Kolumni: Mielipuolisen projektin avulla tajusin, mikä on David Bowien paras levy

EPA / STRINGER / AOP

Arttu Seppänen osallistui projektiin, jossa arvostellaan koko David Bowien tuotanto kappale kerrallaan. Soundissa 4/21 julkaistussa kolumnissaan Seppänen kertoo, mitä tempaus hänelle opetti.

Viimeisen vuoden ajan minun on pitänyt kuunnella joka päivä David Bowieta. Korona on tarjonnut mahdollisuuden käyttää aikaa kaikenlaiseen järjettömyyteen, joten miksi en olisi liittynyt mukaan kulttuuritoimittaja Antti Lähteen vetämään projektiin, jossa arvioidaan jokainen David Bowien kappale satunnaisessa järjestyksessä.

Hankkeessahan oli pelkästään järkeä.

David Bowie on suuruudeltaan niitä artisteja, joista ei tunnu koskaan lukevan mitään kauhean järkevää sisältöä. Listat Bowien parhaimmista levyistä tuntuvat aina epätyydyttäviltä mediassa kuin mediassa. Se ei todellakaan ole The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972), Rolling Stonen lukijat!

Ajattelin, että 175 jäsenen ryhmällä voisi saada aikaan kiinnostavan listauksen Bowien parhaimmista kappaleista. Arvosteluasteikko on 4–10. Nykytiedon mukaan projektissa on 390 kappaletta.

Yksi tärkeimmistä syistä projektiin lähtemiselle oli se, että en ole koskaan ollut suuri Bowie-fani, ja nyt olisi hyvä hetki tutkia suhdetta artistiin. Olen suorittanut hänestä pakollisen oppimäärän, kuten moni muu musiikkinörtti ja -toimittaja.

Silmittömät fanituksen kohteet ovat olleet itselleni musiikillisesti aina vaikeimpia kohteita. En pilkkaa fanittamista, sillä se on kaunista heittäytymistä jonkin toisen vietäväksi, kun omat polvet eivät enää kanna. Bowien ja monen muun vastaavan henkilökultin ympärillä on vain tuntunut aina olevan niin paljon vauhtisokeutta, että olen mieluummin antanut muiden ajaa jyrkänteeltä alas hänen mukanaan kuin osallistunut siihen itse. Kovimmat kasvonsa maalaavat Bowie-fanit oman kokemuksen mukaan nauttivat erityisesti glam-kaudesta, kun omasta mielestä Hunky Dory (1971) on aivan kamala levy.

Jos olisi kysytty vuosi sitten, olisin alkanut listaa maan suosikkilevyjäni näin: Low (1977), Heroes (1977), Station to Station (1976).

­Nyt kun olen arvostellut Low’n yksittäisiä kappaleita, niin arvostus levyä kohtaan on laskenut valtavasti. Albumikonteksti huijaa ajattelemaan, että levyn ambient-biisit olisivat jotain muuta kuin hyvin keskinkertaisia. Ne eivät herättäisi mitään kiinnostusta, jos artisti olisi joku muu kuin Bowie. Niiden viehätys on syntynyt oletettujen rajojen ylittämisestä ja halvasta yllättävyydestä: että Bowien kaltainen artisti uskalsi laittaa levylleen sellaista, vaikka kyse on Bowielle ominaisesta lainaamisesta ja ryöstöviljelystä.

Station to Station yllätti eniten: eiväthän nämä ole kovin hyviä biisejä! Jopa miksaus (2016 remasterit) on hirveä, suttuinen ja puuroinen. Wild Is the Wind ei koskettanutkaan yhtään.

Heroesin ensimmäisessä kappaleessa Bowie laulaa ”You can’t say no to the beauty and the beast”, ja itse asiassa, kyllä voin. Beauty and the Beast on kuin jalkapumpulla lihotettua rockia, V-2 Schneider kiusallinen krautrock-pastissi. En lopulta pidä levyltä juuri muista kuin nimikappaleesta ja Neukölnistä, jossa kuullaan Bowien uran parhainta saksofonin soittoa.

Sen sijaan aiemmin etäiseksi jääneet Diamond Dogs (1974), Young Americans (1975) ja Scary Monsters (And Super Creeps) (1980) ovat nousseet uusiksi suosikeiksi. Diamond Dogs kärsii valtavasti yksittäisinä satunnaisina kappaleina kuunneltuna, mutta levyn arvo on tullut silti selväksi. Young Americansin muovinen Philly-soul tuntuu todella freesiltä nyt kuunneltuna. Enkä taida olla ainoa, sillä St. Vincentin uusin levy Daddy’s Home kuulostaa olevan hänen oma Young Americans.

Scary Monsters on uusi ykkös-Bowie. Valitsen tanssilattialle Fashionin mieluummin kuin Let’s Dancen – beep-beep! Jo avauskappale It’s No Game (Pt. 1) ottaa luulot pois Robert Frippin kitaroinnilla ja Bowien sekopäisellä tulkinnalla. Ashes to Ashesin on viime vuosina kuullut lähinnä olutbaareissa taustamusiikkina, mutta kuinka valtavan koskettava se olikaan, kun kuunteli keskittyneesti pitkästä aikaa.

Bowien olisi pitänyt tehdä enemmänkin levyjä Frippin kanssa. Bowie on aina ollut valtavan riippuvainen hänen yhteistyökumppaneistaan, etenkin kitarististaan. Kuinka suuri positiivinen vaikutus Mick Ronsonilla ja Brian Enolla oli, ja puolestaan kuinka valtavasti tuhoa Bowie ehti saada aikaan kitaristi Reeves Gabrelsin kanssa vuosien 1987–1999 aikana.

Taiteeseen liittyvät henkilökultit ovat hämmästyttävän typeriä etenkin siitä syystä, ettei taide koskaan synny taiteilijaneron umpiossa. Yksin ja väärien yhteistyökumppanien kanssa Bowie oli todella hukassa yrittäessään kerätä salkkuunsa kaikki musiikkityylit kuin keräilykortit. Parhaassa materiaalissa hänellä oli aina valtava tuki.

Mutta siihen parhaaseen kappaleeseen on palattava vielä myöhemmin.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 4/21.