Kolumni: Parhaat Bond-tunnusbiisit ovat upeita klassikoita, mutta 1990-luvulla alkoi alamäki

Duran Duran 007 ja kuoleman katse -elokuvan kuvaussessiossa.
Alan Davidson / Shutterstock / AOP

Arttu Seppänen pohtii Soundissa 9/21 julkaistussa kolumnissaan, mikä erottaa hyvän Bond-tunnarin huonosta.

Tulen aina olemaan vähän kateellinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat menneet olkatoppauksissaan elokuvateatteriin vuonna 1985. Täynnä lauantai illan huumaa, he ovat kuulleet heti elokuvan aluksi popcornit sylissään Duran Duranin Bond-sävelmän A View To a Kill. Jos uusi Bond aiheuttaa ilmestyessään yhä tänä päivänä valtavan kuhinan, millainen pöhinä on mahtanut olla 80-luvun puolivälissä?

Suorastaan herkistyn, kun ajattelen, että A View To a Kill on ollut sen ajan parasta tarjolla olevaa viihdettä: ”Dance into the fire! A fatal kiss is all we need.

Niin pöhköä, niin kaunista. A View To a Kill on yksi Bond sarjan parhaista tunnusbiiseistä. Kappaleella on kuoleman katse ja kyky kuolemattomuuteen, jolle kaikki kuuntelijat ovat alisteisia.

Simon Le Bon laulaa kohtalokkaista suudelmista, salamurhista ja tulessa tanssimisesta. Eiffel-tornissa kuvattu musiikkivideo on vailla järkeä. John Barryn orkesterisovitukset liittyvät aikansa parhaaseen näkemykseen rockmusiikista.

A View To a Kill ei nauti elokuvana suurta arvostusta Bond-kaanonissa. Monet pitivät tuolloin 57-vuotiasta Roger Moorea liian vanhana Bondiksi. Kaikista näyttelijöistä Moore toi salaiseen agenttiin eniten hassuttelua. Mitä musiikkiin tulee, A View To a Kill on biisinä täsmällinen näkemys myös itse elokuvasta: pirskahteleva, pompöösi. Se tavoittaa osuvasti Bond-elokuvien fantasian ja eskapismin.

Duran Duran sopi tehtävään paremmin kuin yksikään rockbändi, sillä tosimaailman asioista laulaessaankin yhtyeen musiikki on aina ollut täyttä fantasiaa. Olisipa sellainen maailma oikeasti olemassa, jonka Rio– tai Duran Duran -albumit esittävät. Samalta aikakaudelta A-ha:n The Living Daylights ei jää kauas Duran Duranin tunnarista. Entäs Sheena Eastonin eeppinen For Your Eyes Only?

Bond-elokuvat ovat tuottaneet hyvän sarjan elokuvahistorian tunnetuimpia ja kunnianhimoisimpia tunnussävelmiä. Käyn tasaisin väliajoin kaikki sävelmät läpi, ja ajattelen niille paremmuusjärjestystä.

Kun lapsena kuulin ensimmäistä kertaa Shirley Basseyn laulaman Goldfingerin, en suunnilleen voinut uskoa, että näin hyvää musiikkia on olemassa. Useamman Bond-teeman laulajana Bassey on se ikonisin.

Tyypillisessä Bond-sävelmässä puhaltimet ampuvat taivaalle sarjatulta tai tunkevat pään veden alle, niin kuin Thunderballissa. Tom Jonesin laulama jylhä tunnusbiisi on varhaisten Bond-tunnarien taidonnäyte, jossa John Barry sovittaa kappaleeseen mukaan myös itse Bond-teemaa.

You Only Live Twice on nimestään huolimatta kuolemattomuuden musiikkia. Sen melodia saa uskomaan kolmeksi minuutiksi, että kaikki käy lopulta hyvin ja on olemassa vihreys, joka ei koskaan lopu.

Jos ajattelee Bond-elokuvien filosofiaa, Shirley Basseyn laulama Diamonds Are Forever on täysin ylittämätön tunnusbiisi. Halutessaan sen voi tulkita miten päin vain, mutta itse kuulen sen hedonismin, fantasian, ja yksinolon valitsemisen ylistyksenä: ”I don’t need love, for what good will love do me? / Diamonds never lie to me / For when love’s gone, they’ll lustre on.”

Timantit ovat ikuisia eivätkä kuole koskaan. Kuolema mainitaan monien Bond elokuvien nimissä. Muut voivat kuolla ympäriltä, mutta Bond on kuolematon. Nämä sävelmät ovat myös Bondin olemassaoloa varten.

Paul ja Linda McCartney tekivät paljon oikein säveltäessään tunnarin Live And Let Die. Tuohon aikaan Macca oli kiinnostunut rock-oopperoista, mikä näkyi esimerkiksi Band on the Run -kappaleessa. Live and Let Diessa on oikeastaan kolme eri biisiä. Balladi, tyypillinen Bond-takaa-ajo sekä karibialainen reggae. Mahtipontista ja ehkä vähän liikaa, mutta juuri oikeaa Bondille.

Tina Turnerin Goldeneyen jälkeen alkoi alamäki. Tosin Madonnan Die Another Day on huomattavasti parempi biisi kuin itse elokuva. Eikä vähiten ”Sigmund Freud, analyze this!” sanoituksen takia.

Ensimmäiset Daniel Craigin Bondit sävytettiin rockilla. Chris Cornellin You Know My Name sekä Alicia Keysin ja Jack Whiten Another Way to Die ovat ihan kelpo biisejä sekä toimivia ajankuvia siitä, mitä rockissa tapahtui näiden elokuvien ilmestymisen aikaan.

Uusimmat sävelmät ovat olleet hyvin vakavamielisiä, kuten elokuvatkin. Sam Smithin Writing’s on the Wall on kylmää Idols-musiikkia. Billie Eilishin No Time to Diessa on myös klassisen Bond-sävelmän elementtejä, kuten nimi ja sordiinon läpi soiva trumpetti, mutta riskinotto puuttuu. Kappale kuulostaa liikaa elämältä. A View To a Kill tietää pystyvänsä menemään sinne, minne kuuntelija ei voi seurata.

Teksti: Arttu Seppänen
Teksti on julkaistu Soundissa 9/21.