Kolumni: Raastakaa sitä kuvaa, jumalauta!

"Rock ei tarvitse mitään niin vähän kuin pyhäksi julistettuja eläkeikäisiä", kirjoittaa Arttu Tolonen.

Joillekin pääsiäisen jokavuotinen kärsimysnäytelmä taisi huipentua (tänään varmistuksensa saaneeseen) huhuun, jonka mukaan Axl Rose korvaa sairastuneen Brian Johnsonin käynnissä olevalla AC/DC-kiertueella.

Ensimmäiset reaktiot olivat tyrmistyneitä. Sosiaaliseen mediaan syntyi tyrmistyneillä kommenteilla ja surullisilla hymiöillä päällystetty Via Dolorosa. Klassisen rockin kirkossa kaikui itkunsekaisen huudon läpisyömä Matteus-passio.

AC/DC on rockin peruskalliota. Bändi on onnistunut tekemään muuttumattomuudesta hyveen tai jopa fetissin vaikka keulakuva on jo kertaalleen vaihdettu ja toinen säveltäjä dementoitunut.

Axl Rose taas on hiukan raskaanpuoleisesti epäonnistunut oman uransa ja bändinsä radikaalissa muutosprosessissa. Metamorfoosi nettimeemiksi on tosin hyvällä alulla.

”Biisit jäävät elämään, mutta turhanpäiväinen, ikääntyvän yleisön identiteettipolitiikkaan liittyvä tylsä mouhotus ei.”

On helppo nähdä miten tällainen veto mielletään pyhäinhäväistykseksi. Ymmärrän täysin. Ja juuri tämän vuoksi se täytyisi tehdä. Homman voisi ihan hyvin viedä vielä paljon pidemmällekin.

Minusta Queenin eläkesäästöratkaisu on kaikista klassisen rockin jyristä paras. Brian May ja Roger Taylor ovat toiminnallaan poistaneet Queenin asemasta, jossa kaiken maailman satulanhaistelijat käyttävät aikaansa kommunikoidakseen bändin uskottavuuteen liittyviä ajatuksiaan lajitovereilleen ja maailmalle. Queen tuottaa musikaaleja. Queen kiertää televisiosta tutun poplaulajan kanssa. Queen on kabareeta. Queen on kuin Abba – biisit jäävät elämään, mutta turhanpäiväinen, ikääntyvän yleisön identiteettipolitiikkaan liittyvä tylsä mouhotus ei.

Rock ei tarvitse mitään niin vähän kuin pyhäksi julistettuja eläkeikäisiä.

Ei, mikään ei ole pyhää.

Teksti: Arttu Tolonen

Julkaistu alun perin Soundissa 4/2016