22-vuotiaalla Jake Fischerillä kävi niin sanotusti melkoinen mäihä vuonna 2021. Nuorella opiskelijalla oli tilillään 120 dollaria, joista hän käytti 114 ostaakseen nettihuutokauppa Ebaystä asetaattiläjän. Melkoista riskillä elämistä.
Asetaatteja käytetään vinyylilevyjen painamiseen. Nämä kyseiset asetaatit olivat löytyneet varastohuutokaupasta, jonka jälkeen ne oli myyty eteenpäin kirpputorilla. Sieltä ne päätyivät lopulta nettihuutokauppaan, josta Fischer osti ne.
Kuten monia levykeräilijöitä, Fischeriä kiehtoivat kotiäänitykset ja kaikenlaiset omituisuudet, joten hän toivoi asetaateilta löytyvän jotain kiinnostavaa. Ihan kaikkea ei vielä tänäkään päivänä löydy netistä.
Rahat kannatti käyttää. Näiltä kyseisiltä levyiltä sattui löytymään Laraajin eli Edward Larry Gordonin varhaisia äänityksiä. Ne tunnisti varhaisiksi siitä, että hän ei ollut ottanut vielä Laraaji-nimeä käyttöön. Mutta täysin tarkkaa aikakautta näille levytyksille ei ole kyetty löytämään.
Laraaji on tehnyt uran akustisen ambient- ja new age -musiikin parissa. Hänen tunnistettavaan tyyliinsä kuuluu esimerkiksi sitran soittaminen. Laraaji käyttää pääasiassa autoharpia eli sointusitraa. Katalogista löytyy yli 50 julkaistua albumia.
Tänä keväänä niiden jatkoksi julkaistiin neljä levyä käsittävä Segue To Infinity, jossa on mukana Fischerin pari vuotta sitten löytämät äänitykset. Laraaji on yhä aktiivinen muusikko, ja hän täytti toukokuun alussa 80. Arkistolöytö uran alkuvuosilta tuntuu tulevan juuri oikeaan aikaan.
Ambient on elänyt suosiossaan kukoistuskautta viime vuodet. Työelämän uuvuttamat ihmiset ovat löytäneet japanilaisen ambientin rauhoittavan vaikutuksen ja Spotifyn suoltamat soittolistat työnteon tai meditaation taustalle. Myös popmusiikin puolella on näkynyt vaikutteita ambientista aina räpissä asti.
Samaan aikaan uushenkisyys on löytänyt uusia kiinnostuneita harrastajia sitä enemmän, mitä hektisemmäksi ja ahdistavammaksi maailma käy. Lohdun, eskapismin ja rauhoittumisen suhteen ovat nyt kaikki ovet auki, eikä new age ole enää mitään hippien puuhaa. Viime talvena Tukholman Moderna Museetin Hilma af Klint -näyttelyyn oli mahdoton päästä ilman vähintään tunnin jonottamista. Klintin massiiviset symbolistiset teokset 1900-luvun alusta resonoivat samoja värejä kuin Laraajin musiikki.
Laraaji ei ole kiireisen ihmisen valinta. Pikavoittoja ei ole tarjolla. Kukin kappale Segue To Infinityllä kestää kokonaisen vinyylipuoliskon verran. Neljään levyyn mahtuu siis kahdeksan kappaletta ja kolme tuntia musiikkia.
En ole kylpyläambientin ystävä. Olen kuullut tässä elämässä riittävän määrän erilaisissa kylpylätiloissa soivaa syntetisaattorimattoa, jota nykyään tekoälykin osaisi tehdä paremmin. Laraajin musiikin hienous piilee siinä, että hän käyttää erikoisia soittimia ja kykenee toteuttamaan niillä akustista ja kevyesti efektoitua äänikylpyä. Sitran ohella hän käyttää esimerkiksi itäafrikkalaista sormipianoa.
Samaan aikaan musiikki ei ole mitään äänimaljojen pyörittelyä, vaan yllättävän kompleksista ja rikasta, mikä tulee ilmi esimerkiksi uuden kokoelman kahdessa eri otossa Kalimba-kappaleesta (Kalimba 2, Kalimba 4). Ne eivät ole mitään hissimusiikkia hieronnan taustalle. Kokoelman nimikappale on puolestaan yli 20 minuutin improvisaatio huilulla.
Kaiku on yksi Laraajin tärkeimmistä tehokeinoista. Olen käyskennellyt Rooman katuja, kulkenut kirkosta kirkkoon ja taittanut niskani kohti kattofreskoa kuunnellen Laraajin musiikkia. Se oli naurettavan täydellinen pari: kuin freskojen värit olisivat ryömineet soimaan pääni sisälle.
Toisin sanoen olen ollut tänä keväänä aika mielissäni siitä, että nuori opiskelija päätti käyttää kaikki rahansa satunnaiseen asetaattiläjään. Oli onni, että materiaali löysi tiensä oikeisiin käsiin eikä kaatopaikalle. Segue To Infinity on jatkumoa viime vuosien hienoille löydöille, kuten John Coltranen A Love Supremen aikaiselle liveäänitykselle, joka löysi tiensä levylle pari vuotta sitten yksityisen ihmisen varastosta.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 5/23.
