Kolumni: Minkä bändin paidalla saa kyypparit ja levykauppiaat nostamaan peukut pystyyn? Yksi vastaus löytyy Ruotsista

Soundin 4/22 teemana on ruotsalainen musiikki. Tämän vuoksi myös Arttu Seppänen kirjoitti uusimman kolumninsa oodiksi ruotsinkieliselle rockille – ja erityisesti Bob Hundille.
2.5.2022 08:49

Rakastan Kuopiota, mutta välillä olen päätynyt miettimään, entä mitä jos en olisikaan syntynyt Itä-Suomessa. Olisinko silloinkin niistänyt nenäni alakoulun ruotsinkirjan keskiaukeamalle, tai olisinko joutunut kavereiden kanssa puistokaljoilla kuuntelemaan jonkin satunnaisen sekavan tädin vaahtoamista pakkoruotsin poistamisesta? Täti heilutteli ruutupaperia naamojemme edessä: laittakaa nimenne tähän ja pakkoruotsi poistetaan! En laittanut, vaikka auktoriteettiongelmaisena teininä en ruotsin merkitystä ymmärtänytkään, sillä eihän sitä savolaisen suuressa maailmassa kuullut missään.

Innostuin ruotsista liian myöhään. Aikuisena ruotsin opiskelu ja käyttö on ollut kuin vanhalla traktorilla ajamista. Kyllähän se yskähdellen lopulta käynnistyy, mutta ei sillä kauhean kovaa pääse.

Ruotsalainen indie rock -poppoo Bob Hund on yksi suosikkibändeistäni. Se on aina hieman hävettänyt, että ymmärrän ilman googlaamista ja kääntämistä bändin lyriikoista vain osan. Tietysti musiikista voi nauttia monin tavoin, mutta häpeä toisen kotimaisen kielen turhan heikosta taidosta lienee melko yleinen tunne Suomessa. Magman ja Sigur Rósin keksityillä kielillä lauletuista biiseistä on sentään voinut ajatella, että ei näistä ymmärrä kukaan muukaan mitään.

Ruotsin kieli on iso osa Bob Hundin viehätystä. Kieli tuntuu yhtyeen musiikissa liki poliittiselta valinnalta, koska se on ollut niin ilmiselvän tietoinen vastaveto ajan henkeen nähden. Bändin aloittaessa uransa 1990-luvun alussa selvästi suurin osa ruotsalaisyhtyeistä niin indien kuin kaupallisemman musiikin puolella lauloi englanniksi. Arvostan Bob Hundin omaehtoisuutta kielivalinnassa.

Bändin musiikillisessa kielessä on aina ollut ilahduttavan pirteää eksentrisyyttä. Niin sävellykset, sovitukset kuin sanoitukset ovat leikkisiä, ja riitasointuja ei kaihdeta. Laulaja Thomas Öbergiltä voi odottaa lavalla mitä tahansa. Hän saattaa esiintyä esimerkiksi koristepuu selkään teipattuna.

Bob Hundilla on sympaattinen aura. Sen huomaa myös siitä, kuinka nopeasti bändin avulla saa ystäviä. Bändin logo – piippua polttava koira – on ikoninen, ja jos sattuu olemaan juhlissa bändin paita päällä, paikalla on aina yksi muu Bob Hund -fani, joka haluaa tulla juttelemaan bändin musiikista. Useasti baarissa kyyppari on alkanut palvella ruotsiksi nähdessään paidan ja nostanut peukun pystyyn. Kun ruotsalaisissa levykaupoissa kysyy bändin levyjä englanniksi, kauppiaat innostuvat ja tiedustelevat, mistä päin olen. Sitten alkaa tutut liturgiat: ”Aah! I love the music of Jukka Tolonen!”

Bändin jäsenillä on ollut myös englanninkielinen sivuprojekti Bergman Rock, mutta se ei ole kiinnostanut itseäni lainkaan – eikä juuri ketään muutakaan. Tietysti se johtuu kielestä: ei kukaan halua kuulla Bob Hundia englanniksi, koska bändin rooli on ollut erottua nimenomaan ruotsinkielisenä indiebändinä. Öbergin ääni on ilman muuta persoonallinen myös englanniksi, mutta se ei kuulosta yhtä luontevalta ja räjähtävältä kuin ruotsiksi.

Uskon, että kieli on ollut monelle suomalaisellekin indiebändille kompastuskivi. Reilun kymmenen vuoden takaisen indiebuumin aikaan liki jokainen uusi bändi lauloi englanniksi. Harva niistä bändeistä on yhä olemassa. Kielen status on muuttunut, ja tilalle on tullut Karinan ja Pambikallion kaltaisia suomeksi laulavia indiebändejä, joiden soinnilla voi hyvin kuvitella olevan kysyntää myös Suomen ulkopuolella.

Englannin kielen asema popmarkkinoilla ei ole yhtä hegemoninen kuin kymmenen vuotta sitten. Hittilistojen kärjessä lauletaan niin italiaa kuin espanjaa. Muutos on hyvä ja myös Suomessa se voi tarkoittaa, että musiikkia ei ole pakko yrittää vääntää englanniksi kansainväliset menestyshaaveet mielessä. Mielestäni on typerää, että Suomi lähettää vuosi toisensa perään Euroviisuihin englanninkielisen kappaleen. Hukkaan heitetty mahdollisuus.

Mitä tulee yhteiskunnalliseen keskusteluun, ihmiset eivät useinkaan ymmärrä lukemaansa ja kuulemaansa, mutta musiikin puolella se voi olla jopa hyvä asia. Minulle on lopulta yhdentekevää, mitä Thomas Öberg laulaa Bob Hundin yhdeksän minuuttia kestävässä nimihirviökappaleessa Det skulle vara lätt för mig att säga att jag inte hittar hem men det gör jag; tror jag, jos se kuulostaa näin hyvältä.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 4/22.

Lisää luettavaa