeen ja jättää turha hienostelu pois. Viime kesänä ostin Sodankylästä kaksi 7-tuumaista vinyylisinkkua pelkästään artistinimien perusteella. Toisen singlen oli levyttänyt Kari. Toisen Sirpamarita. Kaikki on samaan aikaan sekä niin selvää että täysin auki.
Vaikka bändit ja artistit voivat olla niin itse tekijöille kuin faneille tärkeimpiä asioita maailmassa, niin leikkisät nimet muistuttavat, että kovaakin liikevaihtoa takovien yritysten pohjalla on leikki, joka on usein alkanut yhteisestä nysväämisestä tietokoneen äärellä, räppäämisestä koulun pihalla tai hauskanpidosta homeisella treeniksellä. Silloin harvoin tulee miettineeksi, miten päähänpistona keksitty chat-palveluiden tai Counter-Striken nimimerkki kestää aikaa ja kuulostaa vuosikymmenten päästä.
Jos on valmis asettamaan itsensä alttiiksi ja antamaan bändille hassun nimen, on todennäköisesti myös valmis antamaan musiikissa kaikkensa.
Hassuja nimiä on jo niin paljon, että koko nimeämiskenttä on saavuttanut saturaatiopisteensä jo aikoja sitten. Et voi keksiä niin hölmöä nimeä, etteikö hölmömpää jo olisi olemassa. Onneksi musiikki on sellaista touhua, ettei siinä ole järjellä juuri tekemistä.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 1/24.
