Kolumni: Sähkökitara raikaa jälleen listahiteillä – 2000-luvun alun soundit alkavat palata popmusiikkiin

Olivia Rodrigo.
Matt Baron / Shutterstock / AOP

Sähkökitara on ollut jonkun aikaa sivussa popmusiikin trendeistä, mutta nyt soitin tekee paluuta rytinällä. Arttu Seppäsen kolumni julkaistiin Soundissa 2/22.

Kuulen Radio Novaa nykyään vain yhdessä paikassa. Jos käyn lähikapakassa bissellä, niin Radio Novaa ei saa siellä hiljaiseksi muutoin kuin tunkemalla kahden euron kolikoita jukeboksiin.

Lapsuusmuistoissa Novalla soi aina Suurlähettiläiden Kun tänään lähden. Nyt Novan jättämä muistijälki on onnistunut jopa yllättämään: kanavan musiikkipromossa soitetaan jatkuvasti T.A.T.U.:n 2000-luvun alun hittiä All The Things She Said. Musiikkipromo on kappaleiden välissä tai mainosten aikana kuultava lyhyt biisivalikoima, jonka on tarkoitus esitellä sekä kanavan ydinbiisit että tarjonnan laajuus.

All The Things She Saidin poimiminen tuhansien mahdollisten valintojen joukosta yhdeksi kanavan ydinbiiseistä on vain yksi merkki siitä, miten kitara vetoinen 00-pop nostaa taas päätään.

Rockhenkisellä 00-popilla on taas kulttuurista pääomaa. Jaakko Eino Kalevi julkaisi hiljattain synapopcoverin Anastacian vuonna 2004 julkaistusta hitistä Left Outside Alone.

2000-luvun alussa kitaramusiikilla tehtiin ajan isoimpia hittejä. Popmusiikki tuppaa tekemään silmukoita, ja näyttää siltä, että nuo ajat ovat tulleet jossain määrin takaisin.

Viime vuoden isoin poplevy oli 18-vuotiaan Olivia Rodrigon Sour, joka kierrätti todella onnistuneesti esimerkiksi Avril Lavignen ja Paramoren hyödyntämiä ideoita 2000-luvun alusta. Sour ei ole kuitenkaan mikään pastissi, vaan niin sävellyksiltään kuin sanoituksiltaan se tekee tässä ajassa originaalin täysosuman.

Kitaralla on aina kyetty ilmaisemaan ketterästi eri tunnetiloja surusta vihaan: Sour on yksinkertaisen eksplisiittinen erolevy, jolla kitara toimii vihan, turhautumisen, surun ja katkeruuden kaltaisten tunteiden ilmaisijana. Keinot ovat erilaisia, mutta päämäärä sama kuin Topi Sorsakosken & Agentsin Surujen kitarassa. Molemmat ovat genreissään niin voimakkaita, että puheissa niitä täytyy aina yksinkertaistaa ja mahdollisesti jopa mitätöidä: Rodrigo esteti soidaan teinipopiksi, kun Topi & Agents keskiolutbaarien äijien kyyneleiksi, vaikka molemmissa on kyse jokaiselle tutuista ja vaikeista tunnetiloista.

Rodrigon perässä seurasi 17-vuotias Gayle, joka syntyi kolme kuukautta Anastacian hitin jälkeen, ja jonka Abcdefu on satoja miljoonia striimannut valtava hitti. Myös siinä lauletaan Rodrigon tavoin exälle, josta päästään yli voimaannuttavan katkeruuden kautta. Exälle ja kaikille hänen läheisilleen kirjaimellisesti haistatetaan vitut. Kertosäkeessä käytetään myös samanlaisia tuplauksia ja huutovokaaleja kuin Rodrigon levyllä.

Kiinnostavinta biisissä on, että siitä on julkaistu eri versioita tunnetilojen mukaan. On ihan tavallinen Abcdefu, sitten on Abcdefu (Angrier), Abcdefu (Chill) ja Abcdefu (Nicer). Tunnetilojen säätelyyn käytetään nimenomaan kitaraa, ja näistä versioista luonnollisesti suosituin on Angrier, jossa kitara menee normaaliversiota särömmälle.

­Kitara on tehnyt paluun teinien tuntei den tulkitsijana. Jopa teinidraamasarja Euphorian toisella kaudella on soinut classic rock -suosikkeja, kuten Gerry Raffertya ja Cutting Crew’ta.

Kitaran käytöstä on parin vuoden ajalta jo sen verran paljon onnistuneita esimerkkejä, että olisi kummallista, jos tulevien vuosien aikana kitara ei tekisi vielä rajummin paluuta popmusiikkiin. Sitä paitsi tällä hetkellä se on vielä erottautuva tekijä.

Viime lehden esseessä kirjoitin lyhyesti Måneskinista ja Blind Channelista (joka muuten on myöskin versioinut Left Outside Alonen), mutta mainitaan niistäkin tässä yhteydessä sen verran, ettei heidän suosionsa ole tyhjästä syntynyt. Nu metal on yhtä lailla 2000-luvun alun ilmiö, vaikka osa ei ole sen kuunte lemisesta tai tekemisestä koskaan luopunutkaan. Mutta on myös riittävän suuri määrä ihmisiä, joille uusi nu metal kuulostaa nostalgiselta ja freesiltä tässä ajassa, kun kitara ei ole pitkään aikaan ollut pophittien ensisijainen väline.

Sen huomaa myös siitä, miten ilahtunut on nykyään kuullessaan kitaraa popbiisissä. 2000-luvun alun yhtenäiskulttuuria ei enää samalla lailla ole, mutta sen ohella moni muu asia on yhtenäistynyt. Popmusiikista on tullut artisti-tuottaja-vetoista, ja harva tuottaja uskaltaa tai osaa tehdä irtiottoja ajan standardeihin ja trendisoundeihin.

Monella tuottajalla on myös samaan aikaan työpöydällä usean eri artistin kamaa. Tämän päivän ansaintalogiikka tuskin kannustaa erityisemmin innovatiivisuuteen.

En ole lainkaan yllättynyt, että Isaac Senen UMK-kappaletta Kuuma jäbä hehkutetaan. Biisi yhdistää useita trendielementtejä, joista yksi on tosiaan kitara.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 2/22.