Kolumni: Musiikkialan äijänkäppyrät yrittivät rahastaa Taylor Swiftillä, mutta laulaja iski taitavasti takaisin

Michael Zorn / Shutterstock / AOP

Arttu Seppänen pohtii uusimmassa kolumnissaan tapaa, jolla Taylor Swiftin ja The Beatlesin historiaa kirjoitetaan uusiksi.

Taylor Swift ilmoitti vuonna 2019, että hän aikoo äänittää ja julkaista kuusi vanhaa albumiaan uudestaan. Hän oli vaihtanut vuonna 2018 levy-yhtiötä Big Machinesta Universalin alaiselle Republic Recordsille. Hänen vanhojen albumiensa masterit jäivät Big Machinen omistukseen.

Swift raivostui, kun Big Machinen omistaja Scott Borchetta myi yhtiönsä sijoittaja Scooter Braunille, jolla on ollut läheiset suhteet Kanye Westiin, joka ei myöskään kuulu Swiftin suosikkeihin. Borchetta tiesi, että Swift ei missään nimessä haluaisi tuotantoon Braunin käsiin.

­Swiftin uudet versiot hänen vanhoista albumeistaan on taitava vastaisku vaikutusvaltaisia ja rahakkaita äijänkäppyröitä vastaan. Uudet versiot, erityisesti marraskuussa julkaistu Red (Taylor’s Version), ovat saaneet valtavasti huomiota. Swift saa takuuvarmasti tempullaan pienennettyä Braunin rahallista hyötyä hänen vanhoista teoksistaan.

­Swift oli vasta teini-ikäinen, kun hän aloitti country-muusikkona. Ei ole mitenkään tavaton tarina Yhdysvaltain kantripiireissä, että nuori naismuusikko solmii levy-yhtiön äijien kanssa huonoja sopimuksia.

Nyt Swift iskee kerrankin musiikkiteollisuuden hyvä veli -kerhoja vastaan ja käyttää omaa valtaansa artistina. Sen seuraaminen on vallan inspiroivaa. Hurjin detalji Redin uuden version ilmestymisessä on se, että All Too Well -kappaleen uusi pitkä versio nousi ilmestyttyään Spotifyn kansainvälisen listan kärkeen. Huh huh: 10-minuuttinen biisi kärkipaikalla!

Swiftin uudelleenäänitysprojekti on kiinnostava myös teoksen filosofian näkökulmasta. Kuinka paljon jo julkaistua teosta voi muuttaa jälkikäteen? Mikä tulee olemaan jatkossa uusien ja vanhojen albumien välinen suhde? Ottavatko vanhat fanit uudet versiot ensisijaisiksi?

Omille korvilleni Red (Taylor’s Version) on paranneltu versio alkuperäisestä ja oma itsenäinen teoksensa. Jos näin kirjoitetaan historiaa uusiksi, niin antaa mennä.

Vuonna 1970 julkaistiin näkökulmasta riippuen joko surullisenkuuluisa tai eeppinen Beatlesin viimeinen levy Let It Be. Tuottaja Phil Spector oli saanut käyttöönsä vuoden 1969 Get Back -sessioiden nauhat tehtävänään koostaa niistä albumi.

Albumista piti tulla alun perin perinteinen, livenä äänitetty rosoinen rocklevy eikä Spectorin jousilla kuorrutettua juustoa, vaikka Maccaa jouset kiinnostivatkin. McCartney julkaisi vasta vuonna 2003 oman näkemyksensä Let It Be Nakedin. Versiolla oli myös yksi Get Back -sessioiden parhaista biiseistä, Don’t Let Me Down, jota ei alkuperäiseltä Let It Beltä löydy.

Toisin kuin McCartney, Swift ei varsinaisesti palannut korjaamaan vanhoja virheitä. Hän teki sen, mitä oli pakko tehdä.

Riitaisista nauhoitussessioista kuvattu alkuperäinen Let It Be -dokumentti on haudattu kuoliaaksi. Se oli bändin jäsenille kivuliasta katsottavaa. Ei se minusta niin ikävää katsottavaa ole koskaan ollut. Miksi asioita pitäisi silotella? Dokkari on lapsuudenkodissani vhs-nauhalla, jossa on ilahduttavasti myös suomennettu kaikki kappaleet: ”On mulla tunne!”

Nyt historia on korjattu senkin dokumentin osalta uusiksi, sillä Peter Jackson on koostanut alkuperäisestä materiaalista kolmiosaisen ja liki kahdeksan tuntia kestävän dokumentti sarjan. Kenties nyt käy mukavammin ja Beatles ei hajoakaan.

­Dokumenttisarjassa nähdään riitelyä ja erityisesti Harrison on kypsynyt, mutta ensisijaisesti sarja esittää yhtyeen jäsenten välit lämpiminä. He harjoittelevat uusia biisejä, hassuttelevat, muistelevat menneitä ohimennen. Katsojalle välittyy yhtäältä pitkän ajan saatossa jäsenten välille muodostunut liima, toisaalta pinnan alla kytevät monimutkaiset ongelmat, joita ei tulla ratkaisemaan bändin jatkumisen eduksi.

Sarjan myötä voitaneen painaa unholaan myös yksi pophistorian naisvihamielisimmistä anekdooteista, että Yoko Ono olisi ollut syy Beatlesin hajoamiseen. Bändi hajosi ihan omaa syytään.

Let It Bestä julkaistiin juuri uudelleen masteroitu 50-vuotisjuhlapainos ekstroilla, aina demoista studiohöpinään. Uusi versio on sinänsä korjattu mainiosti tähän päivään: albumi soi aiempaa kirkkaammin. En tosin tajua, miksi mainio Naked-versio on jätetty paketista pois. Nyt Let It Bestä on tarjolla joka tapauksessa niin paljon teosvariantteja ja dokumentteja, että jos niistä ei löydä mieleistään, kannattanee luovuttaa.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 11/21.